Maa josta tuli oma. Osa 11

Pilvisiä päiviä on Suomessa paljon enemmän kuin aurinkoisia. Niitä säestää usein yksitoikkoinen sade, joka ei pääty tunnin eikä kahdenkaan kuluessa, vaan saattaa jatkua päiviä. Silloin alkaa huolestua, että tuleeko kesä lainkaan.
Mutta sattuu niinkin, että noiden harmaiden pilvisten päivien välistä tihkuu esiin sellaisia, joissa vallitsee erityinen valo ja keveys ja runollisuus; sellaisina päivinä koko perhe asettuu mukavasti aurinkoon paistattelemaan ja juttelemaan kahvikupillisen kanssa, työn jälkeen pääsee silloin suloisesti levähtämään.
Nyt tuntuu siltä, että aurinko on kadonnut harmaaseen sumuun eikä sillä ole voimia murtautua esille ja tuoda muassaan juhlaa.
- Katsotaanpas, millaista säätä luvataan juhannukseksi, Timo sanoi huolestuneen näköisenä laittaen TV:n auki.
Minä katselin synkkää taivasta.
- Sateita, taas sateita…
Timon yhtäjaksoinen mutina toi mieleeni kaukaisia lapsuusmuistoja… Miten juoksen kotikyläni raitilla ja kasvoilleni tipahtaa raskas pisara, sitten toinen, kolmas… Pysähdyn, minua kiinnostaa mitä maalle tapahtuu, se on niin helteiden kuivattama, ettei pysty nielemään siihen putoavia vesipisaroita. Ne jäävät toinen toisensa jälkeen sen kuivankiiltävälle pinnalle, niiden ympärille muodostuu tomua ja siitä tulee aivan omanlaisensa tuoksu. Se on jäänyt muistiin talteen, kesäsateen lupaava tuoksu.
Lapsen onnea ja rauhaa järkyttää kuitenkin salaman välähdys, ja ukkosen jyrinä vahvistaa, että nyt on tapahtumassa jokin suuri luonnonmullistus. Sitten alkaa janoinen maa imeä pelastavia pisaroita itseensä. Tulee armelias, kauan odotettu sade, joka saa kaiken nuutuneen taas virkoamaan, ihmiset katsovat taivaalle ja hopeinen vesi tuntuu pitkän kuivuuden jälkeen Jumalan lahjalta.
Minä kipaisen nopeasti kotiin, sitten katselen jo ikkunasta, kuinka lätäköistä tulee pieniä järviä. Mutta sadekin alkaa heiketä. Nytkö jo? Juuri kun voisikin olla hauskaa…
Takaisin ulos, paljasjaloin ja lätäköihin leikkimään ja loiskuttelemaan. Nostan kädet kohti taivasta ja laulan:
- Sade, sade, päästä meidät, Taivaan Isää kiittämään, Taivaan Isää rukoilemaan, Jeesukselle polvistumaan, Olen orpo ovella, avaja jo portit, avaimia, lukkoja, kultaisia avaimia, sade, sade, päästä meidät…
Ja hetken kuluttua lämmin sade virtaa taas voimaansa uhkuen taivaasta maahan.
- Tanja, mitä mietit? Timo keskeytti muisteluni.
- Sitä, mikä ei enää koskaan palaa… Tuli taas mieleen ihania muistoja, joista sydän läpättää, ikävöi ja huokaa… miten juoksentelen lapsena… Ihan kuin auringonsäde olisi valaissut tämän harmaan sadeverhon, näyttänyt kaiken erilaisena. Jokainen pisara on nyt sitä samaa iloa kuin lapsena, näen tässä ja nyt, kuinka jokaisella korrella ja jokaisella oksalla laulaa lintu. Omassa joessani kimmeltää pyörteilevä vesi. Kirjavat perhoset leikkivät ilmassa. Minä olen yhtäkkiä Ninovkassani ja kaikki on niin kuin silloin, mikään ei ole muuttunut!
- Te venäläiset olette niin tunteellisia, Timo sanoi lempeästi. Kun sinä kerrot luonnosta, minä ihan näin sen kaiken edessäni, kuin olisin itse tuolla kylässä.
- Niin olemme, tunteellisia! Luonto on meillä toinen, ei niin karu kuin Suomessa. Se varmasti vaikuttaa ihmisten luonteeseen. Meistä kasvaa pehmeitä, myötäeläviä, huolehtivaisia.
- Olen samaa mieltä. Mutta luonto sinänsä on kaikkialla yhtä suurenmoinen. Kaikki riippuu siitä, miten ihminen siihen suhtautuu.
- Mitä jos koettaisimme elää lähempänä luontoa… hän jatkoi hetken kuluttua muuttaen ääntään.
Tunnelmoinnin sijaan tulikin asiallinen ehdotus.
- Muistatko kun luin sinulle lehdestä ilmoituksen siitä pienestä tilasta Etelä-Suomessa, lähellä Turkua? Sen saisi vuokrata… Kesäkuussahan alkaa loma. Mentäisiinkö silloin katsomaan sitä, ja jos paikka miellyttää, voisimme vaikka ajatella muuttaa sinne kokonaan... Siellä olisi meille talo, kotieläimiä ja… luonto ympärillä.
- Tehdään niin! Heti kun lomat alkavat, minä suostuin innostuneena.
 - Äiti, äiti! Koko kaupunki on koristeltu, katso, joka puolella on koivuja, tyttäreni ihasteli.
- Ei sitä voi olla huomaamatta, minä hymyilin, kun suomalaiset valmistautuvat juhannuksen viettoon.
- Hurraa! Timo huudahti, nyt luvataan aurinkoa juhannukseksi! Me mennään sitten Eilan ja Olavin luo.
- Lähdetään jo perjantaina, niin ehditään paremmin valmistella, minä ehdotin.
Iloitsimme jo edessä olevista vapaapäivistä.
Perjantaina laittauduimme Eilan ja Olavin luo juhannuksen eli Pyhän Johannes Kastajan juhlan viettoon. Luonto oli kauneimmillaan. Punaiset talot valkoisine räystäineen ja ikkunanpielineen pilkistelivät hennon vihreiden lehvistöjen seasta. Pihat oli laitettu juhlakuntoon ja jokaisen oma kädenjälki ilahdutti silmää. Sireenit kukkivat ryppäinä, kaiken värisinä lumenvalkoisista aina tumman violetinpunaisiin.
- Perillä ollaan, Timo huoahti ja pysäköi auton pihaan.
Talon ympärillä kukki vaikka mitä: suuria sireenejä, pihlajia ja tuomia, jotka kaikki levittivät ilmaan ihania tuoksujaan. Talon sisäänkäynnin molemmin puolin oli aseteltu koivunoksia, samoin niitä oli ikkunoissa.
- Terve! Olavi-isäntä puristi meidän kaikkien käsiä.
- Tervetuloa! Vanha kunnon Eila huuteli talosta.
Sisällä oli juhlava tunnelma. Tuvan pöydällä oli kristallivaasissa iso kimppu kieloja, ikkunalaudoilla kukkivia pihlajanoksia.
- Käydään pöytään! Eila kehotti ja alkoi kaadella tuoksuvaa kahvia.
- Meillä on nyt monenlaista ohjelmaa, Olavi sanoi. Lahdella sytytetään kokko, mennään katsomaan sitä ja sitten ollaan täällä meillä ja juhlitaan aamuun asti!
- Täällä on kaikki niin kauniisti koristeltu, minä ihastelin.
- Vietetäänkö Venäjällä juhannusta? Eila kyseli.
- Juhannusta ei meidän kylässä vietetä. Olen vain kuullut vanhoilta kyläläisiltä tarinoita siitä. Mutta meillä vietetään kyllä aika lailla samaan tapaan Pyhän Kolminaisuuden Juhlaa. Talojen seinät ja ovet koristellaan vaahteranoksilla ja taloissa lattioille levitetään tuoretta ruohoa. Uskotaan, että siinä on parantavaa voimaa, sen tuoksu karkottaa sairauksia ja kaikenlaisia pahoja henkiä talosta.
- Hieno tapa on venäläisillä, sanoi Eila miehelleen. Olisipa mukava tulla joskus käymään siellä teidän kylässä. Eilan silmissä kajasti aito ilo. Mutta toisen kerran ehkä… sitten joskus… Meillä koristellaan koivulla, sehän on oikein kansallispuu.
- Minäpä näin tänään kun naapurit, Paula ja Eino, koristelivat lehmäänsä jollain lehvillä, Olavi kertoi.
- Niin, että se paremmin antaisi maitoa! Eila lisäsi. Se on vanha tapa. Ja juhlathan ovat sitä varten, että perinnettä viedään eteenpäin.
- Me mennään Timon kanssa rantaan keräämään kokkoaineksia, niin jääkää te emännät tänne keskenänne, Olavi ehdotti.
- Hyvä on, hyvä on! Eila sanoi hymyillen. Teette sitten saunavihdat samalla, nyt on paras aika. Ja ottakaa vajasta sitä vanhaa rojua, poltetaan sekin kokossa.
- Tanja, illalla tulee meille kylään minun nuorempi veli, niin että sitä ruokaa täytyy tehdä, Eila sanoi. Minä paistan raparperipiirakan, sinähän olet hyvä tekemään salaatteja.
Jutellessa ja touhutessa aika meni nopeasti, mutta ehdimme valmistaa kaikki, mitä perhejuhlaan tarvittiin. Suurelle tuvan pöydälle mahtuivat hädin tuskin höyryävät tillillä maustetut uudet perunat, salaatit, sillit ja voissa paistettu lohi sekä kaikki kylmänhuurteiset olutpullot.
Illalla yhdessä oloa ja ruoanlaittoa jatkettiin ulkona lempeässä säässä. Grillissä paistuivat makkarat, maissintähkät ja paprikat. Ilta oli, mutta ihan yhtä valoisaa kuin päivällä. Eikä yökään juuri pimene.
- Ja nyt lähdetään kaikki lahdelle katsomaan isoa kokkoa, Eila komensi leikkisästi.
Lähdimme kävellen, ja Eila kertoi minulle matkalla kaiken, mitä hän itse tiesi tästä keskikesän kohokohdasta. Suomessa sytytetään juhannuksena kokkoja joka paikassa, isointa kokkoa seudulla kutsutaan Ukkokokoksi. Ukko on vanha pakanallinen ylijumala, taivaan herra, säiden säätäjä, jonka vallassa on sateen, elämälle välttämättömän veden, suominen maalle.
Yhdeksältä illalla kyläläiset kokoontuivat lahdelle. Mutta sekin on oma rituaalinsa, miten ja milloin kokko sytytetään. Vanhoina aikoina se kunnia lankesi kylän vanhimmalle. Ympärille kerääntyneet ihmiset katselivat odottavina savuavaa nuotiota, kun se syttyi kunnolla, alkoi ilonpito. Soitettiin ja laulettiin ja tanssittiin. Seuraavaksi riisuttiin talviturkki, mikä tarkoittaa uimakauden aloitusta.
Juhlat sen kuin jatkuivat kun me palasimme kotiin. Juhannuksena nukutaan vähän, syödään ja juodaan paljon ja siihen on syynsä. Erään selityksen mukaan alkoholin juonti juhannuksena antaa hyvän sadon, ja kaikesta päätelleen tämä usko on vahvasti juurtunut suomalaisiin.
Kun olimme taas mukavasti asettuneet kotikokkomme ympärille, juttelimme viihtyisästi niitä näitä.
- Eila, kerropa lapsille juhannusyön tavoista, Olavi pyysi.
Eila oli hetkisen hiljaa kooten ajatuksiaan ja alkoi sitten kertoa:
- Minä kerron sen, minkä äiti on minulle kertonut. Ennen vanhaan tätä yötä pidettiin lumottuna yönä, jossa piili kaikenlaisia voimia. Juhannus oli sekä valon juhla että luonnon uuden elämän ja kukoistuksen juhla. Mutta samalla kun ohitettiin kesäpäiväntasaus ja päivät alkoivat taas lyhetä ja pimetä, ihmisissä heräsi pelko ja epävarmuus tulevaisuuden suhteen.
He uskoivat, että tuona erikoisena yönä tapahtuu outoja, kaikenlaiset aaveet ja kummajaiset heräävät ja vaeltelevat ympäriinsä. Se oli sitten povaamisen ja ennustelemisen aikaa. Nuoret tytöt saivat juhannusyönä tietää tulevan sulhasensa. Tytön piti täydellisessä puhumattomuudessa poimia seitsemän tai yhdeksän erilaista kedon kukkaa ja laittaa ne tyynynsä alle. Silloin hän sai unessaan nähdä sulhasensa tai kuulla hänen nimensä. Semmoinenkin uskomus oli, että jos tyttö poimii yhdeksän kukkaa yhdeksältä eri niityltä hän tapaa yöllä sulhonsa. Ja sitten oli tällainen ennustus: ennen nukkumaanmenoa tytön on syötävä suolaista kalaa, ja unessa tulee veden tuoja sammuttamaan hänen janonsa, se on tuleva sulhanen. Onkos teillä, Tanja, tämmöisiä vanhoja uskomuksia ja tarinoita? Eila kysyi.
- Voin kertoa yhden tarinan, jonka kuulin pienenä. Isoäitini meni aina illalla ulos ja istui pihapenkille levähtämään työpäivän jälkeen. Siihen tuli sitten naapurinnaisia ja he alkoivat kaikki muistella ja kertoa tarinoita. Minä pysyttelin lähellä ja kuuntelin henkeä pidättäen. Kerran nämä vanhat naiset kertoilivat niin kiinnostavia asioita vuoresta, jonka nimi oli Borkovskin vuori ja joka oli metsässä kylämme lähellä. Yksi kertomus oli minusta pelottava. Kerrottiin, että Johannes Kastajan päivän yönä tuolla vuorella kukkii hedelmällisyyttä tuova sananjalka. Jokaisen joka onnistuu löytämään ja poimimaan sen, täytyy viiltää omaan kämmeneensä ja laittaa haavaan kukka tai sananjalansiemen. Sitten on kuljettava takaisin kotiin sivuilleen katsomatta ja pelkäämättä kaikkia niitä kauhistuksia, joita ympärille ilmaantuu, olivat ne sitten pahan hengen tekoja, huutoja, kirkumista, ulinaa. Jos joku on näin rohkea ja tekee kaiken niin kuin kuuluu, hän saa suuren taikavoiman ja hänestä tulee kaunis, terve ja rikas. Tämmöisiä kertoivat meillä vanhat ihmiset.
- Kaikenlaistahan ihminen uskoo, Olavi sanoi matalalla äänellä. Tällaistakin: Juhannuksena maan alta loistaa voimakas valo, koska sinä yönä henget ja aaveet puhdistavat kalleuksiaan…
Niin jatkui meidän taikayömme…
Aamupuolella Eila kuiskutteli korvaani, että jos juhannuksena kylpee kasteessa, kaikki salaisimmatkin toiveet toteutuvat…