Maa josta tuli oma. Osa 1

 
   Omistan nämä muisteluni 100-vuotiselle tsenäiselle Suomelle.

Suomessa voi, niin kuin ei missään muualla, tuntea valon taian. Loputtoman kesäisen päivän jälkeen tulee kaiken peittävä talvinen pimeys, ja yhtäkkiä mustalle taivaalle levähtävät oman aavemaisen väikkeensä tuovat revontulet, Aurora Borealis. Suomen sielu! Kuten metsät, järvet, rauha ja hiljaisuuskin.
Tätä kirjoittaa ihminen, jonka sydän on haljennut kahtia. Kuinka voisin olla rakastamatta synnyinmaatani Venäjää, ja kuinka voisin olla kiintymättä uuteen kotimaahani Suomeen, joka avasi minulle sylinsä? Toinen on lähellä muistoissa, toinen on tässä – kummatkin puhuvat omaa kieltään, kummallakin on oma luonteensa. Kumpaakin ihailen ja kunnioitan eri syistä. Joku nirsoileva kriitikko voi sanoa, että vähänpä olen saanut irti aiheestani. Siihen vastaan, että omatuntoni ja uskoni on sanellut sen, minkä niistä kerron.
Karu 90-luku käänsi koko maailmamme päälaelleen. Perheelleni Tallinnassa ne vuodet olivat jonkinlaista järkyttävää ”puhdistusta”. Kaikki entinen meni säpäleiksi tuona kauheana aikana, jona vain mitään kaihtamaton voitontavoittelu, raaka rosvoaminen ja korruptio veivät ihmisiä. Meidän oli mieheni kanssa pakko muuttaa hänen kotimaahansa Suomeen. Mutta ei turhaan sanota, ettei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin: Jumala aukaisi minulle ja lapsilleni tien aivan uuteen maailmaan.
Tietenkin olen keskittynyt pääasiassa kuvailemaan Suomea, sillä elämäni on nyt kokonaan täällä. Suomessa haluan elää ja täyttää velvollisuuteni kansalaisena, kunnioittaen maata, joka itse on muovannut kohtalonsa. Suomalaiset katsovat tulevaisuuden mahdollisuuksia rohkeasti, täällä halutaan kehittyä. Aito huolenpito, yhteisten asioiden rehellinen hoitaminen ja avoimuus antavat elämälle suuntaa, iloa ja vakautta. Minun on sanottava, että tämä on toisenlainen maailma kuin se, mihin olin tottunut. Ja toivon, että rakkaalla Venäjälläni olisi samanlainen kehityksen tie…
Kiitän Jumalaa siitä hyvästä, jonka olen saanut täällä kokea ja voin julistaa luottavaisena: Suomi on maa, josta tuli oma!
               
                ***


Laiva kiihdytti hitaasti kulkuaan ja vei meitä kauemmas ja kauemmas Eestin rannikosta. Tallinna oli saatellut meidät matkaan hyisellä talvisella tihkusateella. Katselin kauan sen häviävää silhuettia ja mietin:
- Mistä tällainen käänne? Kaiken jälkeen minulle on sittenkin annettu mahdollisuus istua laivankannella ja katsella kuin filmiltä entistä elämääni, niitä kahtakymmentäviittä vuotta.
Kun aikanani lähdin Venäjältä, äiti siunasi minut matkalle antaen käteeni 70 ruplaa. Minulla oli pienessä matkalaukussa koko omaisuuteni kun saavuin Eestiin parikymppisenä maalaistyttönä. Sain koulutuksen ja työtä, perustin perheen, synnytin lapsia ja yritin kaikin voimin rämpiä pois köyhyydestä. Täällä olivat iloni ja murheeni, lankeamiset ja lentoon nousut. Täällä sain ensimmäiset oikeat ystäväni. Ja nyt, 25 vuoden kuluttua, olen kuitenkin jättämässä tämän maan…
En itkenyt, kyynelkään ei vierähtänyt. Tunsin jollakin tavoin, että minulle annettiin koettelemuksia, jotta niistä vahvistuisin. Ja silloin päätin lujasti, että näin tuli olla, koska en ollut yksin, minulla oli lapseni. Tallinna peittyi horisontin taakse, ja sen myötä menneisyys… edessä oli vieras maa ja Jumalan näyttämä uusi tie. Yhdessä kulkisimme sitä pitkin. Vaikka nyt, katsellessamme meren kylmiä laskoksia, jokainen ajatteli omiaan…
Meritie Tallinnasta Helsinkiin on lyhyt. Laiva saapui kiirehtimättä Suomen pääkaupungin, Helsingin rantaan. Satamassa minut valtasi yhtäkkiä pelko, ikään kuin jatkuva huoli olisi sisälläni revennyt suuremmaksi. Tunsin itseni pieneksi hiekanjyväksi oudon ankaran maan rannalla, jota tallasivat vieraat ihmiset; heidän valtakunnassaan vallitsivat minulle käsittämättömät lait ja olemisen säännöt. Ainut läheinen ihminen tässä maailmassa olisi mieheni Timo.
- Tanja, mikäs sinulle nyt tuli, Timo sanoi minulle.
Hän otti käteni ja piteli sitä omassaan lempeästi ja kauan, sitten hän lisäsi:
- Älä murehdi, kaikki menee hyvin.
En kyennyt mitenkään rauhoittumaan. Väkinäinen hymyni paljasti sisäisen jännitykseni. Mutta pinnistäessäni mieleeni muiston siitä, että Jumala jo kerran oli pelastanut minut ihmisten
pahuudelta, sain kuin sainkin kipenen voimaa ja toivoa: Hän ei jättäisi minua vastaisuudessakaan pulaan.
Helsingin satamassa oli vastassa mieheni ystävä Sauli, joka toivotti meidät tervetulleeksi veljellisen lämpimästi. Hän oli järjestänyt käyttöömme auton ja hyvästeli meidät saman tien matkallemme pohjoiseen, kaupunkiin nimeltä Oulu.
Matkaa oli taitettavana yli 600 kilometriä. Sen aikana levottomuus alkoi vähitellen hellittää, ja minä ihastuin kuin huomaamattani maan kauneuteen. Kaikki teki arpiseen sieluuni vaikutuksen: Hyvin hoidetut maalaistalot, pellot, kodikkuus, siistit, tasaiset ja huolellisesti päällystetyt tiet, jotka muistuttivat kiitoratoja.
- Miksi kaikki tiet on reunustettu loputtomiin jatkuvilla aidoilla? aloin kysellä.
- Jotta villieläimet eivät juoksisi autonpyörien alle. Eläimille on rakennettu erityisiä vihersiltoja -ja tunneleita, joita pitkin ne voivat ylittää autotien turvallisesti, Timo selitti.
Turva… eläimilläkin…
Ajoimme pitkät ajat, ympärillä oli aina puita ja järviä ja jatkuvasti kylttejä, joissa varoitettiin hirvistä. Minulle tuli sellainen vaikutelma, etteivät suomalaiset asu lainkaan kaupungeissa ja kylissä, vaan kirjaimellisesti metsässä. Harvakseen oli taajamia ja niiden varsilla kirkkoja. Timo selitti, että niin kutsutut tiekirkot olivat auki kesäaikaan, ne antoivat matkalla olijoille mahdollisuuden nauttia yksinkertainen ateria, kuunnella musiikkia ja hiljentyä.
Moottoritietä sen kuin taittui. Paljon siltoja jäi jälkeen. Tyylikkäitä, tukevia siltoja, jotka yhdistivät maalauksellisia joenrantoja toisiinsa. Jokia, jokia, jokia…
- Paljonko Suomessa on jokia? kyselin Timolta.
- Maamme pituus itä-länsisuunnassa on 540 kilometriä ja etelä-pohjoinen -suunnassa 1160 kilometriä. Niin pieneksi maaksi meillä on jokia todella paljon… noin 650. Järviä on vielä runsaammin, 188000 kaikkiaan. Enemmän kuin 70% Suomesta on metsien peitossa. Näin Timo kertoi. Ja lisäsi vielä:
- Meillä skandinaaveilla on uskomus: joet ovat luonnon verisuonia, jotka ovat yhteydessä toisiinsa kuin langat… jos yhden langan katkaisee, saattaa koko vyyhti kärsiä… Sen vuoksi me suomalaiset suhtaudumme suurella kunnioituksella vesiimme.
Katselin autonikkunasta kutsuvasti vilkahtavia talojen valoja, pellonvieriä pitkin luikertavia teitä, peltoja ja niillä yksinään kököttäviä latoja sekä tiukkoihin muoveihin pakattuja mahtavia heinäpaaleja.
- Mitä maalla asuvat ihmiset tekevät elääkseen?
Timoa hymyilytti, hän kertoi kuin lapselle:
- Jokaisella maalaisperheellä on vähintään yksi lehmä, yksi sika, muutama kana ja kananpoikia. Suomalaiset maajussit ovat keväisin kaikki pelloillaan kyntämässä ja kylvämässä. He kunnioittavat maataan sitä paitsi suuresti, siksi ei kesannolle jätettyä peltoa näy.
Maisemat lipuivat ohitse, minua liikutti vaatimaton suomalainen kauneus; siinä tuntui piilevän erityinen rauha ja siunaus.
Tie alkoi käydä huonoksi ajaa sumun takia. Kohta yllämme oli lumimyräkkä, ilmassa pyörivät paksut hiutaleet, jotka eivät tienneet minne käydä: peltoaukeilleko vai meitä autossa istujia pelottelemaan. Lähestyessämme pohjoista, lumentulo alkoi vähentyä, mutta sen sijaan pakkanen kiristyi. Kirkkaalla taivaalla, jota tähdet täplittivät, loisti valtavan suuri ja kylmä kuu. Se oli nyt matkakumppanimme ja valaisi tietämme pimeydessä.
Yhtäkkiä Timo pysäytti auton.
- Käydäänpä kahvilla.
- Kahvilla? Eihän täällä näy ainuttakaan kahvilaa?!
Timo nousi päättäväisesti autosta ja alkoi kävellä jonnekin pimeyteen.
- Tulkaapas tännepäin! hän viittoili meitä pienen pöydän ääreen, joka oli vähän matkan päässä tienvarren talosta.
Pöydällä seisoi iso termoskannu täynnä kuumaa kahvia, sen vieressä korissa oli kakkupaloja ja vehnäpullia. Kahvinjuonti ulkosalla ajoi väsymyksen tiehensä. Timo kaivoi taskuistaan joitakin suomalaisia kolikoita ja pudotti ne pieneen lippaaseen.
- Miksei kukaan tullut rahastamaan? kyselin.
- Meillä Suomessa autetaan tien päällä olijoita, Timo vastasi itsestään selvästi.
- Miten lämmittävä ja kaunis ajatus, mietin katsellessani ulos hyytävään arktiseen yöhön. Kuinka täällä muuten selviäisikään.