Maa josta tuli oma. Osa 8

- No nyt on taas rauha… ja kansa tekee sitkeästi työtä juhannukseen asti, Timo jutteli päivällispöydässä.
- Milloin on juhannus, Timo?
- Kesällä. Se on kesäpäiväntasauksen juhla ja sitä vietetään 23.-24. kesäkuuta. Silloin menemme varmasti Eilan ja Olavin kanssa huvilalle, suomeksi ”mökille”.
- Kivaa! Onko mökki kaukana Oulusta?
- Melkein 100 kilometrin päässä, metsän keskellä pienen järven rannalla. Sinne lähdemme! Näette metsäpirttimme.
- Tiedätkö, Timo, mikä minua hämmästyttää?!
- No, mikä nyt tällä kertaa?
- Moni asia tässä maassa, ja nyt tällä hetkellä suhtautuminen roskiin. Miten paljon tölkkejä, muovipusseja ja pulloja heiteltiinkään ympäriinsä juhlan aikana, ja tänään kun kuljen kaupungilla, joka paikassa on putipuhdasta. Kaikki törky on pakattu asiaankuuluvasti muovipusseihin ja lajiteltu ja viety roskasäiliöihin. Jokaisen säiliön kyljessä on ohjeet siitä, minkälaiselle jätteelle se on tarkoitettu: lasille, biojätteelle, kartongille, paperille ja sekajätteelle. Eikä siinä ole mitään vaikeaa, siihen on vain totuttava. Ja paikoissa joissa jätesäiliöt seisovat on aina hyvin siistiä eikä siellä ole ikinä mitään epämiellyttävää hajua.
- Totta. Marketeissa on vielä erityisiä pisteitä, joihin saa jättää tyhjät pullot. Se toimii hyvin, sillä ihmiset saavat takaisin hiukan siitä rahasta, jonka maksoivat juomista. Ja ne joilla ei ole paljon rahaa taskussaan, keräävät mielellään pulloja kaduilta, Timo selitti.
Eikä siinä ole mitään moitittavaa, täytyy vain noudattaa tiettyjä järjestyssääntöjä, sopivaisuutta ja lakia. Myöhemmin huomasin, että vanhoja käytettyjä vaatteitakin viedään erityisiin keltaisiin säiliöihin, joita on tietyissä paikoissa. Sieltä ne kerätään ja lajitellaan ja viedään kierrätysmyymälöihin. Oppitunnilla meille kerrottiin, että Suomi on johtava maa lasin ja paperin uudelleenkierrätyksessä. Taas yksi syy olla ylpeä tästä maasta. Jokainen suomalainen osallistuu näin koko maapallolle tärkeään ympäristönsuojeluun!
Kerran kun kävelin pitkin joenrantaa, huomasin vanhan miehen, joka puuhaili ahkerasti jotakin pienellä palstallaan. Sitten näin häntä usein kävelyretkelläni, kuinka hän tuli ulos lapio olallaan ja kaivoi palstaltaan johtavaa uomaa. Alkuun vain vilkaisimme toisiamme, myöhemmin aloimme nyökätä tai tervehdimme tuttavallisesti sanomalla ”hei!”. Eräänä lämpimänä
toukokuun päivänä me tutustuimme ja aloimme jutella. Vesi välkkyi auringonsäteiden alla, kuin jänikset olisivat vilistäneet sillä. Näky täytti mielen ilolla. Toukokuun aurinko hyväili nuorta ruohoa. Ympärillä kukkivat kielot ja tuoksuivat aivan taivaallisesti. Kaikki tuo teki niin autuaaksi, että oli ihan pakko jakaa sitä jonkun kanssa.
- Oletko sinä venäläinen? vanha mies kysyi minulta.
- Olen. Minun nimeni on Tatjana. Ojensin käteni.
- Jani. Venäjäksi se on Ivan, hän vastasi. Miten sinä Suomeen jouduit?
- Muutimme tänne mieheni kanssa. Se on pitkä tarina eikä mitenkään mielenkiintoinen…, huitaisin kädelläni.
- Siitä on kauan kun olen puhunut venäläisten kanssa! Istutaanpa tänne. Vanhus osoitti penkkiä joen rannalla. Hän oli hetken vaiti ja kysyi siten:
- Mitäs Venäjälle kuuluu? Entiseen Neuvostoliittoon…
- No, kaikenlaista, minä vastasin vähän haluttomasti. Olen katsonut, että olette jo kauan kaivaneet tuota uomaa…
Vanhus ei vastannut vähään aikaan mitään, sitten hän jatkoi:
- Minä olen sairastellut kauan… Ja nyt kun kevät on tullut, keräsin voimani ja tuli tänne jokea katsomaan ja mitenkä luonto herää ja huomasin sattumalta tuon kohdan, siinä on lähde.
Pieni työmyyrä oli siinä raivannut tietä juurten ja vanhan heinän läpi – se kosketti minua. Miesrukka oli heiveröisen näköinen, mutta hänen sisunsa antoi minullekin voimaa. Hänen onnistui siinä istuessamme tartuttaa minuun elämänrakkauttaan ja energiaansa.
- Maailmassa ei ole mitään sattumanvaraista! sanoin vanhukselle.
- Luonto on yhtä ihmisen kanssa. Kaikki joet, purot ja virrat ovat tämän maamme verisuonia… lähteiden on pysyttävä puhtaina, siinä on koko ihmiskunnan pelastus! Vanhus vaikeni.
Siinä se – koko yksinkertainen ja viisas salaisuus. Vesi on olemassaolomme kaikkein tärkein asia, se vaikuttaa mieleemme ja terveyteemme.
- Katsopas kieloja.
Hän kumartui poimimaan kukan ja ojensi sen minulle kohteliaasti kumartaen:
- Tässä! Näitä saa poimia sieltä, missä niitä on paljon.
- En ole koskaan nähnytkään näin valtavia määriä kieloja. Nämä pienet valkoiset kellot tuoksuvat saapuvalta keväältä.
- Ni-iin… vanhus yski hiukan. Kieloja romanttisempaa kasvia ei olekaan. Se symbolisoi rakkautta, uskollisuutta, hellyyttä ja puhtautta.
- Tiedätkö, minä sanoin miehelle, me uskovaiset sanomme, että kielot ovat Jumalanäidin kyyneleitä hänen surressaan poikaansa.
- Venäjän kansalla on hienoja perinteitä ja tarinoita, tiedän, hän myönteli. Saatte olla ylpeitä. Viimeisen Venäjän keisarinnan Aleksandra Feodorovnan lempikukka oli muuten kielo. Hänen puolisonsa Nikolai II antoi keisarinnalle lahjaksi upean Fabergé-pääsiäismunan, joka oli koristeltu helmi- briljantti kieloilla. Kuuluisa Fabergé muuten on haudattuna täällä Suomessa, Helsingin ortodoksisella hautausmaalla. Käypä tervehtimässä häntä joskus.
- Ehdottomasti menen!
Vanha mies hymyili ja jatkoi:
- Tiedätkö, että tämä kukka on myös meidän kansallinen symbolimme. Olet varmaan huomannut, että vaatimaton ja sielukas kielo koristaa maamme kolikoita. Hänellä oli vieläkin pehmeämpi hymy kun hän sanoi: Kielosta puhutaan jopa Raamatussa… Korkeaveisussa. Se edustaa kauneutta, siinä puhutaan laakson liljasta. Muinaisina aikoina ihmiset olettivat, että sillä on erilaisia vaikutuksia riippuen kuun vaiheista. Jos kukkia poimii uudenkuun aikaan, ne antavat voimaa muutokseen, ne taas jotka poimitaan täydenkuun aikaan toimivat päinvastoin, nostattavat pysyvää rakkautta ja uskollisuutta.
Vanhus osoitti sormellaan nurmikkoon:
- Näetkö tuon hyönteisen tuossa?
Ruohonvarressa oli ötökkä, jonka selässä oli seitsemän mustaa pistettä.
- Sehän on leppäkerttu, sanoin ilahtuneena. Me leikimme niillä lapsena…
- No niinpä, ukko jatkoi, sekin on tämän maan symboli.
- Leppäkerttu?
- Niin, oikein vertauskuva. Maamme luontoihmiset ovat tehneet paljon herättääkseen kiinnostusta jopa hyönteisiin. Suomalaislapset valitsivat äänestämällä tuon pienen olennon postimerkin aiheeksi. Kun leppäkerttua pidellään kämmenellä, sille lauletaan laulu: ”Lennä, lennä, leppäkerttu, ison kiven juureen: Siellä äitis, isäs keittää sulle hyvää puuroo.”
- Meilläkin lapset laulavat melkein samoilla sanoilla!
- Kaikki elämä maapallolla on riippuvaista luonnosta, Jani sanoi. Kaikki. Hän nousi penkiltä ja toivottaen minulle hyvää päivänjatkoa, painui taas omiin hommiinsa.
Minä kuljin eteenpäin haistellen kukkivia tuomia ja kaikkea sitä taivaallista tuoksua, joka maan päällä vallitsi. Runsaina kukkivat narsissit joen varrella ja puulaiturit penkkeineen kutsuivat levähtämään. Joen virtaus näkyi pyörteinä kirkkaanmustana kimaltavassa vedessä. Laskin varovasti jalat kirpaisevaan veteen…
- Jumala ajattelee minua taas… lähetti keskustelukumppaniksi noin viisaan sielun.