Толимяки, окончание

K;R;J;T.


Olin t;ss; viikolla k;r;jill; useanakin p;iv;n;. K;r;j;talo on l;hell;
ja tuomarit tuttuja, tulee menty; sinne joka kerta. Olen my;s paljon
k;ytetty testamentintekij; ja saan senvuoksi usein em;ntineni k;yd;
vannomassa, ett; asianomaiset aviopuolisot todellakin ovat olleet
t;ydell; j;rjell;;n piirt;ess;;n puumerkkins; j;lkis;;d;ksens; alle
ja ett; he ovat sen tehneet omasta vapaasta tahdostaan. Ankaranlainen
asianhaara kyll;kin menn; vannomaan niin suhteellisia seikkoja.

Olen my;skin itse t;ysi tuomari. Olen vannonut hirmuisen valan, pitk;n
ja mutkikkaan, »ett; min; tuomaritoimessani» — en menettele niin ja
niin, vaan »tuomitsen omantuntoni ja _Ruotsin_ lakien mukaan», en
juorua mit;;n, mit; oikeudessa suljettujen ovien takana tietooni saan,
ynn; paljon muuta. T;m; tapahtui er;ill; v;lik;r;jill;, jonne olin
suoraan halkomets;st; tepastellut. Lautakunta sattui olemaan kovasti
vajalukuinen, ja kun vihdoin oli koossa v;ltt;m;t;n m;;r; kansan
oikeudentunnon edustajia ja juttu piti esiin huudettaman, nousi muuan
herastuomari tuomioistuimeltaan ja ilmoitti, ett; toinen asiallinen
on h;nen t;ysi orpanansa. Nyt oltiin uudessa pulassa. V;h;v;kisen
tuomioistuimen katseet kiintyiv;t nyt minuun. Minulta kysyttiin, olenko
kaksikymment; yksi vuotta t;ytt;nyt, puhdasmaineinen t;m;n paikkakunnan
asukas. Kumarrettuani lausui nuori auskultantti juhlallisesti:
»Astukaa vannomaan tuomarivala.» Ja sen tehty;ni: »Ottakaa paikkanne
lautakunnassa.» — Kerran olin my;s memorialistina. Puheenjohtajaksi en
ole viel; joutunut.

Jos jutussa koko k;sittelyn ajan kuultaa »alta» jokin toinen juttu,
jota ei tahdota p;;st;; esille, on jutun seuraaminen melkein
kuin pient; n;ytelm;;. Tuossa nyt astuu esiin kaksi vankkaa
talollista, joista toinen syytt;; toista n;pistelyst;. Luetaan
poliisitutkintop;yt;kirja, »pidetty allamainitussa asiassa», ja siit;
ilmenee, ett; vastaajan pellolta on l;ydetty nelj; hein;seiv;st;,
jotka on tunnettu kantajan omiksi. T;llaista tavaraa on kummallakin
asiapuolella itsell;;n sadottain, eik; sit; paitsi voida n;ytt;;, ett;
vastaaja olisi niit; kantajan pellolta ottanut. Nahkap;;t;s, kulut
kuitataan. Mutta juttukamarissa tuomion j;lkeen on aika sanasota;
uhataan vahvasti, ettei se t;h;n pys;hdy. Ehkei pys;hdyk;;n, mutta
siit; olen varma, ett; alkuper;isest; p;;asiasta ei koskaan tulla
k;r;jiin, mik;h;n sitten lieneek;;n ollut.

Tuossa haetaan lapselle el;kett;. Muuan akka todistaa, ett; vastaaja
kerran on tullut kantajan kotiin ja »esiintynyt siell; kuin
sulhasmies». Siin; kaikki. Todistajia on kumminkin toistakymment;,
joista osa merkit;;n p;yt;kirjaan plus minus nolla, mutta suurin
osa todistaa vahvasti er;;st; toisesta nuorukaisesta, joka t;ll;
hetkell; k;velee reippaana jossakin muualla. Jos kantaja olisi
syytt;nyt h;nt;, olisi tuomio pudonnut, ett; paukahtanut. Vastaajan
asiamies paljastaakin lopuksi ytimen ilmoittaen, ett; kantajan pit;isi
piakkoin menn; naimisiin tuon kolmannen kanssa, mutta yritt;v;t he
n;in mukavasti saada esikoiselleen el;kkeen t;lt; syytt;m;lt;. Tuntuu
vastenmieliselt; kuuntelijastakin, kun huomaa my;t;tuntonsa k;;ntyv;n
pois onnettoman ;idin puolelta. Niin k;y minun aina silloin, kun
todistajain joukosta ilmoittautuu toisia »sulhasia».

Sitten tulivat ne Petuksen per;n suuret ristij;iset, joissa Alarikki
Aitamurto oli sanonut Urpaanus Urolan akkaa trulliksi. K;sittelyn
aikana panin merkille Suomen kansan verrattoman uudenaikaisuuden,
kun ei todistajista kukaan ollut tiet;vin;;n, mik; trulli on. Ei
edes talon vaari siit; tiennyt, ei ollut kuulemma koskaan n;hnyt.
Lautakunta hymyili mielev;sti: eih;n siit; ole kuin pari vuotta, kun
t;ss; pit;j;ss; viel; paastonaikaisena y;n; k;ytiin jonkun talon
navetassa lampaitten p;it; keritsem;ss;. Asiasta tuli kumminkin selko
ja Alarikki sai sakkonsa ja kulunsa ja t;m;n kaksiosaisen rikosdraaman
toinen n;yt;s p;;si alkamaan. Sill; nyt huusi konstaapeli korkealla
;;nell; esiin seuraavan jutun: Aitamurto vastaan Urola, jolloin
asiallisina tulivat saapuville ;skeinen kantaja nyt vastaajana ja
vastaaja kantajana ja Kihlakunnanoikeus katsoi selville k;yneen, ett;
t;m; nykyinen vastaaja oli usein mainituissa risti;isiss; nimitt;nyt
tuota toista vastaaja-kantajaa kuolasuuksi ynn; viel; joksikin muuksi,
jonka h;nen asiamiehens; kuiskaten saneli p;yt;kirjaan, arvatenkin
senkin vuoksi, ett; k;r;ji; seuraamassa oli my;s muuan nuori ja hehke;
naisauskultantti; ja harkitsi K.O. oikeaksi julistaa saman tuomion kuin
;sken, vain asiallisten nimi; vaihtaen. Ne olivat ne risti;iset.

N;iden roskajuttujen j;lkeen tuli esille asia, jossa minun i;k;s
virkaveljeni esiintyi arvonsa mukaisella eleganssilla. Sama is;nt;,
joka ahdisti naapuriaan niist; hein;seip;ist;, oli toimittanut
runoilijalle yhden hehdon ruisjauhoja, jotka t;m; oli unohtanut maksaa
(sellaiset unohtamiset eiv;t valitettavasti liene harvinaisia laulajain
s;;dyss;). Runoilija tuli esiin paljasp;isen; ja silmiss; vihainen ja
ovela koirankuri, my;nsi nimens; ja ilmoitti urhoollisesti ammattinsa
ja onnistui h;nen pitk;ss; ja sujuvassa, paikoitellen runomuotoisessa
puolustuspuheessaan aukoa n;k;aloja v;h;n joka suuntaan. Tuli siin;
mainittua, ett; h;n oli poliisille my;nt;nyt jauhot tilanneensa, johon
runoilija vastasi, ett; se on sill; tavalla, ett; jos saan sanoa,
ett; kun osansa ovat ottaneet tuomari ja papit, niin tahdon viel;
kirkastella kantoherran napit, ett; kun —

— Tukkikaa nyt se runosuoni, tai t;ss; tulee toinen peli, huudahti
tuomari. Kahvitunnilla sitten kuuntelemme runoutta.

Runoilija sai maksaa rukiit ja k;r;j;kulut, mink; kuultuaan h;n lausui:
»Se on oikein, min; halusinkin vaan, ett; asiaa t;;ll; suuremmalla
joukolla v;h;n katseltiin.» Mink; j;lkeen h;n maksoi k;teisell; kaikki
ja oikeus nousi kahville unohtamatta kutsua vieraikseen meit; molempia
runoilijoita ja saaden vastalahjaksi kuulla muutamia metrej; vanhemman
virkaveljen lyriikkaa.




PIIAT JA RENGIT.


Muuan vanha ja kuihtumassa oleva maalaisel;m;n muoto tuulahti t;n;;n
vastaani kaikessa l;mm;ss;;n ja t;rkeydess;;n. Oikea aika sen
muistelemiseen olisi kyll;kin vasta kuukauden p;;st;, runtuviikolla,
mutta kun se ei kumminkaan en;; p;;se silloinkaan oikeaan loistoonsa,
niin on yht; sopivaa puuttua sen oireisiin, jotka muodostavat asian
j;nnityspuolen. Tai ovat muodostaneet — nyky;;n niill; on en;; vain
kehitysopillinen mielenkiinto. Inhimillinen el;m; on elimist;n
kaltainen, jonka mit;;n osaa ei voida yht;kki; h;vitt;;. Siit; j;;
pitemm;ksi aikaa jonkinlainen surkastuma eli nidimentti.

Niinp; nytkin n;m; ;mm;t, joiden ynn; heid;n kahvipannunsa pariin ;sken
jouduin, olivat t;ydess; hohteessaan t;st; paikallissosiaalisesta
kysymyksest;. Vanha pestausaika alkaa olla kiivaimmillaan. Mihin
muuttaa Fanni? Onko Iita kotona, vai meneek; Keskiselle? Iivari on
l;hett;nyt Alasen pestin takaisin. Sit; ja sit; on kysytty sinne ja
sinne. Vanhatkin piikain v;litt;j;t, jotka eiv;t en;; p;;se kunnolla
liikkumaan, elpyv;t ainakin tarkasti seuraamaan tuota puolisalaista
hommaa, joka ennen tuotti heille monet uutiskakot ja lihak;p;l;t.
Vaikka nykyajan palvelijat useimmiten ovatkin tulona ja menona,
kuukausikauppoineen, eiv;tk; t;ll; koneellistumisen aikakaudella
yrit;k;;n yll;pit;; s;;tyns; vanhaa mahtavuutta, tuntuu se kumminkin
viel; ilmassa t;ss; syys- ja marraskuitten vaiheessa. Is;nn;t ja
em;nn;t tulevat jonkun verran levottomiksi ja piikatyt;t samassa
suhteessa itsetietoisiksi, sill; monet kuukausipalkkalaisetkin
noudattavat jonkinlaista vuosij;rjestyst;.

Kehityksen kiihtynytt; tempoa kuvaa hyvin se seikka, ett; minun
ik;iseni mies jo vallan hyvin voi esiinty; entisten maalaisolojen
muistelijana. Noin kolmekymment; vuotia sitten olivat asiat riitt;v;sti
toisin kuin nyt. El;m;ll; oli eri puolensa ja suuntansa, mutta
ne k;viv;t suorissa ja selviss; linjoissa. Meid;n pit;j;ss; oli
kolmenlaisia ihmisi;: oli herroja, talonpoikia ja trasuelikansaa (trasu
= ryysy). Herrat edustivat hengellist; valtaa (provasti) ja maallista
valta (vallesmanni) — lis;ksi joukko nappiherroja. Talonpojat ja
trasuelikansa muodostivat yhdess; yhteisen kansan, sen materiaalin,
jossa herrat enemm;n tai v;hemm;n rehellisesti opereerasivat.
Trasuelikansan valiojoukkoa olivat oivallisesti rengit ja piiat, joita
tuotti vankka ja vakiintunut torpparikunta. Huligaani, hummeri, humu,
s;lli j.n.e. olivat tuiki tuntemattomia nimityksi;.

Meid;n vanha palkolliss;;tymme, jonka oikeudet ja etenkin
velvollisuudet 1865 vuoden palkolliss;;nt; tarkemmin m;;ritteli,
ehti parhaana aikanaan luoda varmat perint;tapansa. Lain mukaanhan
palkolliset olivat jokseenkin t;ydellisi; orjia (is;nn;ll; oli valta
antaa ruumiillisia kuritusta piialle 14:n ja rengille 18:n vuoden
ik;;n asti) ja niinp; k;vi tarpeelliseksi l;yt;; sellainen ote, joka
suojeli luontaista itsetietoisuutta pahemmilta kolhuilta. Vankka renki,
joka »teki ty;ns; ja puri suitsensa», osasi olla herrana talossa,
jos juopotteleva is;nt; y;ll; kotiin tullessaan alkoi m;rist; ja
kiusata hyv;luontoista em;nt;;. Jos palveluspaikka oli onneton, ruoka
ja kohtelu huonoa, niin oli ohjeena lause: »mies on vuoden vaikka
aitavitsana». Keskenvuotinen l;ht; oli harvinaista, monivuotinen
palvelus tavallista. Oivallinen kuvaus tuollaisesta klassillisesta
palkollissuhteesta on Ky;sti Vilkunan novelli »Rovasti ja renki». Sen
tapaukset on toistettu monta kertaa ja rovastin osaa ovat n;ytelleet
lukemattomat rehdit is;nt;miehet.

Mutta kun palkollinen kerran muutti, oli siin; paljon tunnelmallista
juhlallisuutta. Asiaan kuului, ett; uusi palveluspaikka pidettiin
salassa niin pitk;lle kuin mahdollista. Kauppaa v;litt;vill; akoilla
oli omastakin puolestaan t;ysi syy salaper;isyyteen: heid;n ei
kannattanut rikkoa v;lej;;n sen is;nt;v;en kanssa, jonka palvelijan he
vietteliv;t muuttamaan. Ollakseen varma asiastaan, vaati uusi is;nt;
pestin antaessaan muuttokirjan vanhasta paikasta, ja sen pyyt;minen
teki v;lit hiukan juhlallisiksi. Jos salaper;isyyden verho t;ll;in
kesti l;p;isem;tt; muuttop;iv;n iltaan asti, jolloin uuden paikan
is;nt; ajoi pihaan parhailla kirkkorattaillaan, joille nopeasti
s;lytettiin l;htij;n kirstu tai kaappi, niin silloin oli palkollisen
korkein hetki. Uteleville lapsille h;n mielenlaatunsa mukaan vastaili
joko tylysti viisastellen tai hentomielisesti vetistellen: yhdenkin
vuoden el;m; perheen kiinte;ss; yhteydess;, sen t;iss;, huolissa ja
iloissa, pyh;n; ja arkena, luo jo siteit;, joiden katkominen aiheuttaa
jonkinlaisen sielullisen vastavaikutuksen. Karjapiika tuntee ainakin
lehm;t, niiden nimet ja tavat, renki samoin hevoset, ja kun uudessa
paikassa vuoden mittaan tulee puhe el;imist;, vetoaa h;n mielell;;n
noihin edellisvuosien tuttavuuksiin, joiden erinomaisuuksia h;n
huomaamattaan suurentelee.

Vanha runtuviikko tuntui aikoinaan kautta maaseudun, varsinkin sen
pienel;j;puolella. Muistan hyv;sti nuo p;iv;t lapsuuteni kotim;kist;,
kuinka me t;llikulman tenavatkin koetimme el;yty; samaan tunnelmaan.
Meit; auttoivat siihen juhlavaatteissaan kuljeskelevat palkolliset,
joilla oli vahvasti rahaa ja vehn;st;. Kun sellainen vieras poikkesi
m;kkiin, pani h;n ;idin keitt;m;;n kahvia ja siihen kestiin h;n
auliisti kutsui my;s laukkuhousuisen pikkupojan, joka puolestaan tuossa
uljaassa rengiss; n;ki oman tulevaisuutensa, lapsellisen romantiikan
v;ritt;m;n;.

Palvelijasuhde on sen j;lkeen h;ltynyt ja laimentunut sek; maalla ett;
varsinkin — aikakauslehtien novellistiikasta p;;tt;en — kaupungeissa.
Maalla alkoi rappeutunut talolliskulttuuri ensin suosia maantielt;
poikkeilevia n;lkiintyneit; j;tki;, joita sai melkein mahakaupalla
pit;; siksi kunnes ruokaantuivat ja taas l;htiv;t. Hyv;t rengit
katosivat maailmasta. Maaseudullakin alkoi kehitty; s;llis;;ty, joka
sitten vuonna tuhat yhdeks;nsataa kahdeksantoista poikkesi taloihin
muillekin asioille kuin ty;n hakuun.




JOULU.


Taas — taaskin lausutaan lukemattomia kertoja ja mit; erilaisimpien
seikkojen yhteydess; tuo soma pikku sana, joka lapsissa her;tt;;
riemua, keski-ik;isiss; salattua vakavuutta ja vanhoissa leppe;t;
resignatsionia.

Joulu — joulu on l;hell;, tuo salaper;inen, jossa kuten kaikissa
inhimillisiss; juhlahetkiss;, sen toivominen ja sen muisteleminen
ovat olennaisempia kuin itse sen nykyhetkinen esill;olo. Juhla
on aatosta korkein — se sana tarkoittanee etup;;ss; joulujuhlaa.
Jouluaaton iltah;myn laskiessa, touhukkaimman aren ja korkeimman
juhlan rajamailla, siin; joulun henki sanoo ihmisen hengelle parhaat
sanottavansa. Hetkist; my;hemmin elet;;n jo joulun pyhi;, hyvin
sy;nein;, l;mp;isiss; huoneissa ja yritt;en peleill; ja leikeill; tehd;
juhlan kirpoamista luontevammaksi. Samoin sis;isin oirein vaelletaan
aikaiseen joulukirkkoon, johon matkaan liittyy iloisia, joskus
vaarallisiakin traditsioneja.

Olen hiukan p;;ssyt n;kem;;n erilaisia jouluja, ja k;sitykseni on,
ett; joulu oikeastaan on m;kkien juhla — mik; kyll; osaksi voi johtua
siit;, ett; olen parhaat jouluni viett;nyt m;kiss;. Herrasv;en
joululla on hyvin onnistuakseen melkoisia vaikeuksia voitettavana. Jos
m;kin mies, vaimo tai lapsi joskus sattumalta p;;see oikein leve;sti
n;kem;;n herrasv;en huoneet ja heid;n ruokap;yt;ns;, niin tulee h;n
helposti tulkinneeksi n;kem;ns; sanomalla, ett; niin siell; oli kuin
jouluna. Huoneet ovat aina siistit ja kiilt;v;t ja p;iv;lliseen kuuluu
kaksi l;mmint; ruokalajia, jotka nautitaan eri asein. Eih;n siihen
saa joulua muualle kuin joulukuuseen ja lahjakoriin, jonka senkin
sis;lt; »tilauslistojen» nojalla usein on ennakolta tuttu. Jouluvirren
veisaaminenkin lienee meik;l;isiss; valistuneissa herrasv;iss;
harvinainen; korkeintaan voi sattua, ett; mamma laulaa jonkun kauniin
laulun itse pianolla s;est;en.

Kuinka paljon tehokkaampia ovatkaan joulutunnelman tekij;t m;kiss;,
jossa asuu ukko ja akka ja kuusivuotias kunnanhoidokki, Mari-vainaan
tytt;, josta he saavat sata markkaa kuussa. Pirtin laattia on
pesty, seinist; on viety kaikki arkiset ryysyt ja runsut pois,
lamppu kiilloitettu ja t;ytetty ;ljyll;, pahnat tuotu levitetty
keskilaattialle. Vaikkei p;rett; en;; k;ytet; muuksi kuin sytykkeeksi,
on Mikolla kumminkin tapana 'joulun edell; tehd; niit; koko talvea
varten ja asetella ne pirtin orsille kauniisiin ristikkoihin nokisen
katon peitoksi. Himmeli on p;yd;n p;;ll; ja pes;n suusta lehahtaa
likokalan tuoksu saunasta palaajia vastaan. Maija, Marin tytt;, saa
yllens; sen esiliinan, jonka koulun rouva h;nelle lahjoitti, ja niin
on joulu astunut Mikon majaan ja t;ytt;nyt sen hengell;ns;. Sy;d;;n,
Mikko ja Miina niilt; kahdelta ruskettuneelta posliinilautaselta,
jotka asumuksessa ovat ja joita vain jouluna k;ytet;;n, pikku Maija
kahvitassilla. Kun saunassa vastoin tavallisuutta nyt on k;yty ennen
ateriaa, on heid;n kasvoillaan verev; juhlakiilto ja hiljaisessa
puhelussa ovat sanat suopeita. Niit; osoitetaan Maijallekin, joka
siin; unohtaa kaikki vuoden mittaan saamansa tukistukset ja muut
kolhut ja luulee nyt olevansa vallan varma siit;, ettei h;nen
tammikuussa tarvitse muuttaa toiseen paikkaan, vaan ett; Mikko h;net
edelleenkin pit;;. Varmaankin kunnan miehet lis;;v;t kuukausirahaan sen
viisikolmatta markkaa, mink; Mikko sanoo vaativansa.

Aterian j;lkeen Maija saa lukea kertomuksen siit; joululehdest;,
joka h;nellekin kansakoulun kuusijuhlassa annettiin, kun opettajalle
oli tullut yksi kappale yli tilauksen. Kello tulee kahdeksan, k;y jo
yhdeks;tt;, mutta makuulle ei kiirehdit;. Maija ehtii lukea lehdest;ns;
viel; runonkin, kunnes Mikko alkaa itsekseen veisailla, jolloin
lasta rupeaa nukuttamaan. H;n oikenee pahnoille puolipukeissaan ja
huomaa juuri unen tullessa muistavansa ;itivainaataan, jolla ei ollut
oikeata kotia. Mikko ja Miina ovat tavattoman paljon suurempia ja
voimallisempia kuin ;iti-vainaa...

Aamulla her;; Maijakin ylen aikaisin Mikon ja Miinan jutteluun.
Silm;t aukenevat ja katse kohdistuu lamppuun, jossa ;ljyn pinta on
y;n tiet;miin kovasti laskenut. Ulkoa tielt; kuuluu kellojen kilin;;.
Maija kavahtaa istualleen, jolloin Mikko ja Miina vasta huomaavat h;nen
her;;misens; ja sanovat: — Kattos vauvaa — mik; sinunkin jo hereille
tyrkk;si.

Joulukirkkoon ei menn; — sinne j;;tym;;n ja ihmisten hevosten
jalkoihin. Ik;;nkuin t;m;n perusteluiksi juttelee Mikko pes;;
viritt;ess;;n taas saman jutun kuin viime jouluaamunakin; muutamasta
ovelasta akasta, joka jo pari kolme kertaa on laittautunut niin, ett;
joulukirkosta palaajat hullumaisissa kilpa-ajoissaan ovat ajaneet
h;net kumoon ja sitten perinyt ajajilta n;tit hyvitykset. Mahtoiko
viis’kymment; markkaa piisata Ojanper;ll;k;;n toissa jouluna.

Niin siin; sitten laimea joulup;iv;n aamu valkenee. Maijaa alkaa
uudestaan unettaa ja kun h;n toistamiseen her;;, on suuri p;iv; ja
lamppu sammutettu. Siin; jo palataan kirkosta. Maija vet;; tallukkaat
jalkaansa ja livahtaa pihalle t;llistelem;;n talvista aamup;iv;;.
Sitten pirttiin sy;m;;n — sit; on nyt sy;mist; vaikka miten paljon,
ja vasta Tapanina saattaa h;n pikku rikkomuksestaan kuulla uhkauksen,
ettei en;; saa toista joulua t;;ll; olla. Silloin puhellaan kyl;;n
tulleelle naapurille, ett; tuskin ne sit; viitt;kolmatta markkaa
lis;;v;tk;;n eik; tuommoista hounapirjoa viitsi muutenkaan pit;;.

Lapsi osaa siihen hymyill; ja nauttien kauniista esiliinastaan aprikoi
mieless;;n, ett; h;n ainakin sen saa vied; mukanaan uuteen paikkaan.
Pyhien, pikkupyhien, uudenvuoden, loppiaisen ja Nuutin kautta joulu
soluu pois, mutia voimakkaasti koettu joulutunnelma j;; pysyv;n;
j;lken; k;yh;n lapsen mieleen.



LUKUSIJAT.


Kun on mennyt loppiainen, sen j;lkeinen Nuuti ja viel; Nuutin nuppi,
jolloin sahtitynnyrien viimeisetkin hiivat ja kanahkat nuristellaan —
silloin alkavat h;rk;viikot ja l;pileiv;t. El;m; saa tuon tukevan ja
hiukan samean syd;ntalvisen s;vyn, jota luonnehtivat parkkumivaatteet,
tallukkaat, lannan ja puitten ajot. Saattaa menn; viikkoja niin, ettei
talossa tapahdu mit;;n mainittavaa. M;kkil;isill; on puuhuolensa,
muutamilla hiukan elatushuoliakin, sill; sivukulmilla tyrehtyy
noina hiljaisina viikkoina my;s p;iv;l;isten kysynt;, ellei satu
paikkakunnalle isompaa tukinhakkuuta. Pikkutalollinen ei t;ll;in juuri
tarvitse muuta kuin alaik;isen »pehtoorin» omaksi avukseen. No, ainahan
sent;;n kelpaa ;ij;n kakkuli hakotukin viereen n;reit; naputtelemaan.
Se ty; ei runno miehen luita eik; rasita is;nn;n kukkaroa.

Noina viikkoina loppiaisesta Maarianp;iv;;n on kyl;l;isill; oikeastaan
vain yksi kunnollinen juhla, sen nimi on t;ll; kulmakunnalla lukusijat
eli tukkajuhlat. Viimemainittu nimitys avaa n;k;aloja vuosisatojen
kulttuurihistoriaan ja kelpaisi alkujohteeksi kahdellekin mainiolle
kyn;miehelle: Gunnar Suolahdelle ja Sakari P;lsille. Tiesi vaikka
olisivat k;ytt;neetkin. Joka tapauksessa ovat lukusijat mit;
tyypillisint; »vanhaa ja katoavaa», ainakin minun n;k;piiriss;ni. Olin
t;ss; pari vuotta sitten kutsuttuna p;iv;llisvieraana naapurilahkon
lukusijoilla. Varsinainen kuulustelu oli jo p;;ttynyt kun tulin
pirttiin: oltiin »kysymyksiss;». Rovasti k;veli hiljalleen edestakaisin
avoimella keskilaattialla kehitellen jotain luterilaisen uskonopin
alaa ja silloin t;ll;in esitt;en jonkin kysymyksen, johon luontevasti
sopi vastata pitk;n katkismuksen sanoilla. Panin merkille, ett; kaikki
vastaukset tulivat kolmelta nelj;lt; naisihmiselt;. Kunnollista
miehist; vastaajaa ei pirtiss; olisi ollutkaan — min; sivistyneen;
herrana pidin tietysti suuni kiinni. Enk; miss;;n tapauksessa olisi
kyennytk;;n siihen, mihin nuo viisasp;iset tyt;n pallukat. Siit; on
nyt kaksikymment; nelj; aastaikaa, kun viimeksi olin n;ist; asioista
piukalla paikalla.

Kaikki k;vi ikivanhassa j;rjestyksess;, vaikka lukusijav;ki oli
huvennut kouralliseen vaimoja ja lapsia. Ei aivan ainoata talon eik;
t;llin is;nt;; ollut saapuvilla; ei edes siit; talosta, jonka olisi
ollut vuoro ottaa lukusijat ja kiertokoulu seuraavana vuotena. Omin
p;ins; ja naisten kainosti s;est;ess; rovasti hoiti yksin koko tuon
j;lkikeskustelun, joka ennen maailmassa saattoi sukeutua hyvinkin
vilkkaaksi, jopa kiivaaksi. Papit ovat koettaneet seurakuntalaisille
vihjailla, ettei heit; lukusijoilla pahoin kohdeltaisi, mutta poissa
pysyv;t ;ij;t. Mik; sitten lienee syyn;, sill; kun rovasti teki tuon
polvesta polveen kuullun lukusijakysymyksen: onko kristillisen el;m;n
kannalta mit;;n muistuttamista t;ss; lukulahkossa? niin ei siihenk;;n
mit;;n vastausta kuulunut. Pidetty;;n lyhyen p;;tt;j;ispuheen ja
lukkarin veisattua l;htiv;t kirkonmiehet kahville salin puolelle,
jonne muitakin kutsuttuja vieraita v;hitellen alkoi saapua. Akat
lapsineen hiiviskeliv;t kotiin p;in: mit;;n yleist; lukuv;en
trahteerausta ei ollut. Min; oleskelin viel; tyhj;ss; pirtiss;, jonka
tunnelman pyydyst;minen on minulla intohimona. Kunnes renkipojat parin
naapurikaverinsa kanssa tulivat ja ottivat puheillaan, paperosseillaan
ja ruumiinliikunnoillaan takaisin ne pirttioikeutensa, jotka tuon
vanhan maalaisjuhlan varjo oli heilt; hetkeksi riist;nyt.

Toista olivat toki ennen lukusijatkin. Kun ne tulivat taloon yht;
monen vuoden p;;st; kuin kyl;ss; oli savuja, kannatti ne pit;;
kunniallisesti; ylh;iset ja alhaiset sy;tettiin ja juotettiin yllin
kyllin. Talo humisi silloin t;ynn; v;ke; ja Utterin pastori oli silm;t
killell;;n v;kev;st; viinasta ja sahdista, kun h;n luetti kahta
Ruotsin vallan aikuisia vaaria, joiden i;st; ei kukaan tiennyt, mutta
arveltiin, ett; he selk;puolelta olivat sadan vanhoja ja kummaltakin
kyljell; v;hint;in kuudenkymmenen. Toinen oli talon el;kevaari, toinen
ruotivaari. Kuulustelussa ei vanhuksilta mit;;n heltinyt, ei sis;lt;
eik; ulkoa. Vihdoin sanoi Utteri:

— Preistataast Herran rukoust. Lue s;; talon kantataar ensist.

Pienet silm;t r;pyttiv;t kiihke;sti kahden puolen kopiintinutta
nen;nsankaa, mutta ;;nt; ei kuulunut.

— No koit s;; ruotivaivane ny onneas, kehoitti Utteri toista vaaria.

Ruotivaari teki j;ttil;isponnistuksia ja ilmoille tulikin hiljaista
mutinaa: »Herran rukous on aivan tarpeellinen... Herran rukous on aivan
tarpeellinen...»

— Ti;t; toi toinen eres, ett se on tarpellinen, mut s;; et ti;r jos st;
tarvitaankan, sanoi Utteri ja l;hetti ;ij;t nurkkaan.

Suomen kansan on auttavasta lukutaidostaan kiitt;minen kaiketi
yksinomaan luterilaista kirkkoaan. Laajoille piireille on aikojen
kuluessa hyv; lukutaito merkinnyt samaa kuin hyv; kristillisyys: hyv;
lukutaito edellytti n;et ahkeraa lukemista, toisin sanoen Jumalan
sanan viljelemist;. Minusta sopisi niiden, jotka nyt menev;t pappilaan
ilmoittamaan kirkosta eroamistaan, omasta ja monien esi-is;polviensa
puolesta lausua kirkolle kiitos tuosta taidosta, jota vailla he tuskin
olisivat t;t;k;;n askeltaan ottaneet. Kirkkoherroilla voisi omasta
puolestaan kenties my;s olla yht; ja toista sek; kiitett;v;; ett;
anteeksi pyydett;v;; tuossa tilaisuudessa. Pienet molemminpuoliset
kohteliaisuudet eiv;t mielest;ni olisi liikaa silloin, kun seitsem;n-,
kahdeksansataa vuotia kest;neet suhteet katkaistaan. Kummallakaan
asiapuolella ei liene perusteltua syyt; mihink;;n kopeiluun. Viat ja
ansiot voidaan n;hd;kseni vallan hyvin molemminpuolisesti kuitata.



V;RSY SAUNAN YLISTYSVIRTEEN.


Onpa kerrankin taas oikein semmoinen talvinen sunnuntaip;iv;,
jommoisten luulin jo maailmasta loppuneen oman lapsuuteni mukana.
Mielen t;ytt;; jo aamusta alkaen tuo ihana ep;historiallinen tunne,
ettei aika pid; kiirett;. Kuinka kauan lie jo kest;nyt talvea ja edess;
on toinen mokoma. Talvi on hyv; ja mukava semmoisena kuin on: pirttins;
akkunapielest; katseleva maalais;ij; tuntee t;llaisena pitk;njoutilaana
pyh;p;iv;n; uppoavansa turvalliseen ajattomuuteen, jossa ilma, maa ja
taivas ovat yksinkertaisesti h;nen tovereitaan eiv;tk; aseta mit;;n
turhanp;iv;isi; kysymyksi;. H;nell; on ruokaa itselleen ja el;imilleen,
lapset ja muu talon v;ki ovat tervein;. Muori korkeintaan on hiukan
huonovointinen, mutta sekin on pikemmin luontevaa kuin erikoista.

Ulkona vallitsee hiljainen leuto lumisade, joka oivallisesti tehostaa
sunnuntain tunnelmaa. Nuorimmat lapset nukahtavat p;iv;uneen isojen
s;ngyille ja vanhin hakee omasta alotteestaan aapisensa. Kun aurinko
ei ollenkaan n;ytt;ydy, on koko p;iv; olevinaan yht; aamua, vaikka
kirkonaika jo on ohi.

Otan kalossit sukkieni p;;lle, naapukan p;;h;ni ja l;hden takkisillani
pihalle t;ll;ilem;;n. Samanlainen on talvinen sunnuntai t;;lt; kuin
lasin l;pikin. Yrit;n kuulla lumihiutaleen putoamista hihalleni.
Mutta min; vain n;en sen hienon hataran kiderakenteen, kun se siin;
luhistuu ja lopulta sulaa. Siin; kehittyy sama miete kuin suvellisella
pientarella: niit; putoo n;kyviss;ni lukemattomia, mutta t;m;n yhden
min; havaitsen. On kuin olisi tapahtumassa samanlainen ;;net;n k;yminen
p;;luuni sis;puolella kuin sen ulkopuolella.

Sauna saa huomioni vuoron. Muistan, ett; se eilen ehtoolla oli
tavallista kuumempi ja on varmaan viel; nytkin varsin l;mmin.
Seisoskelen edelleen, kunnes — meid;n is;nn;n n;hd;;n menev;n
saunallensa p;in. Salaper;isi; ja arvaamattomia ovat is;ntien retket.

Oikeastaan on tuo harvojen huomaama ja aivan erikoinen nautinnon laji —
saunan j;lkil;mmin — nautittava y;ll; pyh;; vastaan, muutamia tunteja
varsinaisen vihdonnan j;lkeen. Koko talo on jo mennyt makuulle, kaikki
nuo terveet ja huolettomat ihmiset, jotka el;v;t is;nn;n huoltavan
valtikan alla. Is;nt; itse ei jostain syyst; ole saanut unta; se on
olevinaan jotain s;rky;, mit; lie mojotusta rintaluissa, mutta h;n
aavistaa kumminkin itse, etteiv;t siihen auta kaappirohdot. H;n tarkkaa
viel; varmemmaksi, ett; kaikki nukkuvat, ettei ole mihink;;n j;;nyt
tulen vaaraa, korjaa hiukan lasten peitteit; ja liukuu sitten ;;nen
kuulumatta ky;kin ovesta ulos pakkas;iseen kuutamoon.

Nyt on l;;kint; alullaan. H;n, nelj;nkymmenen vuotias is;nt;mies ja
kunnanvaltuuston j;sen, on yksin kartanollaan kuutamohaaveilulla,
toteaa paikkakunnan yleisen nukkumisen ja el;; v;kev;sti sellaisia
kuutamotilanteita, joita on joskus kokenut tai lukenut. Juuri
t;mm;isen; y;n;h;n se Matti oli menossa perunanvarkaisiin, kun n;ki
vieress;;n Heikkil;n em;nt;vainaan haamun liukuvan hangella rautanaula
hiussyker;ss;. H;nest; tuntuu silt; kuin tuon kertomuksen tekij;
seisoisi h;nen vieress;;n valtavan voimakkaana, kerran el;neen;
miehenhahmona ja tahtoisi sanoa jotain. Haaveilija katsahtaa taakseen
suureen rakennukseen, jonka varjossa h;n viel; seisoo, ja tekee
hiljaisen nopean tilin siell; nukkuville l;heisilleen. — Hyvin ovat
asiat, ei ole mit;;n pysyv;ist; pahaa...

Sitten h;n k;velee saunalleen. ;;ni; v;ltt;en h;n hiipii sis;lle
ja kohtaa ikkuna-aukon ven;ht;neen kuutamokuvion pes;n edess; ja
kiukaan otsikossa. Koko huonekin on melko valoisa. H;n tarkastelee
itsekseen sein;hirsi; ja varauksia, muistaa niit; kirvesmiehi;, jotka
t;m;n kokkasivat ja olivat tyytyv;isi;, kun is;nt; hyvin palkitsi
heid;n huonon urakkansa. Sitten h;n kiipee parvelle ja oikaisee sinne
hehke;;n, viel; hiukan hiostavaan l;mp;;n.

Arvokas is;nt;mies on aivan yksin;;n, ei ainoatakaan »t;rke;t;» asiaa
ole h;nen l;hettyvill;;n. El;m; ja kuolema, koti ja maailma ovat
t;sm;lleen yhden arvoisia siin; puolivaloisalla saunan lavolla. H;n
ummistaa silm;ns; ja on nukkuvinaan...

Nyt on vain tavallinen talvinen sunnuntaip;iv;, kun min; pujahdin
saunani parveen. Mutta t;ss;kin valossa viel; l;mpim;t saunansein;t
sulkevat ulkopuolelleen kaiken, mik; on pyrkinyt t;rkeydell;;n
h;iritsem;;n. Nuo seinien ja soppien pienoiskohdat ovat leppoisampia
nyt kuin y;ll;, mutta omaa harrasta ja harmoonista kielt;;n ne
haastavat nytkin. Ja lasin takana on hiljainen kev;ttalvinen lumisade.
Pianhan jo on kynttil;np;iv;.

Lapset ovat saaneet vihi; olostani ja tulla kolistelevat t;nne. Posket
punoittaen ja ulkoilmalta tuoksuen he palttoineen kiipeev;t lavolle,
miss; eilen ehtoolla el;m;iv;t l;ylyss;. On somaa n;hd; kuinka tunnelma
tarttuu heihinkin. He riisuvat p;;llysvaatteensa parvensyrj;lle ja
istuvat sitten minun molemmin puolin hiljaa kuin kirkossa.

Kunnes luonnollinen, aina el;v; toiminnan tarve saa voiton.
Pian huomataan ne v;lineet, jotka t;ss; olossa ovat saatavissa.
Saippuapalloja ei ole puhallettu sitten kuin viime suvena, mutta nytp;
keksit;;n ikkunalta saippuaa, saavin laidalta l;ylykippo ja saavista
tilkka haaleata vett;. Olkia on parvella. Ja pian l;ikehtiv;t ylh;;ll;
lavolla tiukkojen katseitten ja pullistuvien poskien hallitsemina
kaikkeuden v;rikk;;t vertauskuvat.

Is;n ja lasten hetket kuluvat. Kunnes palvelustytt; meid;t l;yt;;
ja ilmoittaa ;;nekk;;sti, ett; pihaan on ajanut vieraita kaksi
hevoskuormaa...



P;;SI;ISAAMU.


Muistan hyvin p;;si;isaamut noin parikymment; vuotta sitten ja
ajattelen kaihomielin sit; minunnimist;ni nuorukaista, joka silloin
nousi varhain yl;s ja vaelteli yksin;;n, p;iv;n noustessa, kallioiselle
m;elle korkeimman kiven p;;lle. H;nt; ei ajanut mik;;n esi-isien
auringonpalvelu, eik; h;n muistanut kirjoihin vietyj; p;;si;isaamun
menoja. Mutta kev;taamun tuoksu hiveli h;nen hehke;t; ihoaan ja
sieraimiaan, joita t;m;n maailman p;lyt ja sauhut eiv;t viel; olleet
turruttaneet. Maan ja ilman tuhannet aamuseikat tuntuivat h;nest;
silt;, ettei kukaan ollut niit; koskaan n;in tajunnut, ja kun h;n n;ki
auringon liekehtiv;n syrj;n, puhui se h;nelle l;heisen menneisyyden ja
et;isen tulevaisuuden rajatonta runoa. Menneisyys ei her;tt;nyt kaihoa;
se oli pieni ja l;hell; oleva syd;men aarre ja se vain kiihoitti
mielikuvitusta tulevaisuuteen, joka oli olevinaan niinkuin noitten
n;kyv;isten aamun rantojen toimivaa valtaamista, paljoa laajempaa vain.

Mutta n;k;aloja on katseltava kaukaa, ett; ne olisivat kauniita. Jos
l;htee ja vaeltaa keskelle sit; mets;;, jonka siint;v;; latvaviivaa
on korkealta kivelt;ns; ihaillut, voi siell; puitten juurelta l;yt;;
l;yhk;;v;n r;meen. Kaukaa n;hdyn kauneuden alkutekij;t voivat
itsess;ns; olla rumia ja myrkyllisi;.

Ja ;skeinen seisontapaikka n;kyy t;nne naavaisten puitten v;list;, nyt
aamun kultaamana korkeudessaan. Eik; ole mit;;n j;rke; l;hte; pyrkim;;n
sinne takaisin. Lumo katoaa kaikesta, mit; l;hestyy ja aamu muuttuu
salaa p;iv;ksi; ymp;rill; on el;m;n r;me, joka melussaankin voi olla
hirvitt;v;n ;;net;n.

Samanniminen mies her;; nykyisin; p;;si;isaamuinaan eik; kiiruhda
nousemaan. H;nen olonsa on unen j;ljelt; raikkaimmillaan, koska
h;n juhlan vuoksi on saanut her;t; luonnollisesti, ei kenenk;;n
her;tt;m;n;. H;n katselee aamua vuoteestaan ja ajattelee tutun
ajatuksen: ett; maapallolla on vain yksi aamu, joka jatkuvasti kiert;;
sen pintaa, m;;r;ajoin kiit;en t;m;nkin paikan yli. Me laskemme
kierrokset ja sovimme, ett; kun niin ja niin mones kierros tulee, on se
P;;si;isaamu. T;m; on nyt se... Aurinko paistaa vuorten kukkuloille,
jotka voivat olla korkeita — mutta jos pist;ydyt hiukan et;;mm;lle
avaruuteen, n;et maan ;;riviivan py;ristyv;n tasaiseksi kaareksi kuin
herkimm;ll; harpilla piirrettyn;. Kun olet siin; miss; olet, olet
maan pinnalla ja parhain n;k;alasi on avaruuteen p;in. Vanha tuttu,
v;reilt;;n jo hiukan kauhtunut ja k;rp;sten pilkuttama maapallon
pienoiskuva hymyilee ylh;;ll; kaapin p;;lt; vuoteessa viipyv;n
omistajansa silm;;n. Akkunan ylimm;st; ruudusta osuu auringon kultainen
aamul;ikk; sen pintaan.

Tuommoinen aamuloikominen ei ole terveellist;, siit; ovat kaikki
kasvattajat yksimielisi;. Siihen liittyy helposti uinailuja, jotka
eiv;t ole edullisia ihmisen ty;lle ja kutsumukselle, vaan h;mment;v;t
sit;. Aikamiehenkin silm;t painuvat siin; rakoselleen ja lopulta
vallan kiinni ja h;n on nykyisill;;nkin viel; olevinaan nuorukainen,
joka t;n; p;;si;isaamuna seisoo er;maan kivell; ja katselee n;k;alaa,
joka oikeastaan ei ole _ala_, koska sill; ei ole ;;ri;. Sill; kivi,
jolla h;n seisoo, on t;m; v;h;inen maa, ja se mit; h;n katselee, on
olevainen kaikkinensa yli ajan, paikan ja aineen rajojen. Ja taas
on entisyys, niinkuin poikasella taannoin, pieni ja l;hell; oleva,
hiukan ujostuttava syd;men aarre, ja tulevaisuus tuon rajattoman ja
rannattoman toimivaa valtaamista, voimallista, riemullista tahtomista.
On suloista, kun voi tahtoa ja kaikkein suloisinta, kun ei tied; mit;
tahtoo. Raikkaat tuulenhenget puhaltavat t;m;nkin kivell;seisojan
aamutajuun — kunnes h;n havahtuu ja toteaa aamu-uinailujen
turmiollisuuden kavutessaan alas maa-ilmaan, jossa pit;; tiet;; mit;
tahtoo.



PIRTTI.


Vanhassa maalaispirtiss; noustaan aikaisehkoon. Talli ja navetta
vaativat ihmiselt; askareensa. Suurus sy;d;;n ennen ty;h;n menoa. Mutta
ehtoollisten roskien lakaiseminen j;; siksi my;h;iseen, ett; em;nt;
ehtii siit; muistuttaa piikaa: on harmillista kraatarin t;hden, kun
h;nen t;ytyy aamusta ty;skennell; siivottomassa pirtiss;.

Eik; pirtti ennen tuota aamulakaisua p;;sek;;n t;yteen kunniaansa.
Vasta sitten kun ovi piian j;lkeen on humahtanut kiinni ja auringon
punakeltaiset aamukiilut kaikkialla kyl;ss; syttyneet, silloin on
pirtti p;iv;kunnossaan.

Tammikuun aurinko nousee ja paistaa asettuneille hangille. Se
her;tt;; sis;ll; istujan huomion viskaamalla h;nen eteens; laattialle
ja muurinkulmaan tuon monista runotuotteista tunnetun, ilmaiseksi
saadun ihanan kultal;ik;n, jonka muoto riippuu asianomaisen huoneen
ikkunanpuitteista ja verhoista. Vanha kunniallinen maalaispirtti,
jossa on ikkunoita kolmella sein;ll; — sellainen huone on t;mm;isen;
tammikuun aurinkop;iv;n; aamusta alkaen t;ynn; toivorikkainta
tunnelmaa. Pyhien aikana ovat rekikelit lopultakin vakiintuneet ja
talon talviajot p;;sseet virke;;n vauhtiin. Pirtin valtava muuri
otsikolla lojuvine kissoineen ja sit; vastap;;t; per;sein;ll;
k;yskentelev; kello, ne hallitsevat p;iv;syd;men pirtti; s;teillen
sen ilmaan varmaa ja vahvaa perint;talon henke;. Kuljetaan kev;tt;
kohden. Pirtin p;ivitt;iset tapaukset saattavat olla samat nyt kuin
marraskuussa, mutta nuo auringon kultaamat p;lyhiukkaset antavat niille
kumminkin toisen ;;nilajin.

P;iv; on jo pitk;ll;, kun kuistilla narisee ja kuuluu kuinka luudalla
ropsitaan lunta tallukkaista. Askeleet l;hestyv;t, ovi hy;r;ht;;.
Sarantapuolella riippuva vanha moukari aloittaa monesti p;iv;ss;
uudistuvan passiivisen nousunsa, nytk;hdellen sen mukaan, kuinka
sis;;n pyrkiv; poikanen jaksaa ovenrakoa suurentaa, painaakseen sitten
vahvasti vuoratun ja naulatun oven j;lleen vihaisesti kiinni. Siin; on
m;kin poika l;kkikannuineen.

Poika ei n;e pirtiss; ket;;n, mutta sanoo sittenkin p;iv;;; se kuuluu
melkein pirtille enemm;n kuin ihmisille (niinp; jos on tavattu talon
ihminen jo pihalla ja h;nen seurassaan saavutaan pirttiin, sanotaan
kumminkin p;iv;; pirtille). Poika on tullut em;nn;lt; piim;; kokemaan.
Mutta em;nt; ei ole pirtiss; eik; poika l;hde h;nt; hakemaan, vaan
istuu penkille. Ei ole pojalla kiirett;; t;m; on h;nen t;m;np;iv;inen
ty;ns;. Ellei em;nt; satu tulemaan pirttiin tunnin p;;st;, niin kai h;n
kumminkin joskus tulee...

Jo tulee taas joku, ei ulkoa, vaan pakarista p;in. Se on kraatari,
paitahihasillaan ja silmilasit otsalla. Katsoo siin; menness;;n poikaa
ja sanookin jonkun sanan, menee sitten et;;lle pirtin per;ikkunan
;;reen, jossa h;nell; on ty;maansa. Vaitiolo jatkuu.

Kunnes puolen tunnin p;;st; kraatari kysyy, mit; pojalla on asiaa.
Poika kohentautuu hiukan penkill; ja sanoo:

— Em;nn;lle mulla vaan olis.

— Em;nt; on pakarissa, mene sinne.

Poika ei sano mit;;n ja vaitiolo jatkuu taas. Kissa her;;, kiskottelee,
hypp;; alas ja ravistelee hetkisen k;p;li;;n ennenkuin menee ovelle.
Se menee sinne parahiksi, pirttiin tuleva em;nt; joutuu avaamaan sille
oven. Em;nn;lle sanoo poika viel; erikseen p;iv;;, mutta ei puhu
asiaansa, ennenkuin em;nt; parilla matalalla sanalla on sit; kys;issyt.
Em;nt; menee ulos vastaamatta mit;;n, mutta poika j;; yh; odottamaan,
kunnes hetken p;;st; em;nt; raottaa uudelleen pirtin ovea ja sanoo
siit;: — Tule saamaan.

Samassa oven avauksessa on kissa taas tullut sis;lle ja kiiruhtaa
nyt v;h;;k;;n hankkimatta ;skeiselle makuupaikalleen. Kraatari antaa
neulansa lev;t; ja katselee, kuinka poika menn; paarustaa kannuineen
pakkasp;iv;n tiet;. On jo ehtoopuoli. Suuressa yksin;isess; huoneessa
mietteli;s kraatari aistoilee ja uumoilee kaikenlaisia asioita. Hyvin
mielell;;n h;n h;myn alkaessa ryhtyy pieneen v;lipuuhaan: tekem;;n
tulta pirtin pes;;n.

Kohta on pirtin ehtookausi t;ydess; k;ynniss;. Miehet ovat raskaasti
kopistellen saapuneet ajosta pirtille tuoden muassaan karheata
ulkoty;n tuoksua, virke;t; lannan ja pihkan lemua, j;re;t; rupattelua
harmittomine kirosanoineen. Ovi saa seist; hetkisen selkosel;ll;;n,
kun renki raastaa sis;;n tuoreita aisapuita ja omalla oikeudellaan
antaa niitten h;ik;ilem;tt; jym;ht;; keskilaattialle. Kissa, kraatari
ja sein;kello, pirtin p;iv;iset henget, painuvat hetkeksi taka-alalle.
Kissan on parasta siell; pysy;kin, sill; jos se miessakissa joutuu
huomion esineeksi, ei se milloinkaan ole sille itselle mieluista.

Kraatari pit;; kyll; puolensa. Se voi vastata riettaimpaankin
renkijuttuun viel; paremmalla jutulla, jonka mehu solahtaa paljoa
joustavammin. Kun alaik;inen renkipoika on laskettanut sellaista
paksua sotkua, jossa ei ole oikeata pilan makua, nutistaa kraatari
h;net armotta parilla sanalla, jotka kuultuaan koko pirtti
r;j;ht;; sellaiseen nauruun, ett; em;nt;kin kiiruhtaa katsomaan,
mit; erinomaista t;;ll; en;; tapahtuikaan. Sit; ei ruveta h;nelle
selitt;m;;n, ja em;nt; kahlaillen roskissa, poistuu taas, k;skien
menness;;n ehtoolliselle.

Is;nt; on koko ajan istunut mukana ja sallii leikin hipoa rohkeimpiakin
rajoja, kunhan se ei koske muutamia m;;r;ttyj;, kaikkein vaistoamia
el;m;n perusvakavuuksia. Kun kellon viisari on saavuttanut vissin
kohtansa, nupahtaa h;n lyhyesti pojille, ett; on ment;v; ehtootalliin.
Se on merkki ehtoollisen pirttituokion p;;ttymisest;. Pirtti j;; taas
hetkiseksi noitten kolmen hengen haltuun, ja kun miehet palaavat
tallista, ei uutta juttua en;; aleta. On maatapanon aika. Kukaan ei
satu l;htem;;n y;jalkaan.

Pian kaikki nukkuvat, kraatari ja kissa niinkuin miehetkin. Kello yksin
valvoo mittaillen syd;ny;n tunteja, joita ei kukaan noista ;skeisist;
ole toteamassa. Ovia ei ole lukittu. Vanha, miespolvien takainen
honkahuone suojelee itse;;n ja asukkaitaan omalla arvokkuudellaan. Jos
turvaton kulkija jonkun tavattoman asianhaaran t;hden joutuu sinne
noina hetkin; poikkeamaan, on sen t;ytel;inen l;mmin ja leve; penkki
h;nen k;ytett;vin;;n.



ENSI LUMEN ALAKULOISUUS.


Ulkona pihalla tapahtuu jatkuva luonnonliike, joka on siit; erikoinen,
ett; se luo hiljaisuutta. On vaikea nimitt;; sit; mill;;n uudella
tavalla — se on vain tyyni lumisade. Se tehoo kumminkin nyt kuten
monesti ennen ja minuun, kuten moneen muuhun runoilijaan, tehoo lasin
ruutujen l;pi t;nne sis;llekin. Sek; asiallisesti ett; runollisesti
se vaimentaa kaiketi melun, tulee tyven ja jollakin tavoin l;mminkin
ruumiissa, sielussa ja mielen katselmuksissa.

Olen v;synyt, rasittunut, menehtymist; vailla — en tahtoisi sit;
valittaa, mutta se on hirve;n totta. ;lk;; siis pilkatko minua kun
pyyd;n, ett; saisin v;h;n lev;t; noiden hiljaisten hahtuvien lumoissa.
Syv;n rauhan n;in yll;tt;en asettuessa sieluun ja mieleen tuntee
parhaiten, kuinka inhoitlavan suuri on ollut — ja on, kun taas t;st;
havahdun — tuo rauhattomuus, joka pitk;lti jatkuneena vihdoin on
muuttunut normaalitilaksi. Mink; pienen hirvi;aikakauden peitt;;k;;n
allensa t;m;kin ensimm;inen lumisade. Ja mink; aikakauden se aloittaa...

Mutta nyt on vain tuo tehostettu hiljaisuus hahtuvain putoillessa,
lyhyk;inen rajahetki kahden kauden v;lill;... Ja mik;p; minua siit;
auttaisi nyt enempi kuin muulloinkaan — ja varsinkaan nyt: koko
tajuntani palaa entisiin aikoihin, noihin vuosilukuihin, joiden
n;keminen nyt jo tuo mieleeni vanhan tupa-almanakan tuoksun. Olen
lynk;p;isill;ni akkunan ;;ress; nyt, kuten joskus silloin, annan
silmieni harittaa niin ett; n;en vain hiutaleet... Voi sinua,
vuosiluku, oletko ehk; 1895, kuinka kaukana ovat sinun marraskuiset
tapauksesi ja tunnelmasi. Kuinka ollenkaan on mahdollista, ett; olen
n;in kaukana sinusta ja kumminkin yh; elossa.

Pieni salomaan pirtti my;h;isen; syysp;iv;n;. Runtuviikko on jo
ohi, nuo matalat, vett; tihkuvat p;iv;t, jolloin oli kuraa tiell;
ja n;rhit r;;kyiv;t riihten luona. Ilma on kylm;, maa kopiintunut,
taivaalla jylh;n mustan sinert;vi; pilvi;, joista voisi odottaa
kiukkuisinta salamaa. Kuusessa tirskahtaa orava, m;tt;;ll; happanevat
varsissaan viimeiset puolukat. M;kin ainoan pojan ei tarvitse n;it;
asioita harrastaa enempi kuin hiljaista hengityst;;n, ne ovat siin;
pellonaidan takana ja h;n on sattumalta sis;ll; akkunan takana. H;nen
yll;;n on paita, sarsihousut liiveineen ja takki, sukat ja pienoiset
varsisaappaat. Ei ole h;nell; h;t;;; h;n on sy;nyt leip;; ja piim;;, ja
vaikka pilvet ovat synk;t, ei niist; en;; voi tulla salamaa.

Poika unelmoi ja ik;;nkuin odottelee, tiet;m;tt; mit;. H;nen takanaan
on hiljainen pirtti; mustunut lattia kiilt;; lakaisun j;lelt;, pes;n
edess; on puusylys, muurin otsikolla kissa. Kello k;y. Sen kaiken h;n
hyvin tiet;;. Pitk; alakuloinen hengenveto tulkitsee sen.

Nyt urahti kissa. Mutta poika ei k;;nn; p;;t;;n, sill; h;nen tajunsa
on samalla hetkell; omaksumaisillaan tuon tuolta jylh;n sinert;v;st;
ilmasta. Yksin;inen hiutale tuli jo ;sken, yhdess; ilman kohdassa
alasp;in mutkitellen. Tai varmaankin mit; jo tuli monissa paikoissa,
sill; nyt niit; tulee paljon ja suurentuen ja hiljaisuutta kiihdytt;en.
Nyt n;kee ja ymm;rt;;, ett; ne tulevat taivaasta. Poika juoksee pihalle
kuullakseen l;helt; niiden kuiskutuksen. H;n, poika, on ollut kaikkiaan
vasta seitsem;n pient; vuotia t;m;n maailman elossa, mutia hyvin h;n jo
tiet;;, ett; t;m;n nimi on talvi.

Hiutaleet istahtavat k;delle ja hihalle. Ne ovat kuin juuri hiukan
salaper;isi; virkeit; el;vi;, ei vaarallisia. Yksi sellainen katoaa
pian, mutta se ei tunnu kuolemalta — toinen tulee heti sijaan, se on
vain sellainen pieni temppu, jonka ne kaikki tekev;t, yhten; joukkona
telmien ja raikkaasti huohottaen. Ja kun katsoo ylemm;s, on niit;
kaikkialla, koko ilma on pelkk;; niitten virtailua. Niit; suistuu
avoimeen suuhunkin, kun silm; koettaa tirkist;;, kuinka korkealla niit;
voi n;hd;. Ne tulevat taivaasta, eiv;tk; ne miss;;n hypp;; mink;;n
rajan yli. Se on sill; hetkell; kaikki yht; taivaan ilmaa siihen pojan
ymp;rille asti.

Joen kohina kuuluu entist; selvemp;n; ja Jokelassa, naapurissa,
paukahtaa ovi. Kas, Jokela on vallan kadonnut n;kyvist;. Kannatellen
keveit; l;mp;isi; lumihahtuvia vaatteissaan poika l;htee joelle ja
sielt; Jokelaan, kyl;ilem;;n, vanhaan hiljaiseen asumukseen. — — —

M;kkien ikkunoitten penkit ja puitteet olivat lasihiest; lahonneet —
niiden ikirauhoittava lemu t;ytti mieleni viel; kun her;sin nykyhetken
ahdinkoon ja levottomuuteen, maalilla kalsennetun ikkunapuitteen
vieress;. Pienen; lohdutuksena tunkeutui siihen polvieni v;liin poika,
jonka ihosta uhosi ;sken sataneen ensi lumen tuoksu yhtyneen; tuohon
aivan erikoiseen, hiukan tervalta vivahtavaan poikaihon tuoksuun. H;n
auttoi minua viel; hetkeksi — »tiet;misen tuskasi pois».