Maa josta tuli oma. Osa 12

Niin päättyi juhannus, metsien, peltojen ja järvien juhla. Se hetki vuodesta kun ihminen on yhtä merisumun ja niittykasteen kanssa. Mieleen hiipii voittamaton suru, sillä nyt on kesän huippukohta ohi, päivä lyhenee ja ankara talvi vääjäämättä lähestyy…
- Nyt on tässä jo tehty viikko töitä taas, Timo huoahti. Viikonloppu, onneksi! Hän istui TV:n ääreen. Hyvä ilmahan siellä on...
- Ihana ilma ja tuoksuu ihan hunajalle, minä säestin.
- Siellä kukkii le-le-le-lehmus, mieheni lauleli.
- Minun kotimaassani se puu on kaikkein suosituimpia. Se on vaaleaa, kevyttä ja pehmeää. Vanhalla Venäjällä tehtiin lusikat, kupit, kauhat ja muut tarvekalut lehmuksesta. Ja tuohesta punottiin virsuja, kontteja ja muita esineitä. Esi-isämme ovat kulkeneet satoja vuosia lehmusvirsuissa. Ja vilustumiseen käytetään ennen kaikkea lehmuksenkukkateetä. Ja näin on lehmusta aina pidetty maassa äidillisenä suojelijanamme. Ehehe, Äiti-Venäjällä on virsut jalassa!
- Kasvaako siellä sinun Ninovkassa lehmuksia?
- Itse kylän alueella on joitakin puita, jotka tilanomistajat ovat sinne istuttaneet. Mutta jos menee kauemmas, pois meidän kylästä, Pustynkaan, siellä niitä on vaikka kuinka paljon.
- Naapurikylässäkö? Timo uteli.
- Se on ihan kyläpahanen! Kauneimpia paikkoja koko maassa. Metsäkeidas. Ja kun siellä lehmus kukkii, kaikkialla tuoksuu hunajalle, medelle joka näkymättömänä virtaa metsän ja niityn ylle. Joskus tuoksu tuntuu meidän Ninovkassamme asti.
- Meillä Suomessakin on käytetty lehmusta astioiden ja muiden tavaroiden valmistamiseen. Isoäiti kertoi minulle aikanaan, että lehmuspuiseen isoon tiinuun tehtiin taikina ja sitä sekoitettiin kuusipuusta tehdyllä härkkimellä. Mitä niitä nyt oli kaikkia esineitä, kiuluja, korvoja, maitoa varten, kannellisia tynnyreitä, joissa suolattiin kalaa ja säilöttiin, sankoja, joissa oli karjanrehua liossa.
Avoimesta ikkunasta tulevat ihanat tuoksut herättivät paljon muistoja.
- Kylässäni kukkii tällä hetkellä tuoksupuu vailla vertaa – akasia!
- Akasia? Olen kuullut siitä, mutten ole koskaan nähnyt sellaista.
- Oi, Timo! Niiden kukista lähtee uskomaton tuoksu ja lumivalkoisissa kukissa pörräävät mehiläiset. Koko kylä on silloin täynnä tuota kuhisevaa, surisevaa elämän laulua! Alkoi tehdä mieli jonnekin maalle…
- Pian lähdetäänkin Raumalle sitä vuokratilaa katsomaan, ei lykätä sitä nyt enää! Timo ehdotti. Milloin sinun kurssisi päättyy?
- Nyt on viimeiset päivät työharjoittelua, sitten se on loppu. Mutta en kyllä tunne vielä itseäni niin itsevarmaksi, että uskaltaisin hakeutua oikeisiin töihin. Minulla on kokemusta aika vähän, ja minulle ehdotettiin, että jatkaisin vielä opiskelua vuoden ajan eli olisin käytännössä töissä samassa ravintolassa.
- No sehän olisi loistavaa! Kaksi vuotta opiskelua ja kokemusta samasta paikasta – se on tärkeää. Sitten voit hakeutua itsenäisesti töihin. Miten muuten ystäväsi Lena jaksaa? Häntä ei ole näkynyt aikoihin. Oletteko te vielä yhteyksissä?
- Lena soitti minulle eilen. He käyvät melkein joka päivä pojan kanssa Nallikarin uimarannalla. he ovat menossa viikoksi Petroskoihin. Sovimme, että tapaamme ennen sitä.
Työharjoittelupäivieni jälkeen tunsin itseni vapaaksi ja kiiruhdin aamupäivällä Lenaa tapaamaan. Aurinko helotti taivaalla ja ravintolaterassit olivat täynnä. Kaupunkilaiset istuksivat mukavasti nojatuoleissa ja imivät itseensä juomia sekä ennen kaikkea juovuttavaa kesäilmaa, kuin olisi ollut kyse viime henkäyksistä…
Tapasimme Lenan kanssa leikkikentällä. Pikku Aleks leikki autoillaan hiekkalaatikossa ja piti putputtavaa moottorin ääntä.
- Tämähän on kiva leikkipaikka, minä sanoin.
Niin paljon leluja – ämpäreitä, lapioita, haravia, muotteja, koneita. Parkkipaikkakin, jossa oli erilaisia kulkuvälineitä: potkulautoja, polkupyöriä, kottikärryjä, vaunuja ja polkuautoja.
- Ja kahluuallaskin!?
- Niin. Se täytetään kun on oikein lämmin ilma ja lapset pulikoivat siellä oikein mielellään.
- Kai sitä välillä puhdistetaan?
- Joka aamu se pestään ja puhdistetaan ja täytetään puhtaalla vedellä, olen itse nähnyt, Lena vastasi.
- Todella upeaa lapsille!
- Ja tuo pikku talo tuolla on ikään kuin leikkikentän toimisto.
- Mitä siellä on?
- WC:t tietysti ja iso leikkihuone sekä keittiö. Sadesäällä leikitään sisällä. Keittiössä on kaikki, mitä tarvitaan: jääkaappi, mikro, vedenkeitin, astioita. Voi itse ottaa mukaan ruokaa ja juomaa ja syöttää lapsen välillä.
- Aaa… Miltä leikkihuone näyttää?
- Kaikenlaisia leluja eri ikäisille lapsille. Vauvoille helistimiä ja isommille vaikka pöytäpelejä, paljon kirjoja ja lehtiä.
- Olen kulkenut tästä ohi monta kertaa ja ihmetellyt, mikä tuo talo oikein on. Todella kätevää sekä lapsille että vanhemmille.
- Niin on! Täällä pidetään hyvää huolta lapsista.
- Käydäänpä nyt keittiössä, syödään vähän ja lähdetään sitten rannalle. Aleks nukkuu vaunuissa päiväunet ja me voimme kävellä ja jutella.
Kävimme keittiöön.
- Täällähän on ihan lämmintä ruokaa...
- Kesäloman aikana tarjotaan ilmaiset ateriat, itse täytyy ottaa mukaan vain astiat. Maistetaanpa kaikki, ystäväni hymyili minulle ja ojensi muovilautasta.
Minä seurailin ruokaa hakevia ihmisiä ja ajattelin: uskomatonta… Tarjolla oli jos mitä: keittoa, lastenruokaa, perunamuusia, nakkeja, vihanneksia, jogurttia, hedelmiä, maitoa ja mehua. Söimme kaikki hyvin ja suuntasimme sitten meren rannalle, muutaman kilometrin päässä olevalle suositulle Nallikarille.
Oli ihana kävellä pitkin Nallikarin rantoja, siellä on pehmeää hiekkaa kilometrin verran. Merituuli puhalsi raikkaana, kahlailimme vedessä ja puhelimme sydämen kyllyydestä.
Kun tulin kotiin, Timo oli minua vastassa kynnyksellä:
- Tanja, alahan valmistautua…
- Keitän kahvin ja teen voileipiä, niin mennään!
Paljon ei ollut tavaraa mukaan otettavaksi, joten kohta olimme jo täyttä vauhtia ajamassa moottoritietä kohti etelää. On todella helppoa ja mukavaa ajaa valoisassa yössä melkein tyhjää valtatietä pitkin. Nastja nukkui kaikessa rauhassa takapenkillä. Minä olin perämiehenä ja seurasin, ettei Timo aja ylinopeutta tai nukahda rattiin.
- Älä sinä, Tanja, turhaan huolehdi. Tiellä on joka mutkassa kameroita, ei täällä oikein pääse hurjastelemaan, Timo rauhoitteli minua.Että ne pitävät huolen miehestäni – loistava järjestely!
Edessämme levittyi mitä kaunein maisema kukkivine niittyineen, monen eri vihreän sävyissä siintelevine metsineen ja jylhine graniittisine kallioineen.
- Katso, Timo, kalliolla kasvaa koivuja! Miten se on mahdollista – paljaan kiven päällä?
- Graniittia on meillä joka paikassa, niin on vain luonto sen järjestänyt. Graniittikin on maamme symboli.
Kiinnitin huomiota pitkiin tunneleihin, jotka oli puhkaistu kallioon.
- Kamala työ kaivaa tällaisia tunneleita, ajattelin.
Tultiin Raumalle. Aamuinen rauha vallitsi kaikkialla. Kodikkaan näköinen tila lepäsi kauniissa metsämaisemassa.
- Tervetuloa! Tänne päin! kuului talolta isännän ääni.
Kynnyksellä meitä vastaan tuli vanha emäntä. Hän alkoi heti touhuta kahvinkeittoa.
- Kiitos, mutta me emme ole kauaa. Vilkaistaan vain paikkoja ja sitten on tarkoitus jatkaa Turkuun, Timo toppuutteli.
- No, mikäs siinä! Mennään heti katsomaan tilaa, vanha isäntä sanoi.
Hyvin hoidettu piha, siististi ajellut nurmikot ja somat perennapenkit kertoivat, että isäntäväki oli uutteraa ja huolellista. Punaiseksi maalatussa rakennuksessa taloa vastapäätä oli lampaita ja siitä johti kapea polku kovasti kohisevalle pienelle virralle.
Minä seisoin puhumatta virran äärellä.
- Timo, kuuntele, veden ääni…
- No, pidätkös? Timo kysyi minulta kuiskaten.
- Ihana paikka! Todella pidän!
- Onko koulu kaukana? mieheni kyseli isännältä.
- Koulu on naapurikylässä, bussi vie lapset sinne.
Isäntä oli harvapuheinen. Hän selitti viittoillen eri suuntiin:
- Siellä on lampaat. Tässä kanat. Siinä se tila on. Mennäänpä sisälle. Kyllähän sitä nyt kahvit kuitenkin…
Keskustelu oli jollakin tapaa jäykkää, se ei oikein tahtonut luistaa. Ensin emäntä tiedusteli elämästä ja ilmoista Oulussa, mutta heti kohta tuli piinallinen hiljaisuus. Isäntä katseli vuoron perään minua ja miestäni ja välillä tytärtäni, joka ei kestänyt tuijotusta, vaan juoksi pihalle.
- Mistäs hän on tullut? mies kysyi Timolta nyökäten minuun päin.
- Hän on kotoisin Venäjältä.
- Siis venakko! isäntä töksäytti ja virnuili omituisesti. Ryssä.
Minulle tuo lyhyt sana oli hyvin tuttu, sitä oli kuultu kurssilaisten suusta ja joskus satunnaisilta ohikulkijoilta. Ja aina sitä käytettiin halveksivaan sävyyn. Tunnelma oli siis heti piloilla. Ei tehnyt enää mieli juoda kahvia täällä eikä varsinkaan keskustella noiden ihmisten kanssa, ei kiinnostanut enää koko paikka. Olin sydänjuuriani myöten loukkaantunut.
Mutta vanhuksetpa yltyivät puhumaan talvisodasta ja siitä, kuinka ryssät raiskasivat paikallisia asukkaita, Suomen kansan ankarasta kohtalosta. Minulta ei kuitenkaan enää löytynyt myötätuntoa heidän kärsimyksilleen.
- Timo, lähdetään, minä pyysin.
- Minnekäs teidän tyttö meni? emäntä kysyi yhtäkkiä.
Timo katsoi ikkunasta ulos:
- Lampolassa leikkii lampaiden kanssa!
- Hyvä emäntä tulossa, isäntä sanoi jo ystävällisemmin.
- No, me tästä lähdetäänkin, on vielä pitkä matka ajettavana Turkuun, mieheni alkoi hyvästellä vanhaa pariskuntaa.
Mutta minä olisin sillä hetkellä halunnut jättää kaiken ja matkustaa takaisin kotikylään, äidin luokse.
- Timo, minulla on ikävä äitiä, haluan omaan maahani takaisin, täällä on kaikki vierasta! Oli vaikka kuinka kaunista ja mukavaa, niin mikään ei ole minun! Enhän minä ole osallistunut millään tavoin tämän pikku paratiisin rakentamiseen. Olen muukalainen, ja niin ovat lapsenikin.
En voinut millään estää kyyneliä tulemasta.
Timo oli pitkän aikaa hiljaa, sitten hän sanoi huoaten:
- Tanja, rauhoitu. Mitä sinulla muka on kotikylässäsi? Oletko kertonut äidillesi, mitä Eestissä tapahtui?
- En, en ole kertonut siitä kenellekään. Miksi tuottaa hänelle murhetta, hänellä on muutenkin ollut raskas elämä. Hän on antanut terveytensä raatamalla pelloilla, niin kuin muutkin kyläläiset, ja vastineeksi saanut pienen pienen eläkkeen, siinä kaikki. Ei kunnioitusta, ei palkintoja.
- Tanja, mitä sinä siellä tekisit? Äitisi kituuttaa, ja niin kituuttaisit sinäkin. Eihän sinun Isänmaasi sinusta huolehdi. Isänmaa ei ole mikään äiti, joka pitää aina lastensa puolta.
Minä olin ajatuksissani jo rakkaassa kotikylässä. Mielessäni kävelin pitkin raittia ja näin ihmisten katseet. Ehkä joltain heltisi myötätuntoakin, mutta useammin kuvittelin ihmisten silmissä näkeväni vieroksuntaa ja pahantahtoisuutta. Ei, valhetta oli koko Isänmaakin, jota täällä muistoissani hellin! Miksi meille lapsesta asti opetettiin, että Me olemme Suuri Maa, Suuri Kansa, kaikkein suurin?! Tätä minä olen itseltäni kysellyt yhä useammin. Elämä on kyllä opettanut, että Suuri ja Mahtava Neuvostoliitto oli kaukana täydellisyydestä – pikemminkin valtava valhekoneisto, joka vuosikymmenien ajan pelotteli, painosti ja kuristi omaa kansaansa sekä kertoi ihmisille, että meitä ympäröivät maat ovat verivihollisiamme. Bolsevikkipuolueen johto kuulutteli keksittyjä saavutuksia ja haasteita. Oliko meidän vanhempiamme ja isovanhempiamme ikinä odottanut elämä, jossa ”Kaikki ihmisen nimissä, kaikki ihmisen hyväksi!” olisi tullut todeksi? Minun Venäjäni! Rakas Venäjäni! Sinut petettiin ja revittiin palasiksi, jäljelle jäi vain saastunut maa.
Katselin ihanan kauniita suomalaisia maisemia, mutta päässäni soivat vappuparaatien mahtipontiset iskulauseet: ”Kunnia suurelle Venäjän kansalle!” ”Eläköön Kommunistipuolue!” ”Olemme antaneet kaikkemme ja annamme vielä enemmän!” Yritin vapautua ajatuksista, mutta koko Neuvostoaika kaikui ja melusi päässäni.
- Timo, tiedätkö mitä? minä käännyin mieheni puoleen. Alistettu ja peloteltu kansani elää jatkuvasti paineen ja uhan alla. Minua itkettää kotimaani kohtalo. Ja haukkukoot ihmiset minua täällä, en välitä, mutta kun saat omassa maassasi jatkuvaa halveksuntaa osaksi, se on sietämätöntä. Paljonko on kaatunut sodassa maanmiehiäni? Ja miten vaikeaa oli sodan jälkeen taas aloittaa elämä? Ja nyt on taas edessä seinä.
- Tanja, älähän nyt, eivät kaikki suomalaiset suhtaudu huonosti venäläisiin. Yritä sinäkin ymmärtää minun kansaani.