Maa josta tuli oma. Osa 4

Kerran Timo tuli ja antoi minulle kirjekuoren:
- Tanja, sinulle on kirje.
Henkeäni pidättäen ja hitaasti tankaten luin kutsun haastatteluun.
- Hurraa! Pääsen opiskelemaan. Ja sen jälkeen töihin! Vai mitä? Timo! minä tönin häntä innosta.
Täytyy myöntää, että kaikesta avusta ja lämmöstä ja huolenpidosta huolimatta ensimmäinen vuosi Suomessa oli vaikea. Välillä iski haikea tunne, ettei tämä maa koskaan täysin ole minun. Tällaiset hetket, joina tunsi sittenkin tarpoessaan pääsevänsä eteenpäin, olivat kullanarvoisia.
- Kyllä, kyllä. Mutta katso, tässä lukee, että sinun on mentävä kielikokeeseen. Tanja, sinulla on vielä paljon opittavaa ja paljon on tehtävä työtä, jotta saat oikeuden elää täällä. Timo halasi minua ja jatkoi: Sinä olet vahva! Sinulta kaikki kyllä onnistuu!
Ymmärsin, ettei Suomessa, niin kuin ei muuallakaan, anneta mitään ilmaiseksi. Minun oli näytettävä itselleni ja läheisilleni, että kykenen omalla työlläni, ilman muiden apua, turvaamaan perheeni elämän.
Haastattelu meni hyvin ja sain kutsun opiskelemaan. Siinä sitten seisoin yhtäkkiä auditorion edessä:
- Auta minua, Luoja! rukoilin mielessäni ja astuin tilavaan ja valoisaan luokkahuoneeseen.
Pienen ryhmämme opettaja selitti, että koulutus on maksuton, minkä lisäksi 11:n kuukauden kuluttua jokaiselle oppilaalle maksetaan tukirahaa.
Teoriatunneilla kokeneet opettajat kertoivat Suomen historiasta, säästäväisestä, käytännöllisestä ja viisaasta suhtautumisesta omaisuuteen – kaikesta siitä, missä suomalaiset olivat kasvaneet vuosisatojen ajan.
Myöhemmin opetusta ja käytännön harjoittelua oli ravintolassa ja hotellissa. Minua hämmästytti kaikki nykyaikainen välineistö sekä ymmärtäväinen ja hienotunteinen opetustapa. Kaikessa tuntui, että valtio oli meitä tukemassa. Pelko alkoi haihtua. Tilalle tuli luottavaisuus. Elämä alkoi asettua uomiinsa.
Samaan aikaan päivät kävivät pitemmiksi, yöt lyhyemmiksi. Armas aurinko paistoi sinisellä arktisella taivaalla. Tuuli kantoi sen lämpimiä säteitä. Se kävi leikkisästi puiden latvoihin, peltoon ja järven selälle peittäen kaiken elollisen helliviin aaltoihinsa.
Oli sunnuntaiaamu… virkeät sinitiaiset tervehtivät uutta päivää pontevasti viserrellen.
- Tiistaina meillä on laskiainen! Timo ilmoitti aamiaisen jälkeen. Aamulla menemme heti kylään Eilan ja Olavin luo. Suomeksi laskiaista kutsutaan myös rasvatiistaiksi, koska se on aina tiistaipäivä.
- Hauska nähdä, miten teillä vietetään laskiaista! sanoin miehelleni.
- Ensinnäkin se on päivä, jona sanotaan hyvästit pimeän ajalle ja ryhdytään kevään odotukseen. Laskiainen on aina seitsemän viikkoa ennen pääsiäistä. Meillä luterilaisilla se on paaston alku. Talven loppumista juhlitaan tansseilla ja mäenlaskulla. Silloin syödään paljon. Kaupoissa on jo perinteisiä laskiaispullia. Vehnäpullat kermavaahdon ja hillon kanssa ovat herkkua! Eila kertoo sinulle vielä kaikenlaista, hän se tietää. Huomenna mennään kauppaan ja ostetaan kaikki, mitä tarvitaan.
Valtava ostoskeskus hohteli monivärisine mainoksineen. Siellä oli lukuisia myyntiosastoja, ravintoloita ja kahviloita, joista tuli niin herkullisia tuoksuja, että päätä pyörrytti. Joka puolella oli vaikka minkälaisia elintarvikkeita, mutta minusta näytti, että suomalaiset valitsivat kalleimpia.
- Miksi he niin tekevät? kysyin mieheltäni.
- Paikallisesti kasvatetut vihannekset – perunat, porkkanat, lantut ja sipulit – ovat luonnonmukaisia ja puhtaita, sen takia ihmiset valitsevat mieluiten ne. Se on meille hyvä ja myös valtiolle. Kaksinkertainen hyöty.
Myöhemmin huomasin itsekin, että paikalliset tuotteet ovat tuoreimpia ja parhaimman makuisia. Ja miten maukasta leipää täällä leivottiinkaan!
Minua houkutti punainen kyltti ”ALE”.
- Timo! Mitä tarkoittaa tuo ”ALE”?
Se tarkoittaa alennusmyyntiä. Meillä on aina juhlien alla alennuksia, ihmiset ovat tyytyväisiä ja saavat syödä ja juoda tarpeekseen, Timo naureskeli.
- Niinpä! sanoin.
Ja sitten matkaan kohti Eilan ja Olavin kylää.
Laskiaissää oli pientä pakkasta ja aurinkoa. Ilmassa oli sekä juhlan että kevään odotuksen tuntua.
Kodikas talo otti meidät vastaan vieraanvaraisesti niin kuin aina. Olavi oli pihalla hakkaamassa koivuklapeja, ja Eila touhusi keittiössä. Talossa tuoksui jokin keitto ja vehnäpulla.
Aloimme jutella Eilan kanssa. Hän katsoi minuun ystävällisesti ja kysyi:
- Vietetäänkö teillä laskiaista?
- Ai vietetäänkö! Kyllä! Meillä paistetaan blinejä, lasketaan mäkeä kelkoilla, leikitään piirileikkejä, kyläillään…
Hänen kasvonsa kirkastuivat.
- Tanja, tänään paistetaankin yhdessä venäläisiä blinejä!
Sillä aikaa kun paistoimme blinejä, Eila kävi oikein muistelemaan vanhoja tapoja.
- Ennen vanhaan Suomessa naiset lopettivat tänä päivänä kehruutyönsä – siinä oli sitten kasoittain pellavaa, hamppua ja villaa. Oli tärkeää lopettaa työ ajoissa, jotta ehti laittautumaan. Saunaan oli mentävä valoisaan aikaan. Saunan jälkeen naisten oli jätettävä hiukset hajalleen ja kammattava niitä paljon, silloin tuli pellavasta hohtavan puhdasta ja sileää. Päivällä syötiin kyllikseen lihaa, sillä lihansyönti oli sitten pääsiäiseen asti kielletty. Minä olenkin keittänyt tänään perinteisen hernerokan, ja teen vielä rieskoja lisäksi.
- Miten sinä teet hernerokan? minä kysyin.
- Ohje on hyvin yksinkertainen. Herneitä liotetaan yön yli runsaassa vedessä, vesi vaihdetaan välillä. Pannaan kiehumaan liedelle noin puoleksi tunniksi. Lisätään pilkottu sipuli ja mausteet. Herneitä pitää keittää pari tuntia, niin niistä tulee ihan pehmeitä. Puolta tuntia ennen valmistumista, pilkotaan mukaan siansivua. Tarjoillaan sinapin ja raastetun sipulin kanssa. Ja kaupaksi menee!
Eila pyöräytti vielä tomerasti rieskat, ja kutsui sitten kaikki syömään. Juhlapöytään kannettiin lisäksi graavilohta, kermaista sienisalaattia, katkarapusalaattia ja valkosipulilla maustettuja suolakurkkuja. Kaikki söivät hernerokkaa posket pullollaan.
- Tämä on oikein hyvää, mutta aika rasvaista, Timo huomautti.
- Rasvaista sen kuuluukin olla, Eila sanoi topakasti ja lisäsi: Ennen oli niin, että mitä rasvaisemmiksi jäävät sormet ja suu, sitä paremmin antaa lehmä maitoa ja sika lihoja. Ja rasvaa ei saa sormista pyyhkiä, sen täytyy itsekseen lähteä.
Eila vilkaisi Timoa ja sano vielä:
- Ja se joka omia sormiaan nuolee, saa haavan omasta sirpistään.
Säteilevä emäntä tarjoili blinien kanssa kermavaahtoa ja mansikkahilloa.
- Syökää ja nauttikaa! Ruoka on pöydällä koko päivän, vanhan tavan mukaan, silloin tulee hyvä satovuosi. Sitten hän siristi ovelasti silmiään ja kysyi: kai te mäkeen menette?
- Tämmöisen aterian jälkeen ei kyllä taida mäkeen jaksaa… minä ähkyin nauraen.
- Meillä oli ennen oikein erikoiskelkat, joilla laskettiin mäkeä. Pulkat. Sanottiin, että mitä pitemmälle pulkka liukuu, sitä enemmän tulee pellavaisia.
Ja täytyihän meidän toki vanhaa tapaa noudattaa. Mäenlaskukilpailu oli hauskaa sekä aikuisista että lapsista, ja kylmä maa alkoi tuntua yhä tutummalta ja rakkaammalta…