Maa josta tuli oma. Osa 6

Kevät alkoi vallata tilaa työntäen talvea yhä kauemmaksi. Lämpö levisi ja herätti hengityksellään eloon koko maan. Krookukset, lumikellot ja helmililjat, jotka hetki sitten olivat vielä arasti kurkistelleet pälvikohdista, villiintyivät nyt täysin paljaaksi jääneillä nurmikoilla. Yhtenä päivänä koivuihin puhkesivat hennonvihreät lehdet ja keveä kevättuuli tuoksui. Ihanaa oli kun illatkin olivat jo lämpimiä.
- No nyt se on kevät tullut! Timo riemuitsi katsoessaan ikkunasta ulos.
- Minkälainen sinulla on työtilanne? minä kysyin häneltä varovasti, sillä tiesin että kevät ei tuonut mukanaan pelkkää auvoa...
- Kuun lopussa työt loppuvat… Katselen lehdistä työpaikkoja. Tiedätkö, minulla on idea! Turun lähistöllä, pienessä viihtyisässä kaupungissa on vuokrattavana talo ja maatila. Katso! Timo ojensi minulle lehden, jossa ilmoitus oli.
- Heillä on kuusi lammasta ja kanoja, vähän maata. Talo on pienen joen rannalla. Jos tämä on teistä hyvä, voisimme muuttaa sinne asumaan!
Timon kasvot loistivat kuin lapsella, ja hän lisäsi vieläkin innokkaammin:
- Ja sinähän halusit tuoda äidin tänne, ehkä viranomaiset antavat hänen asettua Suomeen pysyvästi!
- Se olisi suuri helpotus, sanoin kuitenkin hiukan epäröiden. Minulta loppuvat kohta opiskelut ja työharjoittelu… sittenhän on enemmän aikaa, jos se muutto tulisi...
- Sinä saat päättää. Timo tapitti minua edelleen kysyvästi.
Äidin ajatteleminen toi heti huolen mieleeni ja tunsin, että asiaa oli muutenkin pohdittava rauhassa.
- Timo, mennään ulos luontoon! Katso miten ihana ilma!
Ilma oli toden totta mitä parhain. Viileä tuuli leikki ensimmäisissä koivunlehdissä. Kevätaurinko valmistautui laskemaan, se muuttuisi vähitellen punaiseksi hehkuvaksi keräksi.
- Kävellään Nallikariin, Timo sanoi ja osoitti meren suuntaan.
- Lähdetään! Onkin ihana kävellä!
Ensimmäiset kevätkukkaset levittäytyivät mattoina kävelyteiden vierillä. Oravapari ajoi toisiaan takaa hyppien taitavasti ja leikkisästi puusta puuhun, niiden turkit olivat jo kokonaan punaiset. Ja yhtäkkiä oli polulla ihan jaloissamme kaksi karvaista kerää…
- Jäniksenpoikasia!
- Hankipoikia, sanoi Timo. Sänkipojat syntyvät loppukesästä ja nämä ovat vielä ihan pieniä. Lehtipojatkin on, ne syntyvät kesäkuussa.
Eteenpäin kiiruhtavat eläimet pysähtyivät ihmettyneinä, katsoivat meitä hetken pelotta, kunnes muistivat taas minne oli matka, ja puikkivat nopeasti sivuun.
Hiukan kauempana, kevätkukkien seassa, korskeat fasaanit kaitsivat poikasiaan ja töräyttelivät ilmaan kutsuja.
- Tämähän on ihan luonnonpuisto!
Lenkkipolulla tuli vastaan nainen, joka kaukaa katsoen näytti hiihtävän ilman suksia.
- Hänellä on kaksi keppiä, vaikka on ihan nuori, minä sanoin.
- Heh, se on skandinaavista muotikävelyä, sauvakävelyä. Sen ovat keksineet suomalaiset hiihtäjät. Hyödyllistä harjoittelua silloin kun lunta ei ole. Mutta nyt siitä onkin tullut oma urheilulajinsa ja se on saanut suosiota ympäri maailmaa. Sauvakävelyssä käytetään yhtä aikaa monia lihaksia, erityisesti käsien ja hartioiden; nehän ihmisillä ovat nykyään koetuksella kun istutaan päivät päästään toimistoissa. Laji sopii jokaiselle, joka haluaa pitää kunnostaan huolta, Timo selitti.
Myöhemmin sain itsekin tuntea sauvakävelyn hyvää tekevän vaikutuksen. Se ei ole ollenkaan yksitoikkoista liikuntaa. Reittiä voi vaihtaa joka päivä, saa olla luonnossa ja ladata akut uudella energialla. On mukavaa seurata sään vaihteluja, lehtien puhkeamista. Kesällä nauttia kukista, syksyisin ihmetellä marja- ja sienipaljoutta. Ja miten paljon voikaan luonnossa nähdä kaikenlaista kun lähtee liikkeelle aikaisin! Kesäisin pääsee kävelylenkin jälkeen suoraan järveen.
Juttelimme leppoisasti Timon kanssa ja kävelimme eteenpäin…
- Täällä on kävely- ja pyörätiet niin selvästi merkitty, minä huomasin.
- Jotta kaikkien olisi mukavaa ja turvallista.
- Olen pannut sen merkille. Vammaisistakin huolehditaan aivan erityisesti.
- Meillä on vammaisille todella hyvät olosuhteet.
- Olen myös huomannut, ettei vammaisia tuijoteta kuin jotain kummajaisia, vaan päinvastoin, ihmiset ovat ystävällisiä ja huomaavaisia.
- Jo koulunpenkillä opetetaan kunnioittavaa suhtautumista ihmisiin, joilla on jokin fyysinen toimintarajoite.
- Kuinka yhteiskunta vastaa heistä?
- Siinä on kaikenlaisia sosiaalisia, ekonomisia ja oikeudellisia näkökohtia – mutta kerron joskus sitten, kun en nyt tähän hätään osaa vastata kaikkeen, Timo naurahti ja lisäsi heti: Esimerkiksi julkisilla kulkuneuvoilla matkustaminen on pyörätuolissa olevalle sekä hänen saattajalleen ilmaista.
- Olen ihmetellyt sitäkin, että pysähtyessään pysäkille bussi laskeutuu pihisten, ja sisään pääsee vaivattomasti pyörätuoli tai ikääntynyt ihminen, koska bussi on silloin samalla tasolla jalkakäytäväkorokkeen kanssa.
- Aivan oikein! Sitä paitsi kuljettajan velvollisuus on auttaa pyörätuoli sisään ramppia pitkin, jollainen kuuluu olla julkisissa liikennevälineissä. Kokoontaitettavaa siltaa pitkin on myös äitien helppo nousta bussiin lastenvaunujen kanssa. Vammaiset ja ne jotka vievät lasta vaunuissa, olkoot äitejä, isiä, isoäitejä tai joku muu aikuinen ovat kaikki oikeutettuja ilmaiseen matkaan. Ja vielä! Tavaratalojen, kirkkojen, museoiden edessä on pyörätuoleja vapaasti käytettävissä.
- Uskomatonta!
- Ei siinä ole mitään ihmeellistä, niin on ja täytyy olla! Timo vastasi lujasti. Ja paitsi ilmaisia julkisia kyytejä, vammaisilla on lisäksi taksikortti, jolla voi ajella 18 kertaa kuukaudessa; he maksavat siitä vain pienen osan, loput maksaa kunta. Meillä on erityistakseja, joissa on varusteina nosturit. Ja jos henkilön on vaikea nousta pyörätuolista, hän voi istua siinä koko siirron ajan. Suomessa jokaisella vammaisella on oikeus opiskeluun ja työhön. Tässä tätä asiaa nyt näyttää tulevan...
- Olen muuten huomannut, ettei Suomessa ole köyhiä eikä kerjäläisiä.
- Valtio takaa jokaiselle työttömälle avustuksen, jonka varassa voi hyvin elää.
- Ei täällä myöskään ole lastenkoteja. Täällä todella pidetään huolta siitä, että ihmiset olisivat tasa-arvoisessa asemassa ja että heillä olisi samat oikeudet.
- Nyt tullaan jo rantatielle, istutaanko hetkeksi, Timo sanoi osoittaen penkkiä meren rannalla.
Edessämme aukeni tyyni merenlahti. Aurinko ei ollut vielä laskenut horisontin taakse, ja sen reuna viipyi vielä meren yllä. Sinisellä tummenevalla taivaalla oli yksinäinen kuunsirppi ja siellä täällä vilkkui tähti sinistä valoaan. Oli niin hiljaista.
Katselin kaukaista taivaanrantaa ja mietiskelin:
- Miksi joka hetki on hoppu jonnekin? Tämä rikas planeetta Maa on meille annettu väliaikaisesti käyttöön, ja elämä on lahjaksi saatu. Kaikki on palautettava aikanaan… Eli mihin siis kiiruhdamme?! Kuinka paljon täytyy ihmisen kaikkea kokea, kuinka monia vaikeuksia, ymmärtääkseen tuntea ja ottaa vastaan elämän ihmeellinen tyyni hetki, suuri ilon ja siunauksen lähde?
- Tanja, mitä sinä koko ajan mietit? Timo kysyi minulta.
- En mitään erityistä, Timo… minä hymyilin hänelle.
- Kohta on ensimmäinen toukokuuta eli Vappu, se vastaa siis venäläisten Vapauden juhlaa. Voisimme mennä koko perhe keskustaan kävelemään, jos sää on hyvä, Timo tuumi.
- Miten Suomessa vietetään vappua?
- Vappu on tärkeimpiä juhlia, Tanja! Se alkaa aina 30. huhtikuuta ja jatkuu seuraavana vapaapäivänä, Vapauden Päivänä. Vappu on kuin monivärinen matto, johon on kudottu suomalais-ruotsalaista historiaa, mystiikkaa, uskontoa ja nykyaikaisia tapoja. Sen ytimenä on kevätpäivän tasaus: mystikot viettävät keväistä Halloweenia, maanviljelijöille se merkitsee kylvökauden alkua, kristityt yhdistävät sen Pyhään Valpuriin, isänmaallisille suomalaisille se on työn päivä, kaikille muille kansalaisille se on riehakas ylioppilaiden ja kevään bakkanaali. Kohta näet omin silmin. Sen vapauden!
Istuksimme vielä hetken kumpikin omissa mietteissään, kunnes aurinko häipyi kokonaan näkyvistä ja alkoi selvästi viiletä.
- Mennään nyt kotiin…
Timo otti minua kädestä, ja me kävelimme niin koko matkan, illan hiljaisuudesta mykistyneinä.