Maa josta tuli oma. Osa 7

Kevät on se aika, jolloin ei haluaisi tuhlata hetkeäkään sisällä olemiseen. Ulkona näkee niin paljon koko ajan: nuorta rakkautta, vanhaa hellyyttä, kirkkaita värejä ja tuoksuja, kukat kukkivat, linnut alkavat rakentaa pesiään. Mistään ei halua jäädä paitsi.
Kävelin joka päivä opistolle, noin kolmen kilometrin matkan kotoa. Lähdin liikkeelle aikaisin, jotta voisin rauhassa seurustella uusien pienten ystävieni, metsäneläinten, kanssa. Tuossa on jänis, joka tulee tänne juuri tähän aikaan.
- No, harmaaturkki? Päivä alussa! minä juttelen katsellessani pitkäkorvaista luontokappaletta.
Jänishousu yleensä vilkaisi minua epäilevästi ja jännitti ruumiinsa loikaten tiehensä kuin vieteri. Kohtaamisesta jäi minulle hyvä mieli.
Yhtäkkiä mereltä kävi kova tuulenpuuska. Se peitti kaupungin nopeasti harmailla raskailla pilvillä, ilma tummeni hetkessä. Kasvoille putosi ensimmäinen sadepisara, sitten toinen ja kolmas, kunnes minut lopulta kasteli kevyt kevätsade. Taivaalta valuva vesi herätti eläviä muistoja äidistä ja kodista. Äkillinen kaipuu pyrki pakkautumaan möykyksi kurkkuun. Oli nopeasti saatava opinnot loppuun, jotta vihdoinkin pääsisi töihin, voisi säästää rahaa ja matkustaa äitiä katsomaan. Ajatus että kaikki maailman huolet johtuivat kirotusta rahasta, teki surulliseksi… ja sade sen kuin piiskasi kasvojani. Kohta ei tiennyt, mikä oli kyyneliä, mikä sadepisaroita…
Kevät toi opiskeluunkin omat muutoksensa. Käytännön harjoittelun jakso tapahtui hotelleissa, ravintoloissa ja ruokaloissa, mutta teoreettinen opetus pidettiin ilokseni ulkosalla silloin kun sää salli. Koko ryhmä lähti opettajien johdolla puistoihin, kesäteatterin lehtereille tai muihin paikkoihin, joissa saattoi nauttia opetusta mukavasti istuen. Joka puolelta kuului suomea ja ruotsia, johon aloin jo pikkuhiljaa tottua. Äidinkieltäni en juuri enää joutunut käyttämään. Suomi raotti minulle vähitellen ovea kotoisaan pieneen maailmaansa.
Joskus lähdin kaupungille vain kuljeskelemaan ja kaupoille. Katselin näyteikkunoita, kokeilin jotain vaatetta, vaikka yleensä rahaa ostoksiin ei ollut. Mieheni vaatimaton palkka ja minun tukirahani menivät tarkasti asunnon maksamiseen ja ruokaan.
Kerran olin eräässä kaupassa valitsemassa jotakin pientä, tuiki tarpeellista esinettä, kun yhtäkkiä kuuluivat tutut sanat:
- Mama! Nos!
Käännähdin nopeasti ja näin lapsen joka oli lastenvaunuissa; hän näytti pikku sormellaan nenäänsä ja iloitsi siitä, että saattoi jakaa tämän uutisensa äitinsä kanssa. Tuntui, että sydämeni pomppaa ulos rinnasta. Menin vaunujen luokse ja kysyin:
- Mikä sinun nimesi on, pikkuinen?
- Saša! Hän on Saša! sanoi vaunujen vieressä seisova nuori nainen ystävällisellä äänellä. Hei! Mistä sinä tulet?
- Hei! Venäjän perukoilta, Belgorodista, entä itse? vastasin.
- Petroskoista. Olemme asuneet kohta neljä vuotta Oulussa.
- Me olemme vasta tulleet.
- Teillä on varmaan ikävä?! keskustelukumppanini sanoi haikeasti. Ensi alkuun minullakin oli vaikeaa, mutta sitten sitä tottuu. Tekin totutte. Ja pääseehän kotona välillä käymään.
- Menisinkin käymään äidin luona, mutta toistaiseksi emme ole miehen kanssa onnistuneet säästämään tarpeeksi rahaa, minä uskouduin.
- Belgorodiin onkin matkaa! uusi ystäväni Lena sanoi. Tiedätkö muuten, että täällä lähellä on kauppa, jossa jaetaan keskiviikkoisin ja perjantaisin ilmaiseksi elintarvikkeita.
- Miten niin ilmaiseksi?
- Eikö miehesi ole kertonut, että valtio jakaa vähävaraisille ilmaiseksi ruokaa?
- Ei, ei ole kertonut. Hän ei varmaan tiedä sitä!
- Kaikki tietävät, Lena sanoi. Ensi viikolla alkaa toukokuu ja edessä on juhlapäiviä, mennään silloin yhdessä, niin minä opastan sinua. Tehdäänkö niin?
- Tehdään vaan! minä innostuin.
Odotin tätä uutta tapahtumaa malttamattomana. Eikä kauan mennyt kun seisoimme pienen kaupan edessä, jonne vaelsi ihmisiä rauhalliseen tahtiin. Joillakin oli isot matkalaukut, toisilla reput. Jonossa oli suomalaisia, venäläisiä, eestiläisiä ja muita ulkomaalaisia.
Tasan klo 12 ovet avattiin ja sisään kutsuttiin ensimmäiset viisi.
- Lena, mennään yhdessä? Pelottaa jotenkin, etten sitten saa otettua mitään.
- Älä murehdi turhia! Se on ihan yksinkertaista, ystäväni rauhoitteli minua.
Pian oli meidän vuoromme. Valoisassa tilassa oli joitakin osastoja. Menin ensimmäiseen, siellä olivat maitotuotteet. Minulta kysyttiin hyväntahtoisesti, kuinka monta perheenjäsentä meillä on.
- Avaa laukku! ystäväni komensi.
Minulle annettiin perheen pääluvun mukaisesti kaksi litraa maitoa, jogurttia ja piimää.
- Tanja, mennään vihannesosastolle.
Siellä saimme kaksi kiloa perunoita, salaattia, tomaatteja ja kurkkua, lihaosastolta makkaraa, juustoa ja porsaan ulkofilettä. Leipäosastolla saa ottaa rajoituksetta, mitä haluaa. Kaksi suurta laukkua tuli aivan täyteen tavaraa.
- Lena! Miten loistava juttu! Kiitos sinulle! Olet pelastuksemme!
- Tanja, meidän on autettava toinen toisiamme, mehän olemme samasta maasta. Suomen valtio pitää hyvää huolta työttömistä ja vähävaraisista, siksi täällä ei ole köyhiä ja kerjäläisiä. Ja sitten kun olet työssä, ostat rahalla näitä samoja tuotteita.

- - Nyt saa vappu tulla! sanoi Timo katsoen ikkunasta ulos.
- Joka puolella myydäänkin jo isoja punaisia ilmapalloja, huomautin.
- Huomenna menemme keskustaan kävelemään, se on hauskaa!
- Timo, kerro vielä juhlasta!
- Ennen kaikkea toukokuun ensimmäinen on ylioppilaiden juhla. Nimi tulee katoliselta pyhimykseltä, Pyhältä Walpurgalta, jonka päivä on toukokuun ensimmäisenä. Wappu on lyhyt muoto Walpurgasta, nykyään se kirjoitetaan v:llä. Ylioppilaat, sekä uudet että ne jotka ovat valmistuneet vuosikausia sitten, laittavat päähänsä valkoiset ylioppilaslakit ja aloittavat juhlinnan jo 30. huhtikuuta. Vanhojen ihmisten lakit tosin eivät enää ole kovin valkoisia, mutta iloisesti hekin ovat mukana. Voi sanoa, että heille vappu merkitsee sitä, että on selvitty ja menestytty elämässä; köyhässä sodanjälkeisessä Suomessa ei kaikilla ollut mahdollisuutta suorittaa lukiota vaikka olisivat olleet lahjakkaitakin. Nykyaikaiset ylioppilaat ottavat vappuna vapaata sekä käytössäännöistä että koulusta. Samassa seurueessa voi olla professoreita ja opiskelijoita, kaikki tasavertaisina. Opiskelijat pukeutuvat kestävästä vedenpitävästä kankaasta tehtyihin kokohaalareihin, jokaisella tiedekunnalla on oma värinsä ja haalareihin liimataan sponsoreiden logoja. Niihin myös kiinnitetään kaikkien niiden seurojen merkkejä, joihin opiskelijat kuuluvat. Näissä värikkäissä haalareissa vappua sitten vietetään koko lailla vapaissa merkeissä, ei haittaa jos tulee ruohonvihreää takapuoleen tai kaatuu viiniä syliin!
- Timo, meillä toukokuun ensimmäinen on ollut aika muodollinen työn juhla. Ja tietysti keväänkin.
- Meillä myös kansa piti vuosisatoja huhtikuun 30:ttä päivää kevään juhlana, jolloin luonto puhkeaa kukkaansa. Siitä alkoi laidunkausi. Yöllä karja päästettiin ahtaista karsinoistaan
vapaaksi niitylle. Pakanuuden aikaisessa Suomessa, viikinkien ja kelttien tuomana, eli usko, että huhtikuun viimeisen päivän yönä aukeaa mahdollisuus kulkea kuolleiden maailmasta elävien maailmaan. Ja kun ovi on auki, niin tietysti sieltä tulee kaikenlaisia pimeyden henkiä, jotka kuten tunnettua, pelkäävät tulta. Ja siksi tuona yönä koko maassa sytytettiin kokkotulia ja soitettiin kelloja, joilla suojauduttiin pahoilta hengiltä ja anottiin hyviltä hedelmällisyyttä. Esi-isämme uskoivat vielä että tuli, tanssit, musiikki ja kellojen ääni pelottivat pois kaikenlaisia talven aikana nälkiintyneitä petoja. Mutta tämä on historiaa eivätkä sitä kaikki edes tiedä… huomenna ilakoidaan ylioppilaiden kanssa!
Huhtikuun viimeinen päivä on anteliaan aurinkoinen. Kaupungin keskustorille, josta raikuvat hurraa-huudot, kiiruhtaa sekä vanhoja että uunituoreita ylioppilaita. Joka puolelta kuuluu musiikkia, iloista meteliä, samppanjalasien kilinää. Kirkasvärisiä serpentiinejä lentelee ilmassa, lippuja huiskutellaan. Joka askeleella myydään perinteistä vappuherkkua, tippaleipiä. Piknikeille kokoontuneet ihmiset paistavat makkaroita, savustavat kaloja. Nuoriso istuskelee ruohikolla ja nauttii eväsherkkujaan ja alkoholijuomia.
Yleensä niin rauhalliset ja pidättyväiset suomalaiset ovat yhtäkkiä valmiita mihin tahansa hullutuksiin. Minua ihmetytti se, millaiset määrät alkoholia nuoriso tuona päivänä joi. Asiaan kuuluu myös perinnejuoma sima, joka muistuttaa meidän hunajajuomaamme sekä kaikki, mikä poreilee: olut, siideri, samppanja. Suomalaiset sallivat itselleen vapauden toteuttaa itseään miten mielivät eikä edes poliisi rankaise heitä siitä. Olutta saa juoda suoraan pullosta keskellä katua, vetelehtiä missä vain, ruiskuttaa ihmisten päälle sprayserpentiiniä, huutaa, rellestää ja juopotella. Poliisi vain rauhallisesti keskustelee sellaisten kanssa, joiden riehuminen on mennyt yli äyräiden ja kehottaa siirtymään hetkeksi lepäämään.
Juhliminen jatkui myöhään yöhön, mutta me olimme väsyneet kaiken katsomisesta ja palasimme kotiin. Minä mietin kävellessäni, kuinka juhla näyttää kansasta aina toiset kasvot.