Maa josta tuli oma. Osa 9

 Valtava ja ihmeellinen on tämä planeettamme Maa! Luonto ylistää sitä ainutlaatuisella kauneudellaan ja vuodenaikojen vaihtelu opettaa meidät näkemään vastakohtien viehätyksen. Vastineeksi kylmästä pitkästä napapiirin yöstä, tulee loputon napapiirin päivä; etelässäkin yöt ovat juhannukseen saakka valkeita.
Kesä on tulossa. Pitkä se ei täällä ole, mutta sitäkin voimallisemmin silloin elämä kohisee ja pyyhkii pois uljaudellaan pienen ihmisen huolet ja murheet.
Kesäkuu. Kesä on vuodenajan nimi. Kesanto on niitty, sitä kynnetään kesäkuussa. Jokainen kuukausi päättyy sanaan kuu, joka tarkoittaa myös kuuta taivaalla. Suomalaiset kuukauden nimet liittyvät ajankiertoon ja peltotöihin. Kesäkuussa alkavat viljelytyöt. Suomen viileässä ilmastossa sato kypsyy hitaasti, mutta aikanaan ilahduttavat niin varhaisperunat kuin myöhäiskesän marjat.
- Miten voivat kesäkuun aamut olla niin erilaisia! minä mietiskelin parvekkeella istuessani. Välillä on yhtä auringonsäteiden leikkiä ja lämpö hellii, välillä taas tulee pistelevä hyinen sade. Mutta ihania ovat aamut yhtä kaikki. Niiden viileydessä on jotakin ainutlaatuista, koivujen ja ikkunan alla kukkivien sireenien tuoksut sekoittuvat niin, että sielu lepää. Satakieli livertää ja koputtelee onnessaan, aina juhannukseen saakka, sen jälkeen se vaikenee…. kuunnelkaa siis sitä silloin kun voi!
Aurinko nousi hartaan hitaasti piilopaikastaan levittäen kirkkaat säteensä tuoreelle vaaleanvihreälle ruohikolle. Korsissa näkyivät kastepisarat kaikissa sateenkaaren väreissä. Jonkun hetken ajan se täytti koko huoneen lämpimällä valollaan…
- Tänään on perjantai, ja illalla lähdemme mökille! Timo ilmoitti aamiaisen jälkeen.
- Meidänhän piti mennä sinne juhannukseksi Eilan ja Olavin kanssa? Minä hämmästelin.
- Tanja, juhannukseksi menemme heille kotiin, se on heille mukavampaa, heillähän on jo ikää, mieheni sanoi. Ja meidän täytyy laittaa mökki kesäteloille.
Timo puhui mökistä kuin läheisestä ystävästä.
- Töiden jälkeen mennään tekemään ostokset ja sitten saman tien matkaan.
Perjantai on suomalaisille mieluisa päivä, ja yleensä työt lopetetaan hiukan aikaisemmin. Kaikki ryntäävät kauppoihin ja sen jälkeen autoletkat suuntaavat ulos kaupungista. Kaupoissa on tuona
päivänä erityisen paljon asiakkaita. Jokainen haluaa myös koristaa oman pikku keitaansa, mökkinsä, kaikenlaisilla kukkasilla.
- Voi, kuinka täällä tuoksuu, Timo! huudahdin kaupassa hänelle.
Pitkillä myyntipöydillä oli vaikka minkälaista koristekasvia – pelargonioita, annansilmiä koreissa, orvokkeja ja kaiken sävyisiä begonioita – oikea kukkaparatiisi!
- Ostetaan jotain mökille. Onkohan täällä kasvilavoja myytävänä?
- Meillä ei mökillä ole lavoja, siellä on vain nurmikko. Ostetaan kaksi noita, hän näytti kirkkaan värisiä pelargonioita.
- Sitten ruoat ja matkaan!
Kun olimme ostaneet kaiken tarvittavan, pääsimme tielle – matkaa olisi 100 kilometriä.
- Hyvä, ettei tämä napapiirin päivä koskaan pääty, näkee hyvin, minä tuumin.
- Eikä ole ruuhkia, helppo ajaa.
- Timo, mikä on tuo upeasti kukkiva kukka, jota pelto on keltaisenaan?
- Se on rypsiä, mieheni sanoi.
- Mitä muuta Suomen pelloilla kasvaa?
- Täällä viljellään ruista, vehnää, ohraa ja kauraa.
- Olen huomannut, että jotkin leivät ovat täällä aika kalliita, miksi?
- Tarkoitat varmasti luomua… Suomessa on niin sanottua luonnonmukaista viljelyä, siis ekologista. Se joka viljelee tätä luomua, ei käytä synteettisiä lannoitteita, ei mitään myrkkyjä tai muita keinotekoisia aineita. Sen sijaan he käyttävät hyväkseen luonnon aineita (kompostia) lannoittamiseen ja erilaisia kasviuutteita tuholaisten torjuntaan. Sato on pienempi luomutiloilla ja sen vuoksi luomuleivän hinta on selvästi korkeampi.
- Maksamme siis puhtaudesta, onhan se oikein ajateltu, minä sanoin. Suomalaisilla on kaikki hyvin ajateltu.
- Kuulostat ihan lapselta, Timo sanoi huvittuneesti.
- Lapsihan minä olenkin! myönsin heti. Ja opin koko ajan lisää tästä maailmasta!
Ohi vilahtavat somat pienet talot näyttivät ihan siltä kuin odottaisivat vieraita. Minä tiesin jo, miltä tuntui astua kynnyksen yli ystävällistä lämpöä huokuvaan tupaan, jossa emäntä puuhaili kahvinkeiton parissa.
- Katso, Timo! Lehmälauma, tuolla pellolla!
- Jaa… Toiset farmarit ajavat lehmät laitumelle, toiset taas pitävät ne suljetuissa tiloissa.
- - Oi, katso! Tunnelmallinen kiemurtava pikku tie… Mitä nuo kopit ovat?
- Kärrytietä… Entisaikaan viljelijät toivat maidon suurissa tonkissa tuollaisille maitolaitureille; sieltä se sitten vietiin meijereihin. Nykyään nuo maitolaiturit on säästetty muistoina entisiltä ajoilta, mieheni selitti.
Kaikesta idyllistä huolimatta minua huoletti yksi asia:
- Kuinka suomalaiset kylät pysyvät elossa? Ja kuinka sellaiset kyläasukit ovat aikanaan voineet saavuttaa niin korkean sivistystason?
Pyysin miestäni kertomaan siitä.
- Melkein koko Suomen maaseutu on yksityisomistuksessa. Samalla meillä on myös jokamiehen oikeus luonnonrikkauksiin. Se tarkoittaa, että kuka tahansa voi kävellä vapaasti missä tahansa metsässä ja poimia sieniä ja marjoja. Kiellettyä on ainoastaan avotulen teko ja autolla ajo yksityisillä teillä.
- Kuka sitten päättää kylän yhteisistä asioista?
- Jokaisessa kylässä on erilaisia yhdistyksiä. Kylässä on esimerkiksi yhteinen tie, jota täytyy pitää kunnossa ja talvisin aurata lumesta. Sen vuoksi perustetaan yhdistys, johon kuuluvat kaikki asianosaiset eli tienkäyttäjät. Tienkäytöstä peritään maksua ja yhdistys huolehtii tien kunnossa pitäjien hankkimisesta. Samalla tavoin huolehditaan vaikkapa yhteisestä kaivosta.
Timo jatkoi:
- Yleensäkin Suomessa ratkaistaan paljon asioita paikallisella tasolla. Tietenkään läheskään kaikki maalla asujat eivät harjoita maanviljelyä tai karjankasvatusta, mutta maatalonpitäjillä on suuri vaikutus ja heitä kunnioitetaan maaseudulla, Timo sanoi ja jatkoi: Pysähdytään bensa-asemalle, juodaan kahvit ja levätään vähän.
Joimme rauhassa kahvit. Minä katselin lähellä olevaa pientä vanhanaikaista maalaiskoulua, se näytti aivan satutalolta.
- Miten on maalaiskoulujen laita? Riittääkö niihin oppilaita? kyselin.
- O-o-o! Nyt otit esille mielenkiintoisen teeman! mieheni huudahti. Olen itse käynyt maalaiskoulua. Ne eivät mitenkään eroa kaupunkikouluista, maaseudulla vain ei ole niin paljon lapsia eikä myöskään opettajia. Mutta melkein jokaisesta kylästä löytyy koulu, siihen riittää pari-kolme huonetta: yhdessä ovat ensi- ja toisluokkalaiset ja toisessa kaikki muut yhdessä kolmannesta kuudenteen, kolmas sali on sitten urheilua tai käsitöitä varten. Muistan
kuinka pienessä koulussamme opiskelivat kaikki yhtä aikaa. Meillä oli kolme tai kaksi opettajaa ja rehtori oli myös parin muun koulun rehtorina. Seitsemänneltä luokalta menin sitten tavalliseen isoon kouluun. Sinne pääsi koulubussilla.
- Entä jos lapsella on jotain erillisoppiaineita, esim. uskontoa, jota muut eivät tunnusta?
- No, luterilaisia opetetaan omassa koulussa, mutta jos oppilaissa on ortodokseja, heidät kerätään yhteen eri kouluista, kuljetetaan tarpeen mukaan taksilla tai bussilla sinne, missä saavat erikseen ortodoksisen kirkon opetusta. Sitä paitsi, koska Suomessa ei kirkko ole irti valtiosta, Jumalan Lakia luetaan kouluissa yleisesti, jopa lastentarhassa lapsille selitetään juhlapyhien merkitystä ja he tapaavat myös pappeja. Viime aikoina meillä on aloitettu koulujen uudistukset. Sekä opettajille että oppilaille on parempi, että joka luokalla – oli se miten pieni tahansa – on oma luokkahuoneensa, oma lukujärjestyksensä ja jokaiselle oppiaineelle oma opettajansa.
Jatkoimme taas matkaamme.
- Mikä takia teidän mökki on näin kaukana? kysyin mieheltäni.
- Jokaisen suomalaisen haave on, usko pois, asua kesä metsän keskellä ja juuri sellaisessa töllissä kuin meidän! Ja mitä kauempana se tölli on, sitä parempi! Ympärillä vain metsä, metsä, metsä… No, nyt on jäljellä vain muutama tienhaara ja olemme perillä.
Siellä meitä odotti hurmaava tummanpunainen pikku kesähuvila, jossa oli valkoisiksi maalatut ikkunankehykset. Kuisti toi mieleen kaukaisia lapsuusmuistoja.
- Tanja, siinä se on… meidän piilopirttimme, Timo esitteli. Täällä ei ole vesijohtoa, ei lämmitystä, ei sähköä. Ja tuolla, katso, on järvi, Timo näytti kohti puiden välissä näkyvää aukkoa. Tuolta saamme vettä. Pienihän tämä on, mutta kaikki löytyy, mitä tarvitaan: sauna ja keittiö, kakluuni ja ulkohuussi.
Aamulla sukelsin ensimmäiseksi kirkkaaseen järviveteen. Viileän virkistävä kylpy herätti paremmin kuin kahvi. Katselin mustaa vettä, vaikka ei se ollut mustaa, näkö pettää, se on kristallinkirkasta, niin että jopa pohjassa olevat kivet näkyvät.
Päivisin makailimme ruohikolla, paistoimme grillissä makkaraa ja kävelimme metsässä.
- Aah, mikä metsän tuoksu!
Minä vedin syvään ilmaa. Se menee kuin eliksiiri koko kehoon, rauhoittaa ja parantaa. Tutkin myös ympäristöämme: ei naapureita, ei autonääntä, ei TV:n ääntä – täydellinen eristys ulkomaailmasta. Ja vapaaehtoinen…
- Tätä halajaa suomalainen sielu…, ajattelin itsekseni katsellen vanhojen kuusten viisasta liikkumattomuutta.