Maa josta tuli oma. Osa5

  Varhainen kevät… tuntuu, että aurinko lupaa aivan pian sulkea syliinsä koko maailman. Ensin se koskettelee valkoista lumipeittoa, sitten sen säteet asettuvat hellästi puiden oksille ja kohta jo lämmittävät talojen kattoja. Tähän aikaa vuodesta pikkupakkanen tarttuu auringon sulattamaan lumeen ja tekee siitä läpinäkyviä jääpuikkoja. Ensimmäiset räystäältä tippuvat pisarat antavat keväisen sävelmän.
Ihmiset rakastavat ja odottavat täällä kevättä aivan erityisen kiihkeästi, sillä se tuo pitkän pohjoisen pimeyden jälkeen taas elämänilon. Maaliskuussa jo kuuluu ikkunan läpi tuttu riekkuva ääni.
- Timo, kuuntele! sanoin miehelleni. Eikös tuolla jo kurjet huutele…
Kuulostelimme jonkin aikaa vaieten ja tarkkaavaisina.
- Kyllä! Kurjet tulevat…, Timo vastasi minulle.
Korkealla taivaan sinessä liehui laiskasti kurkiaura. Timo vilkutti ohi lentävälle parvelle. Hetki oli liikuttava. Talvesta kevääseen heräävä sydän oli haljeta innostuksesta tästä uudesta elämää tuovasta merkistä.
- Kohta meidän järvellämme on tuhansittain joutsenia, kurkia, hanhia ja muita pienempiä vesilintuja. Kohta on sellainen melu ja kuhina, Timo kertoi. Tiedätkö, että noin 30 kilometrin päässä Oulusta, täällä aika lähellä, on vetinen suoalue, Liminganlahti - siellä on Suomen kaikkein suurin linnusto. Hän mietti hetken ja jatkoi: Ja koko Euroopan.
- Mennäänkö käymään siellä? minä innostuin.
- Tietysti mennään, näytän sinulle kaikki paikat, mutta vähän myöhemmin. Se on todella kiinnostavaa. Näillä main nähdään joka vuosi noin 280 erilaista lintulajia, joista yli sata on pesiviä, Timo jatkoi kertomistaan. Täältä tuhannet muuttomatkalla olevat linnut löytävät itselleen lepopaikan keväisin ja syksyisin. Se on silloin kun ne ovat matkalla lämpimämpiin maihin taikka päinvastoin, tulossa viettämään meidän kanssamme arktista kesää. Ja metsissä, soilla ja järvillä pesii vielä vaikka kuinka paljon lintuja! Korppeja, villihanhia, joutsenia ja pulmusia… Hän vaikeni ja lisäsi: Kaikista linnuista on kuitenkin Suomelle valittu kansallislinnuksi joutsen.
- Miksi juuri joutsen?
- Sillä on lumenvalkoinen höyhenpeite ja se on uskollinen. Kauneus, puhtaus, romantiikka ja rakkaus! Kaikki nämä ominaisuudet ovat kansassamme. Suomalaisilla on ylipäätään luonteva ja tiivis suhde luontoon ja tällaisia symboleita on muitakin. Voisin mainita vaikka kalan, puun ja jopa pikkuisen hyönteisen, leppäkertun. Kerron sinulle myöhemmin näistä kaikista symboleista.
- Timo, kerro vielä joutsenesta…
- Hyvä on, kyseessä on nimenomaan laulujoutsen. Se on sulavalinjainen villi lintu, yksi kansantaiteemme ja kulttuurimme yleisimmin esiintyvistä hahmoista. Tanja, sinun täytyy lukea kansalliseepoksemme ”Kalevala” ja kuunnella suuren säveltäjämme Jean Sibeliuksen teoksia. Kun olet tutustunut niihin, tiedät jo paljon minun isänmaastani.
- Ja suomeksi lintu on ”joutsen”? minä kysyin.
- Joutsen, Timo vahvisti. Nimi esiintyy monissa suomalaisissa yrityksissäkin ja joutsenmerkki eli leima, jossa on joutsen ja suomenlippu, liimataan tuotteisiin, jotka on valmistettu Suomessa suomalaisista raaka-aineista. Me tiedämme tällä merkillä varustetut tuotteet laadukkaiksi ja turvallisiksi.
- Metsästetäänkö joutsenia? Tai salametsästetään? kysyin huolestuneena.
- Ei onnistu! Meidän maassamme on ankarat lait! Satojen vuosien ajan suomalaiset ovat taistelleet ankarissa luonnonoloissa ja kansa on paljon kärsinyt niitä vastaan kamppaillessaan, siksi me suhtaudumme luontoon varovaisella kunnioituksella. Tiedämme, että on syytä arvostaa ystävyyttä sen kanssa.
Myöhemmin olen itsekin tullut näkemään ja vakuuttuneeksi siitä, että jokainen maan kansalainen noudattaa lakeja.
Keskustelumme keskeytti tyttäreni, joka tuli koulusta kotiin.
- Äiti, äiti, kohta on pääsiäinen! Meillä on silloin lomaa! Neljä päivää! tytär huusi innoissaan heti kynnykseltä.
- Sehän on hienoa, Nastja. Mutta miten koulussa menee? Ei ole ollut vielä yhtään vanhempainkokousta, minä keskeytin hänet.
- Äiti, ei täällä ole semmoisia!
- Miten niin ei ole? Kyllä kai kouluja nyt kiinnostaa oppilaiden vanhemmat?
- Ei se ole täällä pakollista, Timo tuli väliin. Tanja, täällä se menee hiukan toisin: vanhemmista pyydetään tietoja vasta jos se jostakin syystä on välttämätöntä. Meillä ei tehdä mitään kyselyitä vanhempien ammateista tai oppiarvoista, sellaiset on kielletty.
- Onpa outoa, minä sanoin. Kuinka täällä sitten valmistaudutaan kokeisiin, kohtahan lukuvuosi päättyy ja alkaa kesäloma?
- Ei täällä ole sellaisiakaan. Älä nyt turhaan huolehdi! Suomen kouluissa on vain yksi pakollinen muodollinen tentti yleissivistävän yläasteen päättyessä. Menestyminen taas on kiinni ainoastaan opiskelijasta itsestään. He päättävät itse, minkälaisen koulutuksen haluavat, ja punnitsevat myös omatoimisesti, paljonko vanhemmat voivat auttaa oikean valinnan tekemisessä. Opettajia ei huoleta oppilaittensa menestys, he toimivat periaatteen mukaan, että jokainen selvittää tentin resurssiensa mukaan, sen vuoksi ei myöskään ole mitään erityistä valmistautumista.
Olin ällistynyt tästä yllättävästä leväperäisyydestä kaiken suomalaisen järjestelmällisyyden keskellä enkä antanut periksi:
- Voiko tuollaisilla periaatteilla muka ikinä saavuttaa mitään hyviä tuloksia?
Nastja näytti jo tietävän paremmin. Hän ei vastannut mitään, heilautti vain kättään, ja minä tunsin taas jonkin, ehkä aiheettoman huolen häivähdyksen. Se kuitenkin katosi kun kohta päästiin pääsiäisen, rakkaimman juhlani, suunnitteluun.
Paasto oli lopuillaan. Kukkakauppoihin ilmestyivät iloisen näköiset narsissit, kaiken väriset tulppaanit ja suloiset liljat. Näyteikkunat oli koristeltu kirjavilla pääsiäismunilla, pupuilla ja ruoholla ja ilahduttivat silmää minne ikinä menikin. Suomi valmistautui kirkkaaseen Kristuksen ylösnousemukseen.
- Äiti, koristellaanhan me koti pääsiäiseksi? Nastja kysyi.
- Totta kai koristellaan. Huomenna kylvetään pikku ruukkuihin ruista, niin saadaan juhlaksi vihreätä. Sitten tehdään pääsiäispöytä, paljon kirkkaankeltaisia narsisseja.
- Äiti, lähdetään ojalle hakemaan pajunkissoja. Haluan koristella niitä nauhoilla ja paperikukkasilla!
Päivällisen jälkeen tytär kysyi:
- Mitä tehdään pyhinä?
- Mennään varmaan ortodoksikirkon yöpalvelukseen. Ihan niin kuin aina, mitään ei muuteta.
- Ja aamulla ehdimme Eilan ja Olavin luona käymään, Timo sanoi.
- Hyvä! Me huusimme yhdestä suusta.
Palmusunnuntain edellä Timo osti koko korillisen suklaamunia, -pupuja ja muita herkkuja.
- Miksi nyt jo noin paljon makeaa? minä kyselin.
- Tanja, tänään voimme saada mielenkiintoisia vieraita, Timo selitti näyttäen salamyhkäiseltä.
- Niinkö? Keitä? minä ihmettelin.
- Se on salaisuus. Sittenpähän näet…
Ja hetken kuluttua soikin ovikello….
Avasin oven ja näin suomalaislapsia maalattuine kasvoineen pitkissä hameissa ja naamiaisasuissa. Käsissään heillä oli virpomavitsoja, vanha kahvipannu ja pieni kori. He muistuttivat noitia ja peikkoja.
- He ovat tulleet virpomaan, Timo kuiskutti minulle. Varvuillaan he karkottavat pahoja henkiä.
Pienet satuhahmot puhkesivat kaikki kovaan ääneen laulamaan perinteistä lorua: ”Vrvon, varvon, tuoreeks terveeks, tulevaks vuodeks; vitsa sulle, palkka mulle!”
Timo ojensi heille koria, jossa oli makeisia.
- Näille nämä oli tarkoitettu, hän sanoi.
Suomalaiset uskovat lujasti, että lapset virpomavitsoineen häätävät tiehensä pahat henget talosta, ja siksi he niin auliisti antavat heille pikkurahaa, karkkia, suklaamunia, pullia ja muita herkkuja. Tai ainakin ovat ennen uskoneet, ja nyt perinteestä on tullut aikuisten ja lasten yhteinen leikki.
Ensimmäinen pääsiäiseni Suomessa, vieraalla maalla, herkisti minut aivan äärimmilleen. Vanhoja muistoja tulvi mieleen. Sydämessä oli suuri kiitollisuus siitä, että sain taas kerran valmistella kevättä ja ylösnousemusta pientä kotiamme koristelemalla. Jokainen vähäinen krookus tai lumililja, joka pinnisti väsyneestä maasta, ilahdutti mieltä.
Suurella viikolla (suomalaiset sanovat: hiljaisella viikolla) yritin mahdollisuuksieni mukaan ehtiä ortodoksikirkon jumalanpalveluksiin, niitähän on lähes joka päivä. Venäläisen perinteen mukaan pidimme kiirastorstaina sulassa sovussa suursiivouksen kotona. Pitkäperjantai eli Suuri Perjantai on aina ollut murheen päivä, Suomessa se on myös erityisen hiljainen, kaupat ja virastot ovat suljettuina. Kirkossamme on silloin ehtoopalvelus, Jeesuksen hautapalvelus. Kaksi päivää ankaraa paastoa, Suuren Lauantain kirkkautta enteilevä tyhjyys ja hitaus…
Iltayöstä laittauduimme kirkkoon valkoisella liinalla peitettyine koreinemme, jossa oli pääsiäismunia ja kulitsaa siunattavaksi.
Kirkossa paloivat kynttilät, katafalkkia koristivat valkoiset liljat. Hämärässä kuului hautarukouksen mumina… Keskellä salia seisoi, niin kuin on aina seisonut, Kristuksen hautaikoni – ihmistä rakastava tuhottu ruumis joka pelasti maailman. Seurakuntalaiset koskettivat Vapahtajaa ja rukoilivat anteeksiantoa… sielu oli pakahtua…
Keskiyön palvelus alkoi… Rinnassa oli hiljaista, vähitellen voimistuvaa sisäistä iloa, koska kohta, aivan kohta tulee Pääsiäisen ilmoitus...
- Kristus nousi kuolleista! Kristus nousi kuolleista! Kristus nousi kuolleista! – kilkattavat kellot…
Kirkko on yhtäkkiä kirkkaasti valaistu, ja ihmisten kasvoilla aito riemu! Venäläiset ja suomalaiset tervehtivät ja syleilevät toisiaan.
Keräännyimme ristin äärelle, pappi antoi jokaiselle siunauksensa ja punaisen pääsiäismunan – heräämisen, hedelmällisyyden, uuden elämän symbolin; hän kutsui kaikki seurakuntalaiset juhla-aterialle kirkon trapesaan.
Valkoiselle tärkätylle pöytäliinalle oli katettu runsas herkkupöytä. Siinä oli kulitsaa, värjättyjä munia, kaikkia mahdollisia salaatteja, hedelmäsalaattia, marjamehuja puolukoista, mustikoista ja lakoista sekä tietysti punaviiniä. Kaikki nauttivat pöydän antimia ja lähtivät sitten sekä henki että ruumis kylläisenä kotiin jatkamaan juhlimista. Sänkyynhän päästiin vanhan tavan mukaan vasta aamuyön tunteina.
Puolenpäivän aikaan sunnuntaina menimme Eilan ja Olavin luo kylään. Oli aurinkoinen päivä, ei tuulenvirettäkään.
- Kristus nousi kuolleista! minä kuulutin ja halasin Timon vanhempia.
- Me täällä teitä jo odottelimme, Eila hymyili, käykääpä pöytään, olkaa hyvät!
Pöytään oli katettu kaikenlaista juhlaherkkua. Oli kaloja, salaatteja, munia ja kulitsaa, leipäjuustoa lakkojen kanssa niin että riitti!
- Olen tehnyt ruokaa eilisillasta lähtien, Eila sanoi ja otti kuumasta uunista lampaanpaistin.
Eikä riittänyt sekään vielä. Emäntämme tarjosi lisäksi perinneruokaa, kalakukkoa. Se näyttää tavalliselta ruisleivältä, mutta sisällä on kalaa ja silavaa. Eila leikkasi siitä kannen irti ja selitti:
- Sisus syödään lusikalla.
Niin me teimme: ensin mehukas sisus, sitten rapea kuori.
Jälkiruoaksi oli suomalaiskansallista pääsiäisherkkua mämmiä. Tämä ruisjauhosta ja maltaasta tehty ruoka ei näytä erityisen houkuttelevalta, mutta kun lisää kermaa…mmm… uskokaa, suussa sulavaa!
- Yksinkertaisen hyvää ja täyttävää! minä kehuin.
- Meidän keittiömme on paljolti syntynyt pohjoisen luonnosta. Ruoan pitää olla täyttävää, siinä pitää olla paljon valkuaista, Timo selitti.
- Kiitos, Luojani, kaikesta mitä olet minulle antanut! ajattelin ja loin silmät taivaaseen.