Ñèëà æåíùèíû, 1-6 ãëàâà

NAISEN MAHTI

Kirj.

Frank Norris


Suomentanut

O. A. Joutsen





Jyv;skyl;ss;,
K. J. Gummerus Osakeyhti;,
1921.




I.


Kello 4 aamulla nukkui joka mies viel; sike;sti teltassa, ylen
uuvuksissa eilisp;iv;n hirvitt;vist; ponnistuksista. Niinkuin Bennett
oli ennustanutkin, olivat he nyt vihdoinkin tavanneet kiinte;; ja
ahtoj;;t;, ja vaikka matkaan oli l;hdetty kello 6 aamulla ja sek;
miehet ett; koirat olivat kiskoneet raskaita reki; kuin henkens; edest;
aina kello 5 saakka iltap;iv;ll;, oli matkaa tehty vain puolen kolmatta
kilometri;. Mutta sekin v;h;inen oli sent;;n edistyst;. Se oli jotain
toista kuin noiden pitk;in kuukausien lamaannuttava, syd;nt; s;rkev;
pakollinen viruminen »Frejassa». Ja vaikkapa jok'ainutkin etel;;n
voitettu askel saavutettiin kiinte;ll; kamppauksella j;;esteiden
kanssa, niin vei se heid;t kuitenkin yh; l;hemm;ksi ik;v;ity; p;;m;;r;;
Wrangelin saarta, jossa vihdoinkin saataisiin asettua leiri; pit;m;;n.

Ja illallisellapa sattui ihmeit;. Bennett oli, ilmeisestikin
tajutessaan kaikkien raihnaisuuden, antanut joka miehelle ylim;;r;isen
ruoka-annoksen — 50 gr. voita ja 200 gr. leip;; — mik; oli oikea
juhla-ateria kahtena viime viikkona pureskellun pemmikanin,
sitruunaveden ja kuivattujen perunoiden j;lkeen. Sen m;ss;yksen
per;st; miehet olivat ry;mineet makuus;kkeihins; ja sitten yht; painoa
nukkuneet melkein tupertuneina aina kello 5 saakka aamulla. Mutta pari
minuuttia 4 j;lkeen havahtui Bennett, jonka tapana oli nousta puolta
tuntia aikaisemmin kuin toiset. Edellisen; p;iv;n; oli h;nen onnistunut
peilata auringon keskip;iv;korkeus, ja nyt h;n tahtoi saada p;;tetyksi
eilisiltana alottamansa ty;n — arvioida kartalla retkikunnan nykyisen
asemapaikan.

H;n heitti makuus;kin sulkuaukonl;ms;n syrj;;n, kohottautui t;yteen
pituuteensa ja hieroskeli unen silmist;;n. H;n oli mahtavan iso mies,
kuusi jalkaa ja kuusi tuumaa pitk; peurannahkamokkasiineissaan,
ja paljon enemm;n h;n muistutti ammattipainijaa kuin tiedemiest;.
Kasvot eiv;t olleet lainkaan miellytt;v;t, vaikkapa unohtikin monen
p;iv;n lian ja parrans;ngen. Bennett oli ruma. Kasvojen alaosa oli
luonnottoman pitk; ja leve; kuin verikoiralla, ja siit; ty;ntihe esiin
valtava leuka; kapeat huulet olivat aina tiukasti yhteenpuserretut,
ilmaisten alkeellisen voimakasta tahtoa. Otsa oli matala ja
kokoonlitistynyt kuin ainakin itsep;isill;, yksipuolisilla luonteilla,
ja pieniss; silmiss;, joista toinen karsasti vahvasti, oli levottomasti
vilkuileva katse.

K;ydess;;n koperoimaan rekeen k;ytetyst; peltilaatikosta muistikirjaa,
johon h;n oli alottanut leveysasteen m;;rittelemist; tarkoittavat
laskelmansa, l;ysi h;n kummakseen j;ljenn;ksen muistiinpanoista, jotka
h;n oli s;ilytt;nyt Kap Kamenniin pystytetyn kivipyykin alle, silloin
kun retkikunta oli k;;ntynyt takaisin etel;;n p;in. H;n oli luullut
hukanneensa tuon j;ljenn;ksen, joten sen l;yt;minen huojensi suuresti
h;nen mielt;;n. H;n luki sen nopeasti ja k;vi sitten ajatuksissaan l;pi
kaiken, mit; parina viime kuukautena oli eletty ja koettu. J;ljenn;s
kuului seuraavasti:

 Naparetkikunnan h;yrylaiva »Freja», j;iss; Kap Kamenniin ulkopuolella
 Uuden-Siperian saaristossa, 76 astetta 10 minuuttia it. pituutta.
 Hein;kuun 12 p;iv;n; 1891... J;timme siis laivan j;;tym;;n kiinni
 syyskuun 30 p. 1890, ja talvella ajaannuimme j;iden kera koilliseen
 suuntaan... Perjantaina hein;kuun 10 p. 1891, kun olimme 76°10' pohj.
 leveytt; ja 150°10' it. pituutta, juuttui »Freja» kahden j;;j;rk;leen
 v;liin ja murskautui; l;hes kahden tunnin j;lkeen se upposi. J;timme
 sen oman onnensa nojaan, korjattuamme siit; 200 p;iv;n muonan ja
 kaikki v;ltt;m;tt;m;t vaatteet, kojeet j.n.e.

 Aion nyt koettaa tunkeutua etel;;n p;in j;it; my;ten Koljuhin-vuonoon
 Wrangelin saarella, minne tullessamme j;timme varaston; matkan
 varrella toivon yhdytt;v;ni apulaivan tai valaanpyyntialuksia.
 Retkikunnan muodostavat seuraavat 12 henkil;;: ... ... ... Kaikki
 muuten hyvin, paitsi ett; ensimm;inen per;mies Ferriss sai vasemman
 k;tens; pahoin pakkasen puremaksi. T;h;n saakka ei keripukkia ole
 ilmestynyt. Meill; on 18 ostjakkikoiraa, kaikki erinomaisessa
 kunnossa, ja toivomme voivamme vet;; veneit; reill;.

                Ward Bennett,
                Tieteellisen Gr;nlannin-retkikunnan »Frejan» johtaja.

Bennett pani j;ljenn;ksen takaisin peltilaatikkoon ja j;i hetkiseksi
seisomaan keskelle telttaa, p;; kumartuneena, jotta ei satuttaisi sit;
kurkitankoon; h;n katseli miettiv;isesti alas jalkainsa juureen.

Niin, sit; my;ten oli kaikki k;ynyt hyvin — keripukista ei tietoa,
muonaa runsaasti. Koirat olivat hyv;ss; kunnossa, miehet luottavaisella
mielell;, turvautuen h;neen niinkuin pakana ep;jumalaansa; eik;,
yksik;;n johtaja olisi voinut toivoa itselleen sen parempaa
varajohtajaa ja toveria kuin Richard Ferriss oli. — Mutta t;m; ajoj;; —
t;m; ahtoj;;, jonka retkikunta oli tavoittanut eilen. Sen sijaan ett;
olisi k;ynyt kohta k;siksi taskuihinsa, veti Bennett sudennahkalakin
korvilleen, napitti kasvojensa suojaksi punaisen flanellinaamion, avasi
teltan oven ja l;hti ulos.

Teltan suojanpuolella viruivat koirat ja nukkuivat nekin sike;sti
kuin mitk;kin kuolleet k;;r;t mustaa ja hallavaa nahkaa; niist; k;vi
oikein h;yry ilmaan. Kolme isoa reke; sijaitsi vallan eilisiltaisessa
asemissaan, raskaasti lastattuina »Frejan» veneill; ja kaikilla muilla
matkatavaroilla.

Taivaalle katsahtaessaan Bennett n;ki yht;haavaa kolme kuuta, joita
ymp;r;i rusottava huururengas, ja l;ntiselt; taivaanrannalta hulmusi
Zeniti; kohti lukemattomia vihreit;, keltaisia ja punaisia s;dekimppuja.

Mutta Bennettill; oli t;n; aamuna muuta ajateltavaa kuin auringonnousu
ja kulopakkasen tuloa ennustavat valoilmi;t. Etel;; ja it;; kohti,
puolen kilometrin p;;h;n teltasta oli j;;npuserrus kohottanut valtavan
muurin s;rkyneit; j;;lohkareita, oikean vuorensel;nteen p;;llekk;in
kasautuneita sinivihrein; kiuhtavia j;rk;leit;. J;;muuri oli liki
seitsem;; metri; korkea, yl;vin kohta niin pitk;lt; kuin silm; kantoi.
Kapuamalla ep;lukuisten muiden v;lill; olevien r;ykki;iden yli h;n
p;;si vihdoin j;;sel;nteelle, jonka harjalle h;n polvin ry;mi. Huipulle
p;;sty;;n h;n nousi pystyyn ja katseli kauan ja tarkkaavaisesti
etel;iseen suuntaan.

Aavikko, er;maa — sanoin kuvaamaton — m;;r;t;n — lohduton autiomaa
levisi ikuisessa ;;rett;myydess;;n h;nen silm;ins; eteen — j;;t;,
pelkk;; j;;t;, j;;t; loppumattomiin asti. Peninkulmia peninkulmain taa
raskaan taivaan alla surullista, kuollutta, sanomattoman hirvitt;v;;
j;;tasankoa. Mutta sep; ei en;; ollutkaan sellaista siloista
j;;kentt;;, jota my;ten retkikunta oli niin kauan matkannut. Kaikkialla
virui ahtoj;;r;ykki;it;, leikaten toisiaan tuhansissa kohdissa,
kutoen j;ttim;isen, py;rrytt;v;n verkon myriadeista rosoisista ja
kerrostuneista j;;paasista. Taivaanrannan toisesta reunasta toiseen
ei miss;;n ollut n;kyviss; tasaista kentt;;, ei avointa vett;,
ei varkaanpolkua. N;k;ala etel;;n p;in oli kuin myrskyn pieks;m;
valtameren pinta, joka ;kki; on j;hmettynyt j;;ksi.

Bennett oli juuri kiivennyt yhdelle t;llaiselle r;ykki;kasalle.
Vaikka h;nell; ei ollut mit;;n taakkaa, oli yl;skapuaminen ollut
vaikea; useammin kuin kerran h;n oli langennut, joskus ry;minyt miltei
konttaamalla. Ja t;m;n py;rrytt;v;n r;ykki;labyrintin poikki oli
retkikunnan nyt l;hdett;v; taivaltamaan, kiskoen my;t;ns; veneit; ja
reki;, muonaa, kojeita ja muita matkavaroja.

Bennett pys;htyi miettim;;n. Edess;;n oli h;nell; urakkansa.
Vihollinen. Alkeellinen maailma t;ynn; kuohuvia, titaanisia voimia.
S;;lim;tt;m;n luonnon mykk; ylivoima, odotellen levollisesti,
milloin saisi ;;nett;m;sti ummistua h;nen ylitseen. H;n seisoi kauan
katsellen ja miettien. H;nen mahtava leukansa ty;ntyi uhmaavasti
eteenp;in, hampaat pusertuivat yhteen tiukkojen huulien takana, ja
pienet s;ken;iv;t silm;t karsastivat entist; pahemmin. Valtava,
kokoonpuristunut nyrkki kohoutui ja k;sivarsi painautui verkalleen
ja vastustamattomasti eteenp;in kuin v;kileimasimen vipu, ja kun se
oli kohtisuorana, sanoi Bennett, aivan kuin vastaten h;nelle juuri
esitettyyn ;;nett;m;;n, hirvitt;v;;n taisteluhaasteeseen:

»Mutta min;p; nujerran sinut, jumal'auta, sen min; teen.»

Sitten h;n palasi teltalle ja her;tti kokin, ja sill; aikaa kuin
aamiainen valmistui, suoritti h;n laskelmansa loppuun, kirjoitti
p;iv;kirjaansa ja merkitsi l;mp;m;;r;n ja tuulen suunnan ja voiman. Kun
h;n jo oli p;;sem;ss; ty;ns; loppuun, her;si Richard Ferriss, laivan
ensimm;inen per;mies ja varakomentaja, ja tiedusti kohta leveysastetta.

»74—15», vastasi Bennett yl;s katsastamatta.

»74—15», ny;kk;si Ferriss, »emmep; tosiaan eilen p;;sseet pitk;lle.»

»Kunhan vain t;n;;n p;;semme yht; pitk;lle», sanoi Bennett tuimasti ja
laski p;iv;kirjan ja muistikirjat syrj;;n.

»Millainen on j;; etel;;n p;in?»

»Huono; her;t; miehet.»

Sittekun oli sy;ty, ja sill; aikaa kun reki; kuormattiin, l;hetti
Bennett Ferrissin etsim;;n tiet; suoraan j;;r;ykki;iden poikki.
Se oli hirvitt;v;; ty;t;. Kaksi tuntia vaelteli Ferriss ymp;rins;
toivottomassa j;;labyrintissa. Vihdoin h;n suureksi ilokseen n;ki noin
puolen kilometrin p;;ss; l;ik;n avointa vett;, joka ulottui lounatta
kohti samaan suuntaan kuin heid;n oli kuljettava. Ensin oli tosin
kavuttava kymmenkunnan j;;muurin yli, mutta muutakaan neuvoa ei ollut.
Ferriss pystytti lippunsa kohtaan, jossa r;ykki;t n;yttiv;t v;himm;n
hankalilta, ja sitten h;n palasi toisten luo. H;nen toverinsa olivat
jo alottaneet matkanteon, ja h;n tapasi heid;t kamppailemassa ensi
vaikeuksia vastaan.

Kaikki kahdeksantoista koiraa olivat valjastetut reen n:o 2 eteen,
jolle oli s;lytetty valasvene ja suurin osa muonavaroja, ja kaikki
miehet — Bennettkin mukana — kiskoivat yhdess; koirien kanssa.
Jalka jalalta kulki raskas reki eteenp;in, kirskuen ja kitisten
j;;j;rk;leiden yli, ja sitten se puolittain lyk;ttiin, puolittain
nostettiin sulaan veteen, jossa se tempautui irti heid;n k;sist;;n ja
sy;ksyi menojaan koirineen p;ivineen, niin ett; muuan l;;kelaatikoista
irtautui kytkyimist;;n; ja vihdoin t;rm;si se nokkansa kovasti
seuraavan vallin juurta vastaan. Mutta miehet olivat jo enn;tt;neet
sen rinnalle, l;;kelaatikko k;ytettiin uudelleen kiinni, ja Mukk Tu,
eskimolainen koirainhoitaja, pakotti ruoskallaan ajojuhdat j;lleen
toimeen. Nyt k;vi Ferrisskin auttamaan toisella k;dell;;n.

L;himm;n j;;sel;nteen yli oli p;;sty, koirat l;;h;ttiv;t ja miehet
hikoilivat ankarasta pakkasesta huolimatta. Yht';kki; murtui jokseenkin
heikko j;; etummaisina kulkevain Bennettin ja Mac Phersonin alla, niin
ett; he vajosivat veteen rintaansa my;ten. Heid;t kiskottiin yl;s tahi
p;;siv;t he omin voiminsa. Mutta seuraavassa silm;nr;p;yksess; olivat
vaatteet heid;n yll;;n muuttuneet rapisevaksi j;;panssariksi.

»Suunta it;;n p;in», komensi Bennett. »Kaikki miehet k;ysiin.»

J;lleen kapusivat he j;;sel;nteen yli ja sitten toisen ja kolmannen, ja
tunnin kuluttua matkalle l;hd;st; oli ensimm;inen Ferrissin etuk;teen
pystytt;mist; lipuista saavutettu. Sinne j;tettiin reki n:o 2, ja koko
retkikunta, miehet ja koirat, palasi takaisin leiriin alottaakseen
saman urakan ensimm;isen reen kanssa, johon oli lastattu »Frejan»
pursi ynn; makuus;kit, kojeet ja teltta. Heid;n onnistui saada sekin
kunnialla kahden ensimm;isen sel;nteen yli, mutta kolmatta kavuttaessa
mutkistui reen vasen jalas ;kki; pahasti paukahtaen. Silloin ei
ollut muuta neuvoa, kuin ett; koko kuorma purettiin reest; ja Hawes,
retkikunnan kirvesmies, sai ruveta korjaamaan sit;.

»Seuraava reki esiin», k;ski Bennett.

Viel; kerran palasivat kaikki leiripaikalle, valjastivat kolmannen reen
eteen ja kamppailivat sen kimpussa puolisentoista tuntia, kunnes saivat
senkin Ferrissin lipun luo. Molemmat koirareet, n:ot 4 ja 5, olivat
onneksi aivan kevyet, ja Bennett voi vet;; niit; yhdell; k;dell;. Mutta
sitten huusi Hawes heille, ett; s;rkynyt reki oli nyt korjattu. He
palasivat kohta takaisin, s;lyttiv;t lastin rekeen ja rupesivat sit;
kiskomaan, niin ett; kaikki reet olivat vihdoin puolip;iv;n aikaan
edenneet vanhasta leiripaikasta noin puoli kilometri;.

Mutta nyt, kun miehet olivat ahertaneet saman matkan seitsem;;n
kertaan, olivatkin heid;n voimansa tyyten lopussa, eik; Mukk Tu
saanut koiria ruoskansakaan avulla liikahtamaan. Bennett m;;r;si
lev;hdett;v;ksi. Miehet saivat l;mmint; teet; ja pemmikania ja korppuja.

»Iltap;iv;ll; ty; k;y helpommin, pojat», sanoi Bennett. »L;hin
j;;sel;nne on kyll; pahin kaikista, mutta Ferriss sanoo, ett; sitten on
sile;t; j;;t; koko puoli kilometri; eteenp;in.»

Kello 1 he alottivat j;lleen, mutta silloinpa huomattiin, ett;
Bennettin mainitseman sel;nteen yli oli aivan mahdoton saada raskaita
reki;. Ei auttanut, vaikka miehet valjastivat itsens; ajojuhdiksi
ja Mukk Tu h;tyytti koiriaan, niin ett; ruoskan varsi katkesi.
Miehet liukuivat j;;muurista alas putoillen toistensa p;;lle, ja
koirat lyyhistyiv;t vatsalleen j;;lle muristen ja vinkuen. Reki ei
hievahtanutkaan.

»Purkakaa lasti», k;ski Bennett.

Koko lasti irrotettiin k;ysist; ja kannettiin sel;nteen yli, yksinp;
iso valasvenekin. Sitten kiskottiin rekikin ylitse. Sama temppu t;ytyi
tehd; kaikille viidelle reelle.

Se oli hirvitt;v;n ankaraa ty;t;; k;ysien solmut olivat j;;tyneet
umpeen, muonalaatikot, l;;kelaatikot ja valtavat k;;r;t purjekangasta,
peitteit; ja telttakangasta olivat suunnattoman hankalia taakkoja,
ja perin vaikeata oli pysy; pystyss; sile;ll;, ep;tasaisella j;;ll;;
ja useammin kuin kerran sattui joku hoippuva mies molskahtamaan
kainalottaan my;ten veteen, joka oli niin tuiman kylm;;, ett; kirveli
ihoa kuin tuli.

Vihdoin oli sekin este voitettu, reet j;lleen kuormitettu, ja matkaa
voitiin ruveta jatkamaan. Mutta silloin kajahti ;kki; mahtava,
valittava ulina, kumahteleva, ryskiv; ;;ni, joka nopeasti kohosi
ter;v;ksi, s;r;ht;v;ksi kiljunaksi. Toisia ;;ni;, korkeita ja matalia
sekaisin, yhtyi kuoroon. Tuo hornan konsertti kuului aivan sen
j;;vuoren edest;, jonka luona he olivat niin kauan viivyskelleet.

»Toimeen!» huusi Bennett. »Joutuun, miehet, joutuun!»

Miehet k;viv;t j;lleen ep;toivon ponnistuksella valjaisiin. Heid;n
onnistui saada valasvenett; kannattava reki sel;nteen huipulle.

Mutta se oli jo liian my;h;ist;. Juuri samassa silm;nr;p;yksess;,
jolloin he olivat tavoittamaisillaan heit; koko p;iv;n el;hytt;neen
p;;m;;r;n, kuului edest; jyl;hdys, mahtava kuin ison tykin laukaus.
Sitten kajahti j;lleen tuo uliseva, valittava ryske. J;;n repe;m;
kasvoi j;lleen umpeen, sel;nteen kylet rupesivat pusertumaan kokoon, ja
edess; oleva sile; j;;pinta muuttui ;kisti torni- ja vuorimaisemaksi.
Puserruksen yh; kiristyess; murskautuivat nuo tornit ja vuoret
lukemattomiksi sirpaleiksi, mutta uusia kohosi herke;m;tt; tilalle.
Paukahdellen kuin kokonaisen tykist;n sarja-ammunta s;rkyi suunnaton
j;;kentt; sohjoksi. V;hemm;ss; kuin kolmessa minuutissa oli se sile;
tie, jolle p;;st;kseen he olivat koko p;iv;n ponnistelleet, muuttunut
heid;n silm;ins; edess; yht;l;iseksi py;rrytt;v;ksi lohkarelabyrintiksi
kuin heid;n taaksensa j;tt;m;.

»Emme p;;se t;st; ikin;», mutisi Ferriss masentuneena.

»Eteenp;in, pojat, eteenp;in!» huusi Bennett. »Ferriss, k;y edelt;
etsim;;n meille tiet;.»

Ja siten alkoi taasen samallainen urakka kuin aamup;iv;ll;.
Sanomattomalla k;rsiv;llisyydell;, loppumattomilla ponnistuksilla
kiskottiin reki; vuoron per;;n eteenp;in. Niin raskaat olivat nuo
kolme isoa reke;, ett; jokainen niist; tarvitsi mies- ja koirajoukon
kootut voimat hievahtaakseen alaltaan. Seitsem;n kertaa oli taaskin
sama matka teht;v;. Jokainen pikku p;tk; matkaa, mink; he p;;siv;t
eteenp;in, tiesi seitsem;;n kertaan tehty; ty;t;. Se ei ollut mit;;n
matkantekoa, se oli taistelua, loppumatonta ja s;;lim;t;nt; ja
hetkeksik;;n heltym;t;nt; taistelua vihollista vastaan, jonka voimilla
ja mielivallalla ja oikuilla ei ollut rajoja. He voivat laatia
suunnitelmansa ja laskea minnep;in aikoivat kulkea, he voivat seurata
tiet; ja suuntaa joka oli parhaaksi havaittu, ja ennenkuin p;;m;;r; oli
saavutettu ja suunnitelma suoritettu ja tiet; enn;tetty pitk;llek;;n
menn;, saattoi j;;kuoren arvaamaton oikullisuus kumota kerrassaan
kaikki ja tehd; heid;n ty;ns; turhaksi.

Kello 4 rupesi satelemaan lunta. Jo puolip;iv;n maista oli taivaanranta
ollut pilvien ja usvan sumentama, niin ettei mit;;n peilauksia voitu
tehd;. Taivas synkistyi synkistymist;;n, ja 4 tienoissa verhosi
lumiusva kaiken. Irtonaisia j;;j;rk;leit; ei voinut en;; erottaa,
nietokset peittiv;t allensa ohuen ja petollisen nuoren j;;n, koirat
hoippuroivat avuttomasti ymp;rins;, miehet voivat tuskin pit;;
silmi;ns; auki vihuria ja hienoa lumip;ly; vastaan, ja v;list;, kun he
palasivat kiskoakseen seuraavaa reke; eteenp;in, oli se hautaunut niin
syv;;n lumeen, ett; se oli kaivettava esiin.

Kello puoli 6 maissa n;ytti koirarekeen kiinnitetty matkamittari,
ett; he olivat aamusta l;htien p;;sseet vain kolme kilometri;
eteenp;in. Bennett komensi pys;htym;;n, ja leiri tehtiin er;;lle
kaikkein korkeimmista j;;sel;nteist;. V;kiviinakeitti; sytytettiin, ja
makuus;keiss; viruen sy;tiin illallinen. Mutta sy;dess;kin oli vaikea
pit;; silmi; auki uuvuttavan uneliaisuuden takia; p;;t nuokkuivat yh;
syvemm;lle rinnalle, ja viimein kaatuivat miehet sike;ss; unessa teltan
purjekangaspermannolle, monilla viel; pala suussa.

Mutta sittekin tuli siit; hirvitt;v; ja rauhaton y;. Ei edes p;iv;n
yliluonnollisten ponnistelujenkaan j;lkeen heid;n sallittu nauttia
muutaman tunnin keskeym;t;nt; unta. Keskiy;n aikaan tuuli k;;ntyi
puhaltamaan id;st; ja kohotti oikean myrskyn. Tuntia my;hemmin se
paiskasi teltan kumoon. Niin v;syneit; kuin olivatkin, t;ytyi heid;n
kavuta pystyyn ja kamppailla kostean, kohvettuneen purjekankaan kanssa,
ja vasta tuntikautisen ty;n per;st; oli teltta saatu j;lleen kuntoon.
Sitte ry;miv;t kaikki uudelleen makuus;kkeihin, mutta heid;n oma
ruumiinl;mp;ns; sulatti joutuun j;;n heid;n vaatteistaan, niin ett;
kohta itsekukin keksi makaavansa vesil;t;k;ss;, joka ahnaasti imeytyi
kaikkeen. Y; k;vi yh; kylmemm;ksi, ja myrsky kiristyi. Kello 3 aikaan
l;mp;mittari n;ytti -13 astetta. ;ljykeitti; viritettiin, ja aina kello
6 asti aamulla makasivat kaikki v;;ntelehtien levottomasti ja koko ajan
kylm;st; t;risten.

Kello puoli 7 sy;tiin aamiainen; puolta tuntia my;hemmin l;hdettiin
j;lleen matkaan. J;;n ulkomuodossa ei muutosta ollut tapahtunut.
J;rk;leit;, torneja ja sel;nteit; niin pitk;lle kuin silm; kantoi.
Tuuli oli ruvennut asettumaan, mutta lunta putoili yht; hienosti,
h;ik;isev;sti ja taukoamatta kuin ennenkin; Laivan l;;k;ri ja zoologi
Dennison pudotti toisen rukkasensa, ja h;nen k;tens; enn;tti paleltua,
ennenkuin h;n sai sen j;lleen suojatuksi. Kaksi koirista, iso Joe ja
Stoyelka, tekiv;t ilmeisesti loppuaan.

Mutta Bennett ei hellitt;nyt eik; sallinut toistenkaan hellitt;;.
H;n pusersi ison suunsa tiukasti kiinni, pienet karsastelevat silm;t
vilkuilivat ter;v;sti ymp;rilleen tuulinaamion silm;naukoista, ja
p;rr;iset mustat kulmakarvat kuroutuivat jylh;sti yhteen matalan
otsan alla. Ei edes koirainhoitaja Mukk Tu'llakaan ollut niin suurta
valtaa nelijalkaisiin k;skett;viins; kuin Bennettill; miehiins;. Itse
h;n ty;skenteli kolmen miehen verosta. Ei mink;;nnimellinen vaikeus
pystynyt herpaisemaan h;nen taipumatonta tahdonvoimaansa. Ja noista
kahdestatoista miehest;, jotka k;sin jaloin kamppailivat j;;kamaran
kanssa, ei ollut ainuttakaan, jota h;nen hurja elinvoimansa ei
olisi s;hk;itt;nyt. Kaikki tunsivat h;nen kannuksensa kupeissaan,
h;nen ruoskansa sel;ss;;n. Heid;n mielens;, heid;n tahtonsa, heid;n
ruumiilliset voimansa, heid;n j;nnittyv;isyyskykyns; olivat tuhansin
s;ikein erottamattomasti kiinnittyneet h;neen. He olivat h;nen orjiaan,
h;nen juhtiaan, h;nen omaisuuttaan kuten koiratkin, joiden rinnalle
he olivat valjastetut. Eteenp;in heid;n t;ytyi ja he tahtoivat menn;,
kunnes suistuisivat hengett;min; riimuihinsa tai saivat h;nelt; luvan
lev;ht;;.

Kello 4 iltap;iv;ll; Bennett k;ski pys;htym;;n. Kolmisen kilometri; oli
nytkin tehty matkaa, ja taasen olivat heid;n voimansa tyyten lopussa.
Monikin ei langettuaan kyennyt en;; nousemaan pystyyn. Heist; oli
t;n;;n en;; mahdoton pusertaa v;hint;k;;n voimanponnistusta.

 ... Klo 4 lp. kuljettu 3 km. Suunta jatkuvasti etel;inen, 20 pyk;l;;
 l;ntt; (magneettista) kohti. Kohoj;;t; joka haaralla. N;iss;
 olosuhteissa meid;n on pakko tyyty; puoliin p;iv;annoksiin jo
 paljon ennen Wrangel-saarelle saapumista. Lumen ja pilvien takia ei
 toisp;iv;st; saakka ole ollut mahdollista tehd; peilauksia. Stryelka,
 yksi parhaita koiriamme, menehtyi eilen. Ammuin sen, ja annoin raadon
 toisten koirain sy;d;. Etenemme verkalleen mutta varmasti lounatta
 kohti, ja jokainen p;iv; tuo maalimme yh; l;hemm;ksi. L;mp;m;;r; klo 6
 ip.: 6,8°F (-14°C.) Tuuli: it;inen, sen voima: 2.

Seuraavana p;iv;n; oli selke;; ilmaa pari tuntia aamiaisen j;lkeen, ja
palattuaan t;hystysretkelt;;n ilmoitti Ferriss, ett; h;n oli lounatta
kohti n;hnyt koko joukon avoimia l;ikki;.

»Eilinen tuuli on s;rkenyt j;;n», sanoi Bennett. »T;n;;n saamme
hikoilla ankarasti.»

V;h;n j;lkeen puolip;iv;n, jolloin he olivat ry;mineet parituhatta
metri; j;;n pusertavaa syleily; pakoon, tuli heille vastaan ensimm;inen
avoimen veden l;ikk;, satakunta metri; leve;. Bennett pys;hdytti
heti reet ja pani miehet rakentamaan j;;lohkareista ylimenosiltaa
sen poikki. Mutta miltei ylivoimainen ty; oli saada lohkareita
pysym;;n niin kauan alallaan, ett; yksikin reki saatiin viedyksi yli.
Ensimm;inen laivapurtta kannattava reki saatiin kunnialla toiselle
puolelle. Sitten tuli n:o 2:n vuoro, jolla oli valasvene ja muonavarat.
Se oli p;;ssyt l;hes kaksi kolmatta osaa tiest;, kun j;;sillan
vastakkaisella rannalla oleva osa ;kki; liukui hajalle, ja kymmenkunta
metri; avointa vett; ammotti heid;n edess;;n, »P;;st;k;; irti!» komensi
Bennett hetipaikalla. J;;lohkare, jolla reki veneineen ja kaikki miehet
olivat, sai l;hte; ajelemaan. Tilanne oli perin arveluttava. Koko
retkikunta, miehet ja koirat ja t;rkein reki ajelehti irtaimenaan.
Mutta silloin otettiin valasveneest; airot ja masto ja telttatangot,
ja niiden avulla saatiin j;;lautta melotuksi toiseen rantaan. Silta
laitettiin j;lleen kuntoon, ja koirareet saatettiin yli.

Mutta nyt sattui ensimm;inen todellinen onnettomuus sitte laivan
murskautumisen. Matkueen ollessa puoliv;liss; j;;siltaa s;ik;htyiv;t
er;st; pienemp;; reke; vet;v;t koirat ;kisti. Ennenkuin kukaan enn;tti
k;yd; v;liin tai Mukk Tu voi hallita niit;, karkasivat ne vauhkoina
j;;t; pitkin. Reki meni kumoon, ja koirat putosivat yhten; rykelm;n;
veteen, sitten vajosi rekikin veteen, kiinnitysk;ydet katkeilivat, ja
kaksi l;;kelaatikkoa, neulomatarvepussi — retkel;isille korvaamaton
— kokonainen rulla rautavitjaa sek; sata kahdeksankymment; kiloa
pemmikanilihaa menetettiin yhdess; silm;nr;p;yksess;.

Sanaakaan virkkamatta k;vi Bennett pelastamaan mit; viel; oli
pelastettavissa. Koirat hinattiin j;lleen yl;s j;;lle, mit; tavaroita
viel; oli j;;nyt rekeen lastattiin toiseen rekeen, vioittunut
reki j;tettiin j;lelle; ja kohta oli retkikunta j;lleen alottanut
herke;m;tt;m;n ponnistelunsa etel;; kohti.

Ferriss oli ollut oikeassa — edess; p;in oli paljon avoimia l;ikki;,
vuorotellen j;;r;ykki;iden ja ahtoj;;n kanssa. Alituisesti aukeni
uusia aukkoja, ja toisia sulkeutui j;lleen kiinni. Kerran tulivat he
iltap;iv;n kuluessa avoimeen veteen, joka oli niin suuri, ett; he
voivat turvautua veneisiin. Kuormat purettiin reist; ja s;lytettiin
veneisiin, ja airot ja purjeet otettiin k;yt;nt;;n. Bennettin piti
juuri lyk;t; vene veteen, kun suvanto ;kki; sulkeutui umpeen. Miss;
;sken oli lainehtinut vett;, siin; nyt oli sile;t; j;;t;, ja j;lleen
t;ytyi heid;n ruveta muuttamaan kuormia.

Samana iltana heid;n oli pakko ampua iso Joe ja kaksi muuta koiraa,
koska niist; ei en;; ollut ty;ntekij;iksi. Ne leikattiin palasiksi
toisten koirien sy;d;.

Sin; p;iv;n; — se oli sunnuntai — kirjoitti Bennett p;iv;kirjaansa:

 Voin tulla toimeen ilman noita koiria, muita olen hiukan peloissani Mc
 Phersonin vuoksi, joka on parhaita miehi;ni. J;;tyneet keng;npaulat
 ovat uurrelleet reiki; h;nen nilkkoihinsa. Niihin on ilmautunut
 tulehdusta, jota tohtori sanoo hyvin huolestuttavaksi. Ne aiheuttavat
 sellaista kipua, ettei h;n en;; voi olla mukana vet;m;ss;. Huomenna
 h;n saa olla koko p;iv;n vapaana. T;n;;n emme ole p;;sseet 1 1/2 km
 kauemmaksi. Puolip;iv;n leveyspeilausta mahdoton tehd; lumiusvan
 vuoksi. Jumalanpalvelus klo 3 ip.

Sill; tapaa meni viikko, meni toinenkin. Ei mink;;nlaista muutosta
j;;n laadussa eik; retkikunnan jokap;iv;isess; ahertelussa. Heid;n
ponnistelunsa olivat uskomattomat; joskus tuntikauteen herke;m;t;n
rimpoileminen vei vain pari metri; eteenp;in. Koirista ei kohta
ollut en;; juuri apua, vaan p;invastoin vain vastusta. Heid;n t;ytyi
lopettaa viel; nelj;, viides hukkui, ja kaksi karkasi leirist;,
palaamatta en;; takaisin. Viel; yksi koirareki j;tettiin j;lelle. Mc
Phersonin jalka oli k;ynyt niin huonoksi, ettei h;nest; ollut en;;
lainkaan ty;ntekij;ksi. Hawes, kirvesmies, makasi kuumeessa ja valvotti
hourinallaan kaikkia toisia. Mutta pahinta kaikesta oli, ett; Ferrissin
oikeaan k;teen oli j;lleen tullut kylm;nvihat, ja t;ll; kertaa oli
tohtori Dennison pakotettu leikkaamaan koko k;den pois ranteen
yl;puolelta.

»Mutta en sittenk;;n aio langeta ep;toivoon», kirjoitti Bennett
p;iv;kirjaansa; »meid;n t;ytyy onnistua, ja me onnistummekin.» Pari
p;iv;; sen j;lkeen, kun Ferriss oli menett;nyt k;tens;, arveli Bennett
viisaimmaksi antaa kaikille kokonaisen vuorokauden vapaa-ajan.
Edellinen p;iv; oli ollut rasittavin koko matkan varrella, ja paitsi Mc
Phersonia ja kirvesmiest;, oli nyt l;;k;rikin sairaana.

Illalla l;htiv;t Bennett ja Ferriss pitk;lle k;vely- tai oikeammin
kapuamaretkelle j;iden yli lounatta kohti etsi;kseen huomisp;iv;n
matkatiet;.

L;mmin yst;vyys, v;kev; kiintymys oli kehittynyt n;iden molempien
miesten v;lille pitkin; tuttavallisina tarinailtoina »Frejassa» ja
sitten j;;matkan lukemattomien vaarojen ja vaikeuksien kest;ess;.
Suunniteltuaan mieless;;n valmiiksi seuraavan p;iv;n kulkureitin he
istahtivat tuokioksi j;;r;ykki;n huipulle kyyn;rp;;t polvien varassa ja
katselivat lohdutonta j;;aavikkoa pitkin etel;;n p;in.

Terveell; k;dell;;n otti Ferriss nahkatakkinsa povitaskusta piipun ja
rasvaiseen paperiin k;;rityn kourallisen teelehti;.

»Viitsitk; t;ytt;; piippuni, Ward», h;n pyysi.

Bennett katsahti teelehtiin ja ojensi sen takaisin Ferrissille; sitten
otti h;n oman tupakkakukkaronsa esiin.

»Tupakkata!» huudahti Ferriss ;llistyneen;. »Min;h;n luulin meid;n
polttaneen viimeiset tupakkamme jo laivalla.»

»Ei, min; s;;stelin omaa osaani.»

»Ei, tied;tk;s mit;», sanoi Ferriss ja koetti estell; Bennetti;,
joka t;ytti h;nen piippunsa omalla tupakallaan. »En min; tahdo sinun
tupakoitasi, teelehdet kelpaavat minulle kyll;.»

»Mutta kuulehan nyt, minulla on melkein kokonainen kilo j;lell;»,
valehteli Bennett sytytt;en piipun ja ojentaen sen sitten toverille.
»Sano vain, milloin tahdot toiste poltella v;h;n.»

Sitten sytytti h;n oman piippunsa, ja molemmat rupesivat polttelemaan.

»Uhm», hym;hti Ferriss ja imi autuaallisesti piippunys;;ns;, »enp;
olisi uskonut saavani vet;; kunnollista piipullista ennen kotia
tuloamme.»

Bennett vaikeni. He vaikenivat molemmat. Koti! Se sana her;tti heiss;
monenlaisia ajatuksia. Koti — se tiesi samaa, kuin saada k;;nt;;
selk;ns; t;lle kammottavalle j;;aavikolle, saada lev;t; t;ysin
henk;yksin taistelun, vastuunalaisuuden, kaikkien huolten j;lkeen,
tuntea itsens; j;lleen l;mp;iseksi — l;mp;iseksi ja kuivaksi ja
kyll;iseksi — n;hd; taasen vihreit; puita, tavata tovereita, tuntea
yst;v;n lujan k;denpuristuksen tuottamaa iloa.

»Dick», sanoi Bennett ;kki;, »jos me lopultakin juutumme istumaan
kiinni t;h;n kirottuun j;;h;n, niin l;het;n sinut ja mahdollisesti
Metzin matkaan noutamaan apua. Me laitamme kuntoon kahden hengen
kajakin, jota voit k;ytt;; avoimeen veteen tultuasi, ja muuta et
saakaan mukaasi kuin kajakin, makuus;kit ja rihlapyssyn, ja sitten
sinun on teht;v; joutua kaikista voimistasi.» Bennett vaikeni hetkeksi
ja lis;si sitten muuttuneella ;;nens;vyll;: »Eilen illalla kirjoitin
er;;n kirjeen, jonka tahtoisin antaa mukaasi, jos minun tulee pakko
l;hett;; sinut matkaan, mutta oikeastaanhan voin sen antaa sinulle jo
nyt.»

H;n otti taskustaan esiin kirjeen. Se oli huolellisesti k;;ritty
;ljykankaaseen.

»Jos retkikunnalle — minulle — sattuisi tapahtumaan jotakin, niin
pyyd;n sinun pit;m;;n huolta, ett; t;m; kirje tulee saajan k;siin.»

H;n vaikeni j;lleen.

»Katsos, Dick, min; sanon sen sinulle: on muuan tytt;» — h;n punastui
;kki; korvia my;ten — »ei, ei, vaan nainen, loistava, suurenmoinen
nainen siell; kotona, josta pid;n hyvin paljon — enemm;n kuin
kenest;k;;n muusta. H;nell; ei ole aavistustakaan siit;, ett; min;
pid;n h;nest;. En ole koskaan sanonut h;nelle mit;;n. Mutta jospa
jotakin sattuisi tapahtumaan, niin tahtoisin mielell;ni h;nen tiet;v;n,
kuinka minun laitani on — kuinka paljon h;n minulle merkitsee.
Senvuoksi olen kirjoittanut t;m;n kirjeen. Pid;th;n huolta, ett; h;n
saa sen, eik; totta?»

H;n kurotti pikku k;;r;n Ferrissille. Sitten h;n sanoi tavallisella
;;nell;;n v;linpit;m;tt;m;;n s;vyyn: »Jos p;;semme Wrangelin saarelle,
niin voit antaa sen minulle takaisin. Siell; me kohtaamme joko
apuretkikunnan tai valaanpyyt;j;laivoja. Niin, voithan kernaasti
n;hd; osotteen», h;n lis;si, n;hdess;;n kuinka Ferriss k;;nsi k;;r;n
alapuolen yl;sp;in ty;nt;;kseen sen povitaskuunsa. »Sin; tunnet h;net
p;;llep;;tteeksi paremmin kuin min;. Se on Lloyd Searight.»

Ferrissin hampaat pureutuivat ;kki; lujasti piipun suulaimeen.

Bennett nousi pystyyn. »Jollen itse muistaisi», virkkoi h;n, »niin sano
Mukk Tu'lle, ettei h;n t;st;l;hin saa antaa koirille muuta sy;d; kuin
kuolleita koiria. Me voimme itse tarvita koirakakut ja kuivatun kalan.»

»Siksi se kai k;ykin», arveli Ferriss.

»Siksi, niin», virkkoi Bennett tuimasti, »kunhan vain koiratkin
el;isiv;t niin kauan, ett; voimme sy;d; nekin. ;l;h;n nyt k;sit;
minua v;;rin, tarkoitan t;t; vain silt; varalta, ett; juutumme kiinni
j;ihin, etten tule saamaan tahtoani l;piviedyksi. Minusta on paras
olla valmistautunut kaiken varalta. Mutta muista — min; _tahdon_ saada
tahtoni l;pi!»

Mutta sin; y;n; Ferriss ei ummistanut silmi;;n, ja kauan sen j;lkeen
kun toiset jo nukkuivat, liikkui h;n ja kiemurteli sitten ulos
makuus;kist;;n niin hiljaa kuin suinkin. H;n kuvitteli huomaavansa
v;h;ist; s;;n muutosta ja tahtoi nyt k;yd; katsomaan teltan
ulkopuolelle ripustettua ilmapuntaria. Mutta n;hty;;n sen olevan
aivan ennallaan h;n j;i seisomaan ulos ja katseli pitkin j;;kentti;
n;kem;tt;min silmin. Sitten h;n otti nahkatakkinsa taskusta pienen
sahvianinahkaisen nimikorttikirjan. Se oli kulunut viheli;iseksi,
merivesi oli painanut siihen merkkej;;n, sen risoiksi kuluneet reunat
oli kurottu j;lleen yhteen hylkeensuolilangalla. Hampaillaan h;n avasi
sit; koossa pit;v;n mursunnahkanauhan solmun, avasi sen sitten ja
katseli sis;;n aamuruskon valjussa valossa, joka juuri alkoi sytty;
pohjoisella taivaalla.

»Vai niin», mutisi h;n hetken kuluttua. »Vai niin... siis Bennett
my;skin!»

Kauan seisoi Ferriss katsellen Lloydin valokuvaa, kunnes pohjan
kultaiset valokimput alkoivat sulaa yhteen taivaan kylm;n-harmaaseen
v;riin. Sitten h;n kohotti p;;t;;n.

»Jumala kaikkivaltias suojelkoon ja varjelkoon h;nt;», rukoili h;n
hiljaa.

Kaukana edemp;n;, monien kilometrien p;;ss;, s;rkyi j;;muuri. Se
paukkui kuin pitk;llinen ukkosen jylin;. Revontulet katosivat
taivaalta. Ferriss palasi telttaan.

Seuraava viikko oli retkikunnalle hirvitt;v;n k;rsimyksen viikko.
Lumipyry seurasi toistaan; l;mp;m;;r; laskeutui 22° j;;tym;pisteen
alapuolelle, ja raivoisat id;n vihurit pieksiv;t kamppailevia
miesparkoja miljoonilla ter;v;piikkisill; j;;neuloilla. Y;ll;
heid;n jalkojaan kolotti aivan siet;m;tt;m;sti. Oli mahdotonta
tulla l;mpim;ksi, yht; mahdotonta tulla kuivaksi. Dennison piristyi
jokseenkin entiselleen, mutta haava Mc Phersonin jalassa sy;pyi niin
syv;;n, ett; lihakset paljastuivat. Hawesin loppumaton hourailu ja
kuumevaikerrus t;ytti teltan joka y;.

Ainoa huvitus, ainoa vaihetus, mit; heill; oli p;ivien
yksitoikkoisuudessa, oli sy;minen ja, milloin se k;vi laatuun,
nukkuminen. Kaikki ajatukset, kaikki tunteet k;pristyiv;t kokoon
ja kuivettuivat olemattomiin. Vaisto — el;imen alkeellinen, el;m;;
vallitseva vaisto — astui sijalle. Kunhan vain sai sy;d;, nukkua,
tuntea l;mmint;, muusta he eiv;t v;litt;neet. Illallinen oli p;;maali,
johon tajunta pyrki koko p;iv;n aikana. Ah, saadapa istua sinisen
v;kiviinaliekin vierell;, joka kohisi vanhan kupuraisen rautakattilan
alla. Saadapa ime; sis;;ns; paksun kiehuvan keiton hajua. Ent; sitten
itse ateria, saadapa ahmia tuota l;mmint;, karkeaa liharuokaa, tuntea
tuota sanoin kuvaamatonta, harrasmielisyytt; her;tt;v;; l;mp;; ja
tympeytt;, melkein jumalallista kyll;isyyden hekumaa palelevassa
ruumisparassa, ja sitten saada nukkua, nukkua katkeamattomasta
kylm;n puistatuksesta huolimatta, huolimatta siit; ett; vihuri tunki
telttakankaan ja vaatteiden l;pi luihin ja ytimiin saakka, huolimatta
siit; ett; jalkoja poltti ja porotti, niin ett; ne k;pristyiv;t
kokoon kivusta; nukkua, nukkua. ;;rimm;isen uupumuksen unikuvatonta
tiedottomuutta, harvain hetkien unhotusta, k;rsimyksen lyhytt; aselepoa.

Mutta viel; v;kev;mpi ja viel; v;;j;;m;tt;m;mpi kuin yksinp; tuo
el;imellinen vaisto oli se sokea, j;rkeilem;t;n kaipuu, joka sai heid;t
kaiken aikaa kiinnitt;m;;n katseensa ja ajatuksensa etel;; kohti.
»P;;st;p; perille, p;;st;p; perille» — se ajatus heit; t;ytti, juovutti
ja riivasi, koska he vastaanpanematta alistuivat johtajansa tahtoon —
tuon taipumattoman, rautaisen miehen, jota ei mik;;n kohtalo kyennyt
nujertamaan, ja joka laski tahtonsa heid;n niskoilleen kuin mink;kin
rauta-ikeen. Eteenp;in, eteenp;in, vaikkapa vain metrinkin verran,
vaikkapa vain murto-osankin siit;. Eteenp;in hirvitt;v;n, ryskiv;n j;;n
yli, eteenp;in sokaisevaa lumipyry; vastaan, eteenp;in veitsen-ter;v;;,
viuhuvaa vihuria vastaan, eteenp;in pistelevien j;;neulasten ja
ruumista j;;t;v;n vesisateen halki — eteenp;in vain, vaikka jokainen
askel oli k;rsimyst;, vaikka nuorat sy;pyiv;t lihaan kuin tyls;t
puukot, vaikka vaatteet kohmettuivat yll; paukkuvaksi j;;panssariksi.
Ja retkikunta kamppaili eteenp;in, koirat ja miehet, l;;h;tt;vin;,
murtuneina, verta vuotaen — kuolemaan saakka v;synein; joka sielu.

Er;;n; p;iv;n;, hiukan ennen puoltap;iv;;, paraillaan kun aamiaista
laitettiin, puhkaisi aurinko itselleen tien pilvivuorien l;vitse
joka haaralle kuin timanttipeili. Bennett kiiruhti kaivamaan esiin
sekstantin ja teki puolip;iv;peilauksen — ensimm;isen kokonaisen
kuukauden mittaan. Samana iltana h;n laski leveysasteen.

Huomenissa Ferriss havahtui siit;, ett; joku kosketti h;nen
olkap;;t;;n. Bennett oli kumartuneena h;nen ylitseen.

»Tulehan ulos silm;nr;p;yksen ajaksi», h;n kuiskasi, »;l;k; her;t;
miehi;.»

»Saitko lasketuksi leveysasteemme?» kysyi Ferriss, kun he olivat
tulleet teltan ulkopuolelle.

»Sain, siit; juuri tahdoin puhua kanssasi.»

»Mik; se on?»

»75—19.»

»Mit;? Mit; sin; tarkoitat?» kysyi Ferriss tiukasti.

»Tarkoitan sit;, mit; sanonkin: ett; ne j;;lautat, joita my;ten me
kuljemme, ajelehtivat nopeammin pohjoiseen p;in kuin me edistymme
etel;; kohti. Me olemme nyt kauempana pohjoisessa kuin olimme kuukausi
sitten, siin; lopputulos ponnistuksistamme.»




II.


Kello 11 tienoissa illalla oli myrsky noussut sellaiseen raivoon ja
aallot k;viv;t niin korkeina, ett; ep;ilyksen alaista oli, kykenik;
valasvene kest;m;;n niiss;. Bennett tuli vihdoin siihen p;;t;kseen,
ettei sin; iltana voitu en;; p;;st; maihin — se kuumotti pitk;n;
tummana juovana lounaisen puolella — ja ett; veneen piti saada kulkea
tuulen mukaan, jos ylip;;ns; tahtoi pysytt;; sit; pinnalla. Laivapursi,
jota Ferriss ohjasi, ei ollut mik;;n pikapurjehtija. Se oli jo j;;nyt
niin et;;lle, ettei ;;ni siihen kannattanut, mutta uskaltaessaan
pikim;lt;;n katsahtaa taaksep;in Bennett huomasi suureksi ilokseen,
ett; Ferriss oli seurannut h;nen esimerkki;;n.

Valaanpyyntivene ja laivapursi n:o 2 olivat ainoat, mit; heill; oli
k;ytett;v;n;;n. Kolmas heid;n oli ollut pakko j;tt;; j;lelleen jo kauan
ennenkuin olivat p;;sseet selv;;n veteen.

Per;mies Adler, joka hoiti purjeita ja joka istui Bennetti; vastap;;t;,
silm;si tuntia my;hemmin myrskyn l;pi taaksep;in ja sanoi:

»Anteeksi, kapteeni, luulenpa niiden antavan merkkej;.»

Bennett ei vastannut; puristaen lujasti k;tens; per;simen kahvaan
katseli h;n suoraan eteens;, vuoroon purren keulaan, joka
s;;nn;llisesti nousi ja laski, vuoroon mahtaviin harmaisiin laineisiin,
jotka vaahdoten juoksivat aluksen kumpaakin laitaa pitkin. Jos h;n
minuutiksikaan hellitti tarkkaavaisuuttaan, jos h;n hitusenkaan
poikkesi suunnasta, niin voi siit; tulla kuolema heille jokaiselle.

Kotvan per;st; nyk;si Adler lakkiaan ja puhui j;lleen. »Olen varma
siit;, ett; voin n;hd; signaalin, kapteeni.»

»Ei, sit; et voi olla», vastasi Bennett.

»Anteeksi, min; olen aivan varma siit;.»

Bennett kumartui h;nt; kohti, h;nen karsastelevaan katseeseensa tuli
ilke; ilme, ja kulmakarvojen v;linen ryppy k;vi syvemm;ksi. »Mutta
min;p; sanon sinulle, ett; sin; et voi n;hd; mit;;n signaalia.
Ymm;rr;tk; nyt, mit; tarkoitan? Sin; et n;e mit;;n signaalia, ennenkuin
min; tahdon sinun n;kev;n.»

Y; oli kamalan ankara kaikille valasveneess; oleville. Nykyisess;
menehtyneess; tilassaan heiss; ei oikeastaan ollutkaan miest;
kamppailemaan avoimessa veneess; pohjoisnavan myrsky; vastaan.

Kolmeen viikkoon he eiv;t olleet saaneet t;ysi; ruoka-annoksia. Ensi
p;ivin; sen j;lkeen, kun he niin ;kki; olivat muuttaneet kulkusuuntansa
toivossa p;;st; selville vesille, he olivat saaneet vain kolme nelj;tt;
osaa p;iv;annoksesta, ja nyt viime p;ivin; vain puolet siit;. He olivat
kaikki ilmeisesti menehtyneit;. Heid;n tilanteensa alkoi n;ytt;;
ep;toivoiselta.

Mutta kello 7 aikaan seuraavana aamuna oli myrskykin jo vaimentunut.
Bennettin sanattomaksi huojennukseksi tuli laivapursi n;kyviin.
Molemmat veneet purjehtivat vieri-viereen ja pitiv;t kumpikin
j;lleen suuntansa maata kohti, ja iltap;iv;ll; onnistui Bennettin
ynn; valasveneess; olleen pienoisen parven nousta maihin autiolle,
murheelliselle ja myrskyn pieksem;lle rannikolle. Mutta jostakin syyst;
— sit; ei osattu j;lkeenp;ink;;n oikein k;sitt;; eik; selitt;; —
murskautui Ferrissin johdossa oleva pursi ajoj;iss; satakunnan metrin
p;;ss; rannasta. Miehet ja tavarat saatiin maihin, kun vesi oli niin
matalata, ett; siin; voi kahlata, mutta pursi j;i auttamattomasti
hylyksi.

»Luulenpa, ett; t;m; paikka on Kap Tsheljuskin», sanoi Bennett
Ferrissille, sittekun leiri oli pystytetty ja karttaa tutkittu. »Mutta
jos niin on laita, niin on se karttaan merkitty viisinelj;tt; minuuttia
liiaksi l;nteen p;in.» Ennenkuin huomenissa k;ytiin matkaa tekem;;n,
talletti Bennett seuraavat muistiinpanot kivij;rk;leiden alle seudun
korkeimpaan kohtaan, merkiten paikan venelipulla:

 Pohjoisnaparetkikunta »Freja» nousi t;ss; maihin lokak. 28 p. 1891.
 Laiva pusertui j;ihin ja upposi 78°10' pohj. leveytt; hein;k. 12
 p. Sitten yritin tunkeutua etel;;n p;in Wrangelin saarelle, mutta
 huomasin sen mahdottomaksi, koska j;;t ajelehtivat pohjoista kohti.
 Lokak. 1 p. k;;nnyin senvuoksi l;ntt; kohti, toivoen tapaavani
 avointa vett; j;iden toisella puolella, ja olin pakotettu j;tt;m;;n
 matkan varrella j;t;lleni yhden veneen ja kaksi reke;. Toinen vene
 s;rkyi ajoj;iss;, pyrkiess;;n maihin t;h;n kohtaan. Kun viimeinen
 j;lell; oleva veneemme on liian pieni retkikunnan kaikille miehille,
 olen pakotettu aluksi pyrkim;;n maitse Koljuhinin vuonoon,
 seuraten rantalinjaa. Meit; odottaa joko talvehtiminen Tshuktshien
 siirtoloissa, joita Nordenski;ld mainitsee l;ytyv;n Koljuhin-vuonon
 it;rannikolla, tahi apuretkikunnan tai valaanpyyntialusten tapaaminen
 matkan varrella. Kun nyky;;n jaetaan vain puolia p;iv;annoksia,
 on meill; muonaa riitt;v;sti 18 p;iv;ksi, ja min; olen pelastanut
 kaikki muistiinpanot, havainnot, paperit, kojeet j.n.e. Laivan
 m;nstr;ysluettelo seuraa t;ss; mukana. Toistaiseksi ei ole ollut
 keripukkia eik; kuolleita. Sairaita ovat: kirvesmies William Hawes,
 napakuumeessa, tila huolestuttava; matruusi David Mc Pherson, haavoja
 vasemmassa jalassa, tila huolestuttava. Muiden miesten yleinen vointi
 hyv;, vaikka he ovatkin hyvin menehtyneet rasituksista ja ruuan
 puutteesta.

                Ward Bennett,
                Retkikunnan p;;llikk;.

Mutta samana y;n;, heid;n ensimm;isen; y;n;;n kovalla maankamaralla,
teki Bennett ep;toivoisen p;;t;ksen. Ei vain vene ollut j;tett;v;, vaan
my;skin reet, eik; ainoastaan reet, vaan kaikkityyni, mill; oli jotakin
painavuutta ja mik; ei ollut heille v;ltt;m;tt;m;n tarpeellinen. Kaksi
viikkoa sitten oli aurinko painunut l;nteen pysy;kseen n;kym;tt;miss;
seuraavat kuusi kuukautta. Heid;n ymp;rill;;n vallitsi talvi ja pimeys.
Vihollinen l;heni. J;iden raskas, s;;lim;t;n hauta ummistui heid;n
ylleen. Ei ollut siis aikaa arveluihin ja puolinaisiin toimiin, nyt oli
kysymyksess; el;m; tai kuolema.

Tunto vaaran, vihollisen l;heisyydest; j;nnitti Bennettin hermot
kire;lle kuin harpun kielet ja ter;sti h;nen tahtoaan, niin ett;
se tuli yht; kovaksi kuin j;;muuri heid;n ymp;rill;;n. H;n oli
itsep;inen, sokea, kuuro ja voittamaton kuin myrskyvihuri. H;nen j;lyt
kasvonsa k;viv;t viel;kin j;lymmiksi, h;nen karsastelevat silm;ns;
kipen;itsiv;t, ja mahtava leuanseutu muistutti apinan leukaa. H;n ei
en;; ollut ihminen, vaan soturi, hirvi;, j;ttil;inen, joka voi siirt;;
j;;vuoria, joka taisteli alkuvoimaista taistelua aikojen aamuhetken;,
pimeyden ja kaaoksen mailla.

Kaikki mukaan tulevat tavarat jaettiin miesten kesken, ja jokainen
kantoi taakkaansa sel;ss;;n. Kaikki, mik; vain voi haitata joutuisaa
matkantekoa, sai j;;d; j;lelle. Kuusi koiraa seurasi heit; — siin;
kaikki, mit; oli j;lell; noista kahdeksastatoista.

Bennett oli toivonut ja luvannut miehilleen, ett; p;iv;ss;
teht;isiin matkaa keskim;;rin viisikolmatta kilometri;, mutta
koillisesta yht;mittaa puhaltava talvimyrsky ajoi heit; takaperin, ja
kulkureittikin oli lumesta ja j;;st; yht; ep;tasainen ja liukas kuin
merij;;tikk;. Kaikki el;imet olivat siirtyneet kauas etel;;n.

Miehet k;viv;t p;iv; p;iv;lt; yh; heikommiksi, ja muona v;heni.
Tavantakaa sattui joku heist; nukahtamaan uupumuksesta kesken kulkua ja
kaatumaan tielle.

Kolmantena matkap;iv;n; kuoli yksi koirista yht';kki; j;;lle
liikarasituksesta. Bennett oli k;skenyt, ett; kykenem;tt;miksi k;yneet
koirat oli ammuttava, jotta niist; olisi miehille muonan lis;;.
Ferrissin ja Mukk Tu'n piti juuri k;yd; nylkem;;n kuollutta raatoa, kun
toiset koirat n;l;st; villein; sy;ksyiv;t kaatuneen toverinsa kimppuun.
Molemmat miehet l;iv;t ja potkivat niit;; mutta siit; ei ollut
apua, koirat vain k;;ntyiv;t heit; vastaan ja purivat heit;. Nekin
tahtoivat el;;, nekin tahtoivat saada ruokaa. Se oli tymp;isev; n;ky.
Napaseutujen h;m;r;ss;, alkuaikojen, kivikauden maassa kamppailivat
ihmiset ja el;imet kesken;;n oikeudesta saada ahmia kuolleen koiran
raadon.

Mutta Bennett itse voi asettua kaiken inhimillisen yl;puolelle, vain
h;nen miehens; olivat sen alle alistetut. Ensimm;isen viikon lopulla
kuoli kirvesmies Hawes. Er;;n; aamuna her;tty;;n he tapasivat h;net
j;ykk;n; ja liikkumattomana. He kaivoivat jonkinlaisen haudan, johon
tuo surkeasti laihtunut ruumisparka peitettiin. Kaikki paljastivat
p;;ns;; heid;n keskess;;n seisoi Bennett, ja ennenkuin hauta t;ytettiin
lumella ja j;;ll;, avasi h;n rukouskirjansa ja luki siit; mahtavat
sanat: »Min; olen yl;snousemus ja el;m;.»

Se oli lopun alkua. Seuraavalla viikolla k;rsi jok'ainut n;lk;;. Yh;
hitaammin ja hitaammin k;vi heilt; kulku, hoippuen ja horjahdellen ja
lankeillen tuontuostakin, s;;lim;tt;m;n, veitsen-ter;v;n pohjoisvihurin
piestess; ja sokaistessa poloisia. Kaikki toivo oli jo ammoin heitetty,
kaikki el;v; voima kulutettu k;rsimyksiss; tyyten loppuun. N;lk; kalvoi
heid;n sisuksiaan taukoamatta kuin k;rsiv;llinen rotta, ja pakkanen
aiheutti siet;m;tt;mi; kipuja. Mutta Bennett pysyi vire;n;, h;n se
toisiakin hoputti eteenp;in. Sit; h;n tahtoi jatkaa, niin kauan kuin he
kykeniv;t liikahtamaan.

Er;;n erinomattain hirve;n p;iv;n iltapuolella kello 4 aikaan
ilmoitettiin etunen;ss; k;yv;lle Bennettille, ett; jonon takap;;ss; oli
jotakin hullusti.

»Se on Adler. H;n on kaatunut, eik; kykene nousemaan, h;n pyyt;;, ett;
me menisimme menojamme ilman h;nt;.»

Bennett pys;htyi ja k;vi taaksep;in; Adler makasi sel;ll;;n silm;t
puoli ummessa ja hengitti puuskuttaen ja vaikeasti.

Bennett ravisti h;nt; kovasti hartioista.

»Yl;s siit;!»

Adler avasi silm;ns; ja pudisti p;;t;;n.

»Min; — minusta tuli loppu, kapteeni, antakaa minun vihdoinkin maata.»

»Yl;s paikalla», ;rj;si Bennett. »Tuo on vain joutavata l;rp;ttely;,
sen min; tied;n paraiten.»

»Min; vakuutan teille, kapteeni, etten voi.»

»Yl;s paikalla!»

»Antakaa minun maata, Jumalan t;hden, kapteeni, min; en jaksa en;;.»

Bennett potkasi h;nt; kylkeen.

»Nousetko jo, sanon min;!»

Puristaen viimeiset voimanrahtusensa ja Bennettin k;teen tarrautuen
p;;si Adler jaloilleen.

»Kas niin, se oli oikein, luuletko voivasi astua kolmisen askelta?»

»Luulen kyll; — en tied; — ehk;p;.»

»Jouduhan sitten koettamaan.»

Toiset jatkoivat matkaa.

»Voitko astua viel; kolme askelta, — vastaa minulle p;; pystyss;,
voitko?»

Adler ny;kk;si.

»Astu siis ne ja viel; kolme — ja sitten viel; kolme — kas noin — n;yt;
olevasi mies, ;l;k; en;; vaivaa minua mokomalla ;mm;in jaarituksella.»

»Niin, mutta — —»

Bennett asettui aivan h;nen eteens;, nosti leuasta h;nen p;;ns; pystyyn
ja uhkasi h;nt; nyrkill;.

»Kuuleppas nyt, veikkoseni, min; pieks;n sinua eteenp;in niinkuin
koiraa, ja min; saan sinut eteenp;in!»

Pari tuntia my;hemmin p;;tti Adler sen p;iv;n taivalluksen jonon
etummaisena miehen;.

Nyt he alkoivat sy;d; koiriaan. Joka ilta l;hetettiin Mukk Tu
ja Adler rantaan kokoilemaan pieni; lev;kirppuja, joita meni
puolisentoistatuhatta kouralliseen. He pureksivat poronj;k;l;;, jota
kasvoi harvakseen lumisten kallioiden rotkoissa, tai yrittiv;t pureksia
mehua pajujen kuivista varvuista. Tavantakaa Bennett l;hetti parhaat
pyssymiehens;, eskimon ja Clarken etel;;n p;in etsim;;n riistaa. Joka
kerta he palasivat tyhjin k;sin takaisin. Joskus he tiesiv;t mainita
n;hneens; vanhoja peuran- ja ketunj;lki;, mutta talvipakkanen oli
karkottanut kaikki elolliset oliot pois rannikolta. Vain kerran ampui
Clarke lumivarpusen. Bennett ajoi joukkoaan eteenp;in.

Er;;n; aamuna kolmannen viikon alussa, heid;n sy;ty; aamiaisensa, jona
oli 80 gr koiranlihaa ja puoli kuppia pajunvarsista keitetty; teet;,
maleksivat Ferriss ja Bennett v;h;n erill;;n toisista, jotka panivat
telttaa kokoon. Ferriss katsahti ymp;rilleen, etteiv;t vain muut
kuulisi, ja kuiskasi sitten: »Mit; sin; ajattelet Mc Phersonista?»

Ly;ttym; Mc Phersonin jalassa oli jo sy;pynyt luuhun saakka. Oli oikein
ihme, ett; h;n oli kest;nyt n;inkin kauan. Mutta viime aikoina h;n
oli ruvennut j;;m;;n toisista j;lkeen, h;n voipui p;iv; p;iv;lt; yh;
enemm;n, ja edellisen; iltana h;n oli p;;ssyt leiriin vasta tunti sen
j;lkeen kun teltta oli saatu pystyyn. Mutta h;n oli reipas veitikka,
paljon urhokkaampi kuin Adler, eik; tahtonut hevill; leikist; erota.

Bennett ei vastannut mit;;n, eik; Ferrissk;;n kysellyt sen enemp;;. He
samosivat eteenp;in ja tapasivat melkein kohta edess;;n miehenkorkuisia
lumikinoksia. Sen vastuksen voitettuaan heid;n oli kavuttava korkeata
mukularinnett; yl;sp;in, joka oli muodostunut j;;sohjosta ja paljaista
mustista basalttiliuskaleista. Kaksi tuntia meni siihen urakkaan, ja
huipulle p;;sty; Bennett pys;htyi, jotta toiset saisivat vet;; ilmaa
keuhkoihinsa. Mutta kun piti taas l;hte; jatkamaan, huomattiinkin,
ett; Mc Pherson ei en;; pysynyt jaloillaan. H;n kaatua kuukahti
lakkaamatta, ja Adler ja Dennison koettivat auttaa h;nt; uudelleen
pystyyn, mutta olivat liian heikkoja ja kaatuivat itsekin. Dennisonia
oli toisten vuorostaan autettava jalkeille. Bennett k;vi luokse, kietoi
k;sivartensa Mc Phersonin vy;t;isille ja sai h;net pystyyn. H;n otti
askeleen, mutta samalla koukistui vasen jalka h;nen allaan ja h;n
lankesi uudestaan. Kolme kertaa t;t; uudistui; h;n oli niin kykenem;t;n
k;velem;;n, ettei edes voinut seista jaloillaan.

»Kunhan vain saisin luvan lev;t; yhden p;iv;n», alotti Mc Pherson
arastellen. Bennett katsahti l;;k;riin. Dennison pudisti p;;t;;n. Sek;
jalka ett; koko s;;ri polvea my;ten olisi pit;nyt leikata jo monta
p;iv;; sitten. Kokonaisen kuukauden lepo kotimaan sairaalassa ei olisi
tehnyt Mc Phersonista kalua.

Bennett seisoi ja mietiskeli kotvan, sitten h;n k;;ntyi toisia kohti:

»Eteenp;in joka mies!»

»Mit;, mit; — —» alotti Mc Pherson. H;n oli j;;nyt istumaan maaper;;n
ja katseli kauhistunein, tuijottavin silmin miehest; mieheen. Jotkut
alkoivat laahustaa eteenp;in.

»Odottakaa, odottakaa minua», parkasi vaivainen mies, »min; — min;
jaksan hyvinkin kulkea mukana — min; —• h;n kohottautui polvilleen,
koetteli reuhtoa itse;;n pystyyn ja kellistyi j;;lle.

»Matkaan!»

»Mutta — mutta — oo, kapteeni, etteh;n tahtone j;tt;; minua t;nne!»

»Matkaan!»

»Me kaksi olemme olleet yksiss; koko matkan ajan, kapteeni», sanoi
muuan miehist; ja kohotti Bennettille lakkiaan. »Min; j;;n sitten yht;
hyvin t;nne h;nen kanssaan, sill; lopussa olen itsekin.»

Er;s toinen yhtyi s;veleeseen: »Ja min; j;;n my;skin, en voi j;tt;;
h;nt; tuolla tapaa j;lelle, se on liiaksi armotonta.»

Hetkisen seisoivat kaikki hiljaa. Nekin, jotka jo olivat l;hteneet
liikkeelle, pys;htyiv;t. Kaikki n;yttiv;t tuiki p;;tt;m;tt;milt;.

Bennett tempasi koiranruoskan Mukk Tu'lta. H;nen ;;nens; kajahti kuin
torven torahdus:

»Matkaan!»

J;lleen voitti Bennettin v;kev;mpi tahto. H;n laski rauta-ikeens;
noiden vastustuskyky; vailla olevain miesten niskoille. Kuuliaisesti he
k;;ntyiv;t etel;; kohti. Marssi alotettiin.

Siten kului p;iv;, kului toinenkin. Retkikunta kamppaili tiet;ns;
eteenp;in. Heid;n k;rsimyksens; eneniv;t joka hetki. Ei kukaan olisi
uskonut, ett; ihmisluonto voi kest;; kaiken t;m;n ja p;;st; siit;
el;v;n;. Nelj;nnen p;iv;n vastaisena y;n;, kellon k;ydess; 3 aamulla,
her;tti Adler Bennettin.

»Kapteeni, se on Clarke, joka nukkuu minun kanssani samassa
makuus;kiss;. Luulen h;nen tekev;n loppua.»

Kaikki nukkujat teltassa her;tettiin, ja rasvalamppuun viritettiin tuli.

Clarke makasi tajuttomana s;kiss;;n ja veti henke; heikosti mutta
kiivaasti, pitkin v;liajoin. L;;k;ri kumartui h;nen puoleensa,
tunnusteli valtimoa ja pudisti haikeasti p;;t;;n.

»H;n kuolee — hiljalleen — n;lk;;n.»

Hetken kuluttua rupesi Clarke keve;sti v;r;htelem;;n, h;n avasi suunsa,
ja siit; kuultiin heikko korina.

Puolen kuudetta kilometri; oli heid;n vaivainen enn;tyksens; seuraavana
p;iv;n;, vaikka j;; oli jokseenkin sile;t;. Ferriss kompasteli
taukoamatta. Dennison ja Merz olivat v;h;n sekaisin, eik; Bennett
voinut p;;tell; Ferrissink;;n olevan t;ysin tolkuillaan. Vihuri oli
k;ynyt suoraan vasten heid;n kasvojaan aamusta varahin. Puoleltap;ivin
sen voima kasvoi. Kello 4 aikaan kohisi raju myrsky aution, j;;tyneen
maan yli. Mahdotonta oli yritt;;k;;n eteenp;in, niin kauan kuin sit;
kesi. V;kevimm;t puuskat aivan taittoivat jalat kerrassaan alta. Puoli
5 he pys;htyiv;t. Nyt k;vi oikea hirmumyrsky. He seisoivat yhdess;
kohdin, kokosivat voimia ja talsivat eteenp;in, pys;htyiv;t j;lleen
ja yrittiv;t uudestaan eteenp;in, kunnes heid;n vihdoin oli pakko
tauota turhasta reistailemisesta ja seisoa hiljaa alallaan py;riviss;
lumikuuroissa ja tuulisp;iss;, jotka olivat sokaista heid;t.

»Pystytt;k;; teltta», k;ski Bennett levollisesti. »J;;mme t;h;n
odottamaan myrskyn taukoamista.»

J;;tyneen kallioj;rk;leen suojaan moniaan sadan metrin p;;h;n rannasta
he pystyttiv;t telttansa, ja mit; lllallispalaa voitiin kerustaa kokoon,
se sy;tiin ;;nett;myyden vallitessa. Kaikki tiesiv;t, mit; t;m;
pakollinen pys;htyminen heille merkitsi. T;m; illallinen — jokaisen
annos mahtui k;mmenkuoppaan — oli viimeinen ruuanpala, mit; heill;
oli. Eteenp;in he eiv;t p;;sseet kulkemaan. Mit;s sitten? Bennett
antoi k;skyn, ett; kaikki, ennenkuin ry;miv;t makuus;kkeihin, yhdess;
lausuisivat uskontunnustuksen ja rukoilisivat Is;meid;n.

Seuraava p;iv; kului, ja viel; seuraava. Myrsky ei hellitt;nyt.
Matkanteko oli t;ytynyt heitt;; mielest;. Koko p;iv;n ja koko y;n
mittaan miehet pysyiv;t teltassa, kukin kyyristyneen; makuus;kkiins;,
nukkuen toisinaan 18—20 tuntia vuorokaudessa. He eiv;t tajunneet ajan
kulkua, eiv;t tajunneet omia k;rsimyksi;;n, eiv;t edes tajunneet en;;
n;lk;;ns;k;;n. Ainoastaan Bennett ja Ferriss olivat t;ysin tajuissaan.

Viimeisen viikon muistiinpanot Bennettin p;iv;kirjassa kuuluvat:

Maanantaina, marraskuun 29 p. Leiriydyttiin klo 4.30 ip. n. 100
metrin p;;h;n rannasta. Id;ss;p;in avointa vett; niin pitk;lt; kuin voi
n;hd;. Jollei minun olisi ollut pakko j;tt;; veneet matkan varrelle
— mutta sit; ei auta harmitella. Minun t;ytyy katsella tilannettamme
kasvoista kasvoihin. Jaoin miehille puolip;iv;n aikaan viimeisen
lihamehumme, sekotettuna pajunvarpukeitoksen. Muonaa on en;; 2/15
kg pemmikania miest; kohti ja loput koiranlihasta. Miss; viipyyk;;n
apuretkikunta? Meid;n olisi joka tapauksessa t;ytynyt jo kauan sitten
tavata valaanpyyntilaivoja. Tiistaina, marrask. 30 p. T;n;;n tohtori
leikkasi Ferrissilt; toisenkin k;den. Myrsky k;y koillisesta.
Mahdotonta pyrki; sit; vastaan nykyisess; kurjassa tilassamme; pakko
pysy; t;;ll;, siksi kunnes se asettuu. Keitimme p;iv;lliseksi lient;
viimeisest; koiranlihastamme. Pemmikani loppunut.

Keskiviikkona, joulukuun 1 p. Yleinen heikkous. Merz menehtyy nopeaan.
L;hetin Adlerin rantaan etsiskelem;;n lev;kirppuja. Saimme niit; noin
suullisen mieheen. P;iv;lliseksi lusikallinen glyserini; l;mpim;n veden
kera.

Torstaina, jouluk. 2 p. Merz kuoli y;ll;. Myrsky jatkuvasti koillinen.
Ankara y;.

Perjantaina, jouluk. 3 p. Hansen kuoli varhain aamulla. Mukk Tu ampui
kiirunan. Siit; lihakeittoa. Dennison ei jaksa en;; kauvempaa.

Lauantaina, jouluk. 4 p. Hansen haudattiin j;;n alle. Lusikallinen
glyserini; ja l;mmint; vett; p;iv;lliseksi.

Sunnuntaina, jouluk. 5 p. Tapasin Dennisonin kuolleena minun ja Adlerin
v;liss;. Olemme liian v;syneet haudataksemme h;net tai edes vet;;ksemme
h;net ulos teltasta. J;;k;;n h;n t;nne makaamaan. Jumalanpalvelus klo
5.30 ip. Viimeinen lusikallinen glyserini; l;mpim;n veden kera.

Seuraava p;iv; oli maanantai, ja Ferriss her;si johonkin aikaan
vuorokaudesta — oliko se y; vai p;iv;, sill; h;n ei kyennyt p;;tt;m;;n.
H;n nousi kyyn;rp;;ns; varaan ja tuijotteli tyls;sti Bennettiin, joka
kirjoitti p;iv;kirjaansa. Huomatessaan Ferrissin olevan hereill;
silm;si Bennett yl;s papereistaan. H;nen ;;nens; kuului paksulta ja
sekavalta, sill; kieli tahmautui kiinni kitalakeen.

»Kauanko myrsky; nyt ollut, Ferriss?»

»T;n;;n viikon p;iv;t», vastasi toveri.

Bennett kirjoitti edelleen.

 — — — taukoamaton myrsky yli viikon p;iv;t. Mahdoton t;ss; tilassa
 kulkea sit; vastaan. Mutta jos j;;mme t;nne, joudumme perikatoon.
 Jumala meit; auttakoon. Nyt on kaikkityyni ohi.

Bennett veti viivan poikki sivun, johon h;n oli viimeksi kirjoittanut,
ja kirja yh; k;dess;;n h;n antoi katseensa verkalleen kulkea yli koko
teltan.

Kuusi miest; oli j;lell;, viisi ahdettuina yhteen tuohon kauheaan
telttaan, kuudes, Adler, oli alhaalla rannalla etsim;ss; lev;kirppuja.
Teltan omituisen kaameassa h;myss; n;yttiv;t »Frejan» retkikunnan
eloonj;;neet miehet pikemminkin el;imilt; kuin ihmisilt;. Parta ja
tukka oli heill; leikkaamaton ja liittyi yhteen nahkapuvun karvojen
kanssa. Kasvot olivat mustat liasta, ja k;sivarret ja s;;ret olivat
j;yk;t ja p;h;ttyneet. Se oli n;l;n luonnotonta lihavuutta, kurjuuden
verist; ivailua; tuolla pelottavalla leimalla n;lk;kuolema n;ill;
mailla ensin merkitsee ne, jotka se tahtoo tappaa. Silloin t;ll;in
he yrittiv;t ry;mi; v;h;n lattialla, kieli tahmautuneina kiinni
kitalakeen, turvonneena ja tuhkanharmaana kuin papukaijoilla, ja joka
kerta kun he yrittiv;t sanoa jotakin, tulivat he v;kistenkin purreeksi
kieleens;.

Oviaukon vieress; virui Dennisonin p;h;ttynyt ruumis. Kaksi muuta
torkkui makuus;keiss;;n. Er;;ss; nurkassa kyyr;tti Mukk Tu ja
keitti rasvalampulla lient; hylkeennahkatallukoistaan. Toisissa
nurkissa majailivat Ferriss ja Bennett. Bennett k;ytti polveaan
kirjoitusp;yt;n;, Ferriss koetteli k;dentyngill;;n kirvoittaa itse;;n
ulos makuus;kist;. Toiseen tynk;;n oli tinalusikka k;ytetty nuoralla.

Teltassa oli kamala l;yhk;. L;;keaineet antoivat lemunsa ja homehtunut
ruuti, likaiset pitovaatteet, kauan pesem;tt;m;t ihmisruumiit,
kangasseiniin pit;ytynyt tupakanhaju, k;ristynyt hylkeennahka, kostea
ja homeinen telttakangas antoivat kukin oman lemunsa — ruuan hajua vain
ei olisi ter;vink;;n nen; voinut keksi;.

Ulkona ulvoi myrsky, pit;en taukoamatonta noitainjuhlaa. Se t;risteli
ik;kulua telttaa, hyppeli villein hypyin kalliolta toiselle ja p;lytti
kuivaa, tuhkanhienoa lunta yl;s py;rteisiin kuin raivop;; paholainen,
kuin jokin mahtava hirvi;, joka temmelt;; kuolinkouristuksissaan,
s;;litt;m;sti kuin n;listynyt susi.

Teltan edustalla ty;ntyi alastomain j;;vuorirantamien sis;;n pitk;
vuono, t;ynn; ajelehtivia j;;lohkareita; mutta teltan takana urkeni
etel;;, it;; ja l;ntt; kohti ;;ret;n, harmaa, rosoinen, luotaan
torjuva autiomaa. J;;t; ja lunta ja kivilouhikkoa, j;;t; ja lunta ja
kivilouhikkoa ulottui siell; peninkulmam;;ri;; oikea tyhjyyden ja
autiuden maailma — rikkirevitty taistelutanner maailman alkuaikojen
villeist; kamppailuista.

»Miss; Adler on?» kysyi Ferriss.

»H;n on mennyt ulos etsim;;n lev;kirppuja», vastasi Bennett. H;n
taivutti p;;t;ns; ja katseli miettiv;isesti polvellaan auki olevaan
p;iv;kirjaan.

»Tied;tk;, Ferriss, mit; nyt juuri kirjoitin?» h;n kysyi, ja vastausta
odottamatta h;n jatkoi: »kirjoitin: 'Nyt on kaikkityyni ohi'.»

»Sen min;kin uskon», virkkoi Ferriss ja katseli ymp;rillens;.

»Niin, kaikki toivo. Nyt se on viimeinkin auttamattomasti ohitse — — —
Niin, niin.»

Molemmat olivat kauan vaitonaisia. Muuan makuus;kiss; kykkivist;
miehist; voihkasi ja k;;ntyi vatsalleen. Ulkona puhkesi tuuli ;kki;
valittavasti vinkumaan ja jatkoi sitten vanhaa meluamistaan.

»Dick», sanoi Bennett ja pani p;iv;kirjan kiinni, »kaikki on nyt ohi,
ja senvuoksi tahdon mielell;ni puhella sinun kanssasi — — kysy; sinulta
jotakin.»

Ferriss kieritteli l;hemm;ksi h;nt;. Myrskyn kohina voitti heid;n
;;nens;, niin ett; toiset eiv;t voineet kuulla mit; he puhelivat, ja
nyt olisi ollut samantekev;, vaikka olisivat kuulleetkin.

»Dick», alotti Bennett, »nyt olemme kaikki samanlaisia. Muutaman
tunnin per;st; mekin olemme samassa tilassa kuin h;n tuossa», h;n
l;i k;dell;;n tohtorin ruumista. Se oli jo niin j;ykk;, ett; ly;nti
l;im;hti kuin kovan tukin pinnasta. »Tuolla tapaa mekin kohta makaamme.
Mutta ensin — niin kauvan kuin viel; voin, tahtoisin puhella sinun
kanssasi Lloyd Searightista. Sin;h;n olet tuntenut h;net koko ik;si, ja
sin; olit meist; kahdesta viimeinen, joka n;it h;net ennen l;ht;;mme.
Muistat kai sen, minun piti menn; laivaan kahta p;iv;; ennen sinua
tarkastamaan, ett; pumput olivat kunnossa.»

Bennettin puhellessa istui Ferriss aivan suorana makuus;kill;;n ja
piirteli tinalusikallaan kuvioita nahkatakkinsa liepeeseen. Niin,
totta oli, ett; h;n oli tuntenut Lloydin niin kauvan kuin oli el;nyt,
ja varmastikin senvuoksi h;n oli ruvennut niin paljon pit;m;;n
tyt;st;. Mutta h;n ei ollut aina ilmaissut sit;, rakkautensa ei ollut
h;nelle itselleenk;;n selvinnyt, ennenkuin h;n tuli ottamaan h;nelt;
j;;hyv;iset, j;tt;m;;n h;net t;m;n mielett;m;n matkan vuoksi. Silloin
oli jo ollut liian my;h;; sanoa h;nelle mit;;n, ja siksip; ei Ferriss
ollut sanonutkaan mit;;n. Lloyd ei saisi koskaan tiet;;, ett; h;nkin —
kuten Bennett — piti h;nest;.

»Ehk;p; kuuluu hullulta», jatkoi Bennett h;mill;;n — »mutta jos voisin
uskoa, ett; h;n olisi v;litt;nyt minusta — sill; tapaa kuin tahtoisin
— niin k;visi se, mik; nyt meit; odottaa — enp; oikein tied;, kuinka
puhua — niin k;visi se helpommin p;ins;, sit; tarkoitan. Ilmaisen
ajatukseni hyvin huonosti — mutta eip; olisi niin tukalaa kuolla, jos
vain tiet;isin, ett; h;n olisi edes v;h;nkin pit;nyt minusta.»

Ferrissill; py;riv;t ajatukset sukkelasti p;;ss;. Kuinka ihmeell; ei
t;m; ollutkaan koskaan juolahtanut h;nen mieleens;! Mutta Ferriss
ei ollut koskaan voinut ajatella naislempe; Bennettin kaltaisen
persoonan yhteydess;, tuon suuren, j;re;n, karkeatekoisen miehen,
joka koko olemuksellaan sulautui valtaviin suunnitelmiinsa, joka ei
kyennyt n;kem;;n ja huomaamaan muuta kuin et;isen p;;maalin, jonka
oli itselleen asettanut, joka vei aatteitaan perille kaikkien muiden
ajatusten, toivomusten ja tunteiden kustannuksella. Bennett oli
miesten mies, mutta vain pelk;st;;n mies. Mutta t;ss;p; johtui jotakin
Ferrissin mieleen. Bennetth;n oli nimitt;nyt Lloydia naisten naiseksi,
suurenmoiseksi naiseksi. H;n oli oikeassa, kielt;m;tt; h;n oli
oikeassa. Juuri sellainen Lloyd oli, eik; siis k;ynyt ihmetteleminen,
ett; h;n oli miellytt;nyt Bennetti;kin. He olisivat todellakin komea
pari, v;kevi; ja suurenmoisia luonteita kumpikin, haavoittumattomia
oman voimansa tunnossa.

»Sin; olet tuntenut h;net niin hyvin ja niin kauan», jatkoi Bennett,
»ett; varmastikin uskon h;nen puhelleen sinulle minusta. Sanopas
minulle, onko h;n milloinkaan sanonut — tai vihjannut — antanut sinun
ymm;rt;;, ett; h;n olisi huolinut minusta, jos olisin kosinut h;nt;.»

Yksinp; t;llaisenakin el;m;nhetken; t;ytyi Ferrissin ihmetell; tuota
;killist; ja odottamatonta muutosta Bennettin muuten niin karussa
olemuksessa. Ferriss tunsi h;net hyvin. Bennett ei ollut sellainen
mies, joka antoi tinki; vaatimuksistaan ja tyytyi v;hemp;;n osaan.
Mit; ikin; h;n tahtoi omistaa, sen h;n otti raudankovalla k;dell;,
s;;lim;tt;m;sti ja h;ik;ilem;tt;m;sti. Mutta eiv;tk; kaikki el;m;n
arvot olleet samantekevi;, joutavia pikku asioita nykyisess;
hajoamistilassa? Se hirvitt;v; mylly, joka oli tavoittanut heid;t
rouhimiensa v;liin, oli jauhanut kaikki pienet et;isyystajunnat irti
heist;. Ainoastaan puhtaasti inhimillinen heid;n olemuksessaan i —
alkuper;isin, arvoisin — oli j;;nyt j;lelle.

Mutta ajatus, mit; h;nen oikeastaan nyt piti vastata, kammahdutti
Ferrissi;. Toisella puolen oli se nainen, jota h;n itsekin rakasti,
toisella puolen j;lleen Bennett.

H;nen paras yst;v;ns;, h;nen p;;llikk;ns;, h;nen sankarinsa. Olivathan
hekin jo tunteneet toisensa kauan, olivat vieri vieress; sotineet samaa
vihollista, samoja k;rsimyksi;, samoja vaaroja, samoja onnettomuuksia
ja tappioita vastaan.

Ferriss oli hirve;n ymm;ll;;n. Oliko h;nen pakko puhua Bennettille
silkkaa totta? Pitik; t;m;n viime pettymyksen p;;tt;; pitk; sarja
muita pettymyksi;, kruunata kaikkien n;iden viimeisten kuukausien
katkerat onnettomuudet ja murtuneet toiveet? Pitik; Bennettin kuolla
t;llainenkin suru syd;mens; kukkuroina?

»Olenpa v;list; uskonut», sanoi Bennett heikosti hymyillen, »ett;
h;n tosiaankin v;litti hieman minusta. Olen varma, ett; joskus voin
huomata sen h;nen olemuksessaan. Toivoisin, ett; olisin puhunut h;nelle
suoraan. Onko h;n milloinkaan sanonut sinulle mit;;n? Luuletko, ett;
h;n olisi ottanut minut, jos olisin kosinut?» H;n pys;htyi ja odotti
henke;;n pidellen vastausta.

»No niin», rohkeni Ferriss vihdoin virkkaa, toivoen ett; sen kautta
keskustelu p;;ttyisi, »nii-in, luulenpa, ett; h;n olisi tehnyt sen.»

»Luuletko?» sanoi Bennett sukkelaan. »Sin; siis luulet. Mit; h;n on
sanonut? Onko h;n sanonut sinulle mit;;n?»

Nyt joutui Ferriss pahasti tiukalle. H;n ei tiennyt, mit; nyt
neuvoksi. Mutta ;kki; h;n sai pelastavan ajatuksen. Nyth;n oli
kaikki niin yhdentekev;;. Miksi ei h;n siis kertoisi yst;v;lleen
sellaista, jota t;m; kaikkein mieluisimmin tahtoi kuulla, vaikkapa
se ei ollutkaan totta? Miksi ei Bennett saisi edes kuollessaan t;t;
iloa osakseen, k;rsitty;;n niin paljon? Mill;p; asialla olikaan en;;
jotain merkityst;, kun heid;n kaikkien oli pakko kuolla seuraavain
nelj;nkolmatta tunnin kuluessa? Bennett tuijotteli niin j;nnittyneen;
h;neen; nyt ei ollut aikaa ajatella seurauksia. Mutta mit;;n seurauksia
ei tullut olemaankaan. Loppuhan oli niin l;hell;. Mutta voiko Ferriss
nyt valehdella noin paksulta Bennettille? Ferriss ei uskonut, ett;
Lloyd piti Bennettist;; oikeastaan h;n oli varma siit;, ett; tytt;
ei pit;nyt t;st;, ja kuinka voi Bennett edes vilaukseltakaan uskoa
Lloydin tunnustaneen jotakin sellaista h;nelle, Bennettin yst;v;lle ja
uskotulle? Ferriss oli tuntenut jo Lloydin kauan ja oppinut vihdoin
rakastamaan h;nt;. Mutta tiesik; h;n itse edes, pitik; tytt; h;nest;?
Ei, sit; h;n ei tiennyt, ei osannut aavistaakaan.

Bennett istui ja odotteli vastausta. Ferriss ei ymm;rt;nyt mit; sanoa.
H;n ei en;; kyennyt n;kem;;n, mik; oli oikein ja mik; v;;rin. Jos valhe
auttoi tekem;;n Bennettin onnelliseksi h;nen viime hetken;;n, niin
miksi ei h;n saisi sanoa valhetta.

»Niin», vastasi Ferriss vihdoin, »kerran h;n sanoi jotakin sellaista.»

»Sanoiko h;n?»

»Kyll;», sanoi Ferriss vitkallisesti, etsien kaikkein uskottavinta
valhetta. »Me johduimme puhumaan retkest;mme ja sinusta. En tied;,
kuinka se tuli puheeksi, mutta aivan luonnollisesti se muuten k;vi.
H;n sanoi — ja nyt sen muistankin — h;n sanoi: 'Teid;n pit;; tuoda
h;net takasin minulle. Muistakaa, ett; h;n on minulle kaikki. Kallein
maailmassa'.»

»Sanoiko —» Bennett yski; kakisteli ja purasi partaansa, »sanoiko h;n
todella niin?»

Ferriss ny;kk;si.

Bennett veti syv;;n henke;; sitten h;n sanoi: »Min; olen niin iloinen,
et voi arvatakaan, Dick, kuinka iloinen olen t;st;, kaikesta muusta
huolimatta.»

»Kyll; maar sen voin arvata», mutisi Ferriss puolittain itsekseen.

»Ei, et maar voikaan», virkkoi toveri. »Miehen pit;; rakastaa naista
sill; tapaa kuin min; rakastan, Dick, ja sitten n;hd; — keksi; —
huomata, ett; kaikki on, niinkuin tuleekin olla, voidakseen oikein
k;sitt;; minun iloni. H;n olisi tullut vaimokseni. En tied;, kuinka
minun oikein pit;isi kiitt;; sinua, Dick. Ja nyt saat toivottaa minulle
onnea.»

H;n nousi pystyyn ja tarjosi toiselle k;tens;. Ferrisskin kohottautui
vaivoin ja kurotti tahtomattaan k;tens;, mutta tempasi sen kohta
takaisin. Bennettin k;si vaipui alas, ja molemmat j;iv;t seisomaan
ja tuijottamaan Ferrissin k;dentynkiin, joista oikean ranteeseen oli
tinalusikka k;ytetty nuoralla kiinni.
***
Muutamaa tuntia my;hemmin Bennett voi selv;sti huomata myrskyn
heikentyneen. H;n oli varma siit;, ett; se asettuisi tykk;n;;n
iltap;iv;;n menness;. Kun h;n tuulimittaria tarkasteltuaan yritti
palata telttaan, huomasi h;n, ett; Kamiska, ainoa eloonj;;nyt heid;n
koiristaan, oli palannut takaisin karkumatkaltaan ja istui nyt v;h;n
matkan p;;ss; j;;ll;, ep;tietoisena siit;, mink;lainen vastaanotto
sen osaksi tulisi. Bennett oli varma, ettei Kamiska ollut tahallaan
karannut. Se oli ollut uskollisin kaikista koirista. Bennett arveli,
ett; se teltasta poistuttuaan oli joutunut eksyksiin lumipyryss;.
Mutta nyth;n heill; oli ruokaa tarjona. He voivat ampua Kamiskan;
se voisi pitent;; heid;n elonaikaansa p;iv;ll; tai parilla, ja
sitten voisi vahvin heist; l;hte; tarpomaan edelleen, ehk;p; p;;st;
tskutshilaissiirtoloihin Koljuhin-vuonon partailla ja palata takaisin
avun kera. Mutta kuka heist; siihen kykenisi? Tietenk;;n ei Ferriss,
joka tuskin pysyi jaloillaan, ei my;sk;;n Adler, joka tavantakaa
houraili ja jota p;;llikkk;ns; vain ankarin sanoin sai pidetyksi
ty;ss;; Mukk Tu'hunkaan ei ollut
luottamista, ja molemmat j;lell; olevat miehet tekiv;t paraillaan
kuolemaa. Yksi ainoa sen voi tehd;, ainoa heist;, joka viel; oli
s;ilytt;nyt henkens; ja ruumiinsa voimat, h;n itse, Bennett. Niin —
mutta voiko h;n j;tt;; v;kens; omiin hoteisiin?

H;n tallusti telttaan noutamaan pyssyn, jolla ampuisi koiran, mutta
;kisti pisti jotakin h;nen p;;h;ns;, ja h;n j;i istumaan makuus;kille
p;; k;sien varaan.

Oliko h;n nyt lopultakin masennettu? Oliko vihollinen voittanut? Oliko
j;; sulkenut h;netkin armottomaan syleilykseens;? — Mutta uudelleen
vahvistui h;nen el;m;nvoimansa, viel; kerran nousi h;nen rautainen
tahtonsa uhmaamaan tappiota. Ei, ei, ei, h;n ei ollut voitettu eik;
masennettu, h;n j;isi el;m;;n, h;n, v;kevin, parhaiten varustettu
kaikista, el;isi toisten menehdytty;kin. Eik; ollut totta, ett; v;kevin
yksil; el;isi kauimmin? Eik; se ollut yksi suuria luonnonlakeja? H;n
tiesi, ett; h;n oli kyllin vahva matkaamaan, ehk;p; kaksi kokonaista
p;iv;;kin; ja nyth;n he saivat ruokaa — h;n sai ruokaa. Niin, mutta
voiko h;n j;tt;; v;kens; yksin?

H;n oli kyll; j;tt;nyt Mc Phersonin yksin kuolemaan, mutta silloinhan
oli ollut kysymys kaikkien muiden hengist;, arpapeli yhden hengest;
yhdentoista muun henke; vastaan. Nyth;n oli kysymys vain h;nest;
itsest;;n. Ja Ferriss — ei, h;n ei voinut j;tt;; Ferrisst; yksin.
He jakaisivat koiranlihan kesken;;n — koko koiran. H;n ja Ferriss
l;htisiv;t. He p;;sisiv;t Koljuhin-vuonolle ja ihmissiirtoloihin. H;n
pelastuisi, h;n palaisi takaisin kotia — Lloydin luo, joka rakasti
h;nt;. Niin, mutta voiko h;n j;tt;; muut miehens; yksin?

Bennett puristi mahtavan kouransa nyrkiksi ja antoi sen raskaasti
pudota polvelleen.

»En», sanoi h;n p;;tt;v;sti.

H;n oli ajatellut ;;neen, ja Ferriss, joka oli j;lleen ry;minyt
makuus;kkiins;, katseli h;nt; uteliaasti. Yksinp; Mukk Tu'nkin huomio
k;;ntyi hetkeksi siit; l;yhk;;v;st; keitosta, jota h;n valmisti
rasvalampun yll;. Teltan ulkopuolelta kuului askeleita.

»Adler sielt; tulee», mutisi Ferriss.

Adler tempasi teltan oven syrj;;n. Sitten h;n karjui Bennettille
vasten kasvoja: »Kolme valaanpyyntilaivaa j;;sohjun toisella puolella,
kapteeni. Ne laskevat veneen vesille, mit; nyt teemme?» Bennett
tirkisteli h;nt; ymm;ll;;n, kykenem;tt; kokoomaan ajatuksiaan.

»Mit; sin; sanot?» Makuus;keiss; viruvat miehet, jotka Adlerin huuto
oli her;tt;nyt, pyrkiv;t istualleen ja kuuntelivat.

»Valaanpyyt;ji;», toisti Bennett hitaasti. »Miss;? Min; en usko sit;»,
lis;si h;n ja pudisti p;;t;;n.

Adler oikein huojui mielenliikutuksesta.

»Kolme valaanpyyt;j;;», h;n kertoi. »Aivan l;hell;. Ne ovat ty;nt;neet
veneen veteen — ah, Jumala, kuulkaahan vain!»

Siit; ei voinut en;; erehty; — rannalta kuului todellakin
h;yrylaivapillin k;he; vihellys. Er;s miehist; kohotti heikon
hurraa-huudon. Koko teltta joutui kuohuksiin. J;lleen kajahti tuo
k;he;, pitk; vihellys.

»Mit; me teemme, kapteeni?» toisti Adler.

Kaikki huusivat toistensa suuhun.

Ferriss k;vi joutuun Bennettin tyk; ja koetti puhua melun halki.

»Kuulehan... kuuletkos, mit; sanon sinulle», h;n karjui, »kaikki, mit;
;sken kerroin — Lloydista — luulin n;et — se on pelkk;; erhetyst; — et
oikein ymm;rt;nyt —»

Bennett ei h;nt; kuunnellut.

»Mit; nyt teemme, kapteeni?» mylvi Adler kolmannen kerran.

»Vie laivan kapteenille minun terveiseni. Sano h;nelle, ett; meit; on
kuusi miest; j;lell; — sano h;nelle — oh, sano mit; hittoa vain tahdot!
— Pojat», huusi h;n sitten, ja ;kisti loistivat h;nen kovat kasvonsa,
»laittakaa kaikki valmiiksi l;hte;ksemme t;;lt;. Nyt me l;hdemme
kotiin, pojat, kotia niiden luokse, jotka meit; rakastavat!»




III.



Kun Lloyd Searight k;;ntyi Calumet-torille kotimatkalla kirjakaupasta
k;;r; kainalossaan, huomasi h;n h;mm;styksekseen sadepisaran
toisella valkealla hansikkaallaan. H;n katsahti sukkelasti taivaalle;
aurinko oli jo n;kym;tt;miss;. Puiden siimeksess; torin it;laidalla
olevat talot, joiden t;h;n aikaan iltap;iv;st; olisi pit;nyt
kylpe; kultaisessa p;iv;npaisteessa, olivat nyt varjossa. Helle,
joka oli pannut ilman kaikilla kaduilla v;risem;;n jo varhaisesta
aamusta alkaen, antoi paraikaa tilaa viile;lle ja tuoksuvalle
kosteudelle. Korkeiden jalavien latvoissa k;vi vieno tuulenhenki. Kun
vesipisaroita alkoi tihe;sti tippua kuumalle, auringon pehmitt;m;ll;
asfalttikivitykselle, joudutti Lloyd askeleitaan. Mutta my;skin
kes;inen myrsky piti joutua. Kun h;n oli enn;tt;nyt torin poikki isossa
harmaakivitalossa olevan toimiston ovelle ja sai avaimen lukkoon,
virtasi sadetta alas pitk;;n ja kumeasti jymisten.

Lloyd k;vi sis;;n toimiston isoon ja ilmavaan eteiseen, sulki oven
nojaamalla selk;ns; sit; vastaan ja j;i hetkiseksi seisomaan vet;;kseen
henke;. Rownie, nuori mulattipalvelijatar, joka oli menossa portaita
yl;s kantamus puhtaita pyyheliinoja k;sivarrellaan, kuullessaan oven
k;yv;n k;;ntyi katsomaan taaksensa ja huudahti: »Jopa oli aikakin,
neiti Lloyd, teid;n joutua kotiin. Ly;n vaikka vetoa, ett; neiti Wakely
ja neiti Ester Thielman ovat kastuneet likom;riksi. Kummallakaan ei
ollut sateenvarjoa ulos l;htiess;;n.»

»Ovatko neiti Wakely ja neiti Thielman kumpikin l;hteneet ulos?» kysyi
Lloyd kiireisesti. »Ovatko molemmat kutsutut sairaiden luo?»

»Niin, neiti Lloyd», vastasi Rownie, »en tied; mink;vuoksi neiti Wakely
l;hti, mutta neiti Thielman sai lavantautitapauksen — nyt j;lleen. Nyt
on meill; ollut niit; jo kolme yhden viikon aikana. Kun neiti Wakely
l;htee kaupungille, tulette te kai seuraavaksi listalla, neiti Lloyd!»

Rownien pakistessa astui Lloyd eteisen halki sein;n luo, jossa riippui
sairaanhoitajattarien nimiluettelo, jonka mukaan heid;n oli vuoronsa
per;;n kutsuttaessa l;hdett;v; kaupungille sairaita hoitamaan. Joka
kerta kun yksi heist; l;hti, muutti h;n nimens; kaikkien toisten nimien
alle. Siten n;ki se, jonka nimi kulloinkin sattui olemaan ylinn;,
olevansa »seuraava listalla» ja tiesi olla valmis l;htem;;n, kun
jostakin tuli kutsumus.

Nyt oli Lloydin nimi ylinn;. H;n ei ollut ollut viitt;k;;n minuuttia
poissa toimistosta; ja harvinaista oli, ett; kaksi sairaanhoitajaa sai
yht'aikaa sairaskutsun.

»Onko teid;n vuoronne?» kysyi Rownie, kun Lloyd k;;ntyi reippaasti
ymp;ri.

»On niinkin», vastasi Lloyd ja juoksi portaita yl;s; menness;;n h;n
kysyi mulattityt;lt; varmemmaksi vakuudeksi: »Ei suinkaan lie yht;;n
kutsua tullut, sen j;lkeen kun neiti Thielman l;hti, vai mit;, Rownie?»

Rownie pudisti p;;t;;n.

Lloyd meni suoraan huoneeseensa, viskasi kirjat jonnekin ottamatta
edes k;;repaperia niiden p;;lt; ja rupesi t;ytt;m;;n k;silaukkuaan
kuntoon. Sitten h;n riisui ylt;;n k;velypuvun ja j;ykistetyn alushameen
ja valitsi toisen puvun, joka ei k;velless; kahissut, pesi kasvonsa ja
k;tens;, otti sormukset sormistaan ja orvokkikimpun vy;lt;;n ja k;vi
viimein akkunain v;liss; olevan py;re;n, vanhanaikaisen peilin eteen
ja kampasi tukkansa uudestaan korkealle p;;laelle, niin ett; otsa ja
ohimot tulivat vapaiksi. Sitten j;i h;n v;h;ksi aikaa seisomaan ja
katselemaan kuvaansa peilist;.

H;n oli korkea- ja voimakasvartaloinen, korkeapovinen ja
vankkakaulainen, k;det h;nell; oli isot ja vahvat ja ranteet py;re;t.
H;nen kasvoillaan oli aina vakava ilme, joka ei n;ytt;nyt tahtovan
hevill; v;isty; niilt;, tummansiniset, loisteettomat silm;t sijaitsivat
syv;ll; tasaisten, tuuheiden kulmakarvojen alla. Suu ilmaisi j;ykk;;
tahdonvoimaa, eik; leuka ollut suinkaan pieni. Mutta tukka h;nell;
oli upea, nousten kasvojen rajasta kuin mik;kin tummanpunainen liekki
mahtavaksi, paksuksi solmuksi p;;laelle, tummanpunainen ja v;lkkyv;
kuin vaski ja vanha pronssi. Tummanpunaisine tukkineen, tummansinisine
silmineen ja uhkuvan punaisine poskineen oli Lloyd kaunis tytt;;
h;ness; oli jotakin kuningattaren omaista, sill; korkeakasvuisena
h;n aina piti p;;t;ns; ja vartaloansa ylv;;sti pystyss; ja ylettyi
katsomaan enimpien naisten ja monien miestenkin p;itten yli.

H;n k;;ntyi poisp;in peilist; ja laski kamman p;yd;lle. H;nen oli
viel; s;lytett;v; sairaanhoitajalaukkunsa kuntoon, tahi, koska se aina
oli valmiiksi s;lytetty, pikemminkin katsoa, ettei mit;;n ollut siit;
unohtunut. H;n oli hyvin ylpe; tuosta laukusta, jonka h;n oli antanut
valmistaa oman aatteensa ja oman piirustuksensa mukaan. Se oli mustaa
ven;j;nnahkaa ja kooltaan kuin! tavallinen k;silaukku, mutta se oli
varustettu hopeaheloilla, joihin h;nen nimens; ja toimiston osote
oli kaiverrettu. H;n otti sen esiin vaatekomerosta ja k;vi l;pi sen
sis;llyksen mutisten itsekseen:

»Kuumemittari — v;kiviinalamppu — morfiniruisku — hiilihappopullo —
pisaramittari — ruumiinl;mp;taulukko; aivan niin, siin;h;n on kaikki
mit; tarvitaan.»

H;nen viel; laskiessa laukkunsa sis;llyst; koputti kuumesairaiden
hoitajatar neiti Douglas h;nen ovelleen; ja kun tulokas n;ki sen olevan
raollaan, k;vi h;n ilman muuta sis;;n.

»Oletteko kotona, neiti Searight?» h;n kysyi ja katseli ymp;rilleen
huoneessa — sill; Lloyd oli mennyt makuukomeroon pesem;;n
pisaramittaria.

»T;;ll; olen», vastasi Lloyd. »Istukaa.»

»Rownie sanoi teid;n olevan l;hinn; vuorossa l;hte; ulos», sanoi neiti
Douglas ja istahti Lloydin sohvaan.

»Aivan oikein. Olinpa jo saada l;hte; ;skenkin. K;vin vain pikim;lt;;n
asialla torin toisella puolella — ja minun poissa ollessani saivat sek;
neiti Wakely ett; neiti Ester Thielman kumpikin kutsun. Nyt on minun
nimeni ylinn;.»

»Ester sai lavantautitapauksen tri Pittsilt;. Tied;ttek; mit;, Lloyd —
antakaahan minun laskea — se on nelj;s — seitsem;s — yhdeks;s — se on
jo kymmenes lavantautitapaus kaupungissa t;ll; haavaa.»

»Niin, tied;n kyll;, ett; tauti on hyvin levinnyt», vastasi Lloyd,
tullen makuukomerosta ja kuivaten mittalasia huolellisesti.

»Emmek; siit; hevill; p;;se», jatkoi sairaanhoitajatar, »niin kauan
kuin t;t; helteist; s;;t; jatkuu. Se on melkein kulkutaudin luontoista.»

Lloyd piteli mittalasia p;iv;; vasten ja tutki sit; kiinnirypistetyin
silmin.

»Mit; Ester sanoi, kun sai tiet;; sen olevan tarttuvaa tautia?» h;n
kysyi. »Oliko l;ht; h;nelle vastenmielist;?»

»Ei lainkaan», vastasi neiti Douglas. »H;n ei ole sellainen kuin

sairaanhoitajattaret eiv;t koskaan unohtaneet eiv;tk; koskaan antaneet
toimiston palvelukseen ja l;hetetty muuatta rokkopotilasta hoitamaan,
mutta oli kammahtanut takaisin ratkaisevassa silm;nr;p;yksess; ja
jollain tekosyyll; luopunut koko toimestaan, johon oli juuri astunut.
Se oli vihollisen silmien edess; osotettua pelkuruutta, ainoata
heikkoutta, jota ei voitu antaa anteeksi. Kun tuo nuori tytt; palasi
takaisin toimistoon, ei siell; kukaan tehnyt eik; sanonut h;nelle
yht;;n mit;;n, mutta toverit karkottivat arvelematta h;net piirist;;n.
Tuskin miss;;n tapasikaan niin vahvaa »toverihenke;» kuin n;iden
nuorten piiriss;, jotka olivat vihkineet el;m;ns; loppumattomaan
taisteluun onnettomuutta vastaan.

Lloyd j;i yh; tarkastelemaan sairaanhoitotarpeitaan ja rupesi
viivoittamaan valmiiksi ravintotaulukoita, jolla aikaa neiti Douglas
koetti taivuttaa h;nt; merkitsem;;n nimens; avustuslistaan, joka
kierteli sairaanhoitajattarien kesken er;;n sy;p;tautisen vanhan
raajarikon hyv;ksi. Lloyd vastasi kohta kielt;v;sti.

»Tied;tteh;n te, neiti Douglas», h;n sanoi, »ett; min; avustan
ainoastaan yhdistyksen v;lityksell;.»

»Sen kyll; tied;n», my;nsi toinen, »ja tied;n my;skin, ett; te annatte
kaksi kertaa enemm;n kuin monet toiset, mutta t;m;n vanhusparan laita
on aivan toisin. Me tunnemme h;net l;pikotaisin, ja olemme jokainen
merkinneet v;h;sen. Te olette ainoa, joka on vastannut kielt;v;sti,
Lloyd, ja totta puhuen min; olin toivonut saavani viisikymment;
dollaria t;yteen.»

»Ei.»

»Meilt; puuttuu en;; vain kolme dollaria. Viidell;kymmenell; dollarilla
me voimme ostaa h;nelle tuon pienen tupakkikaupan, jolla h;n voi el;;.»

»Ei.»

»Ettek; tosiaankaan tahdo antaa meille noita kolmea dollaria?»

»En.»

»No niin, antakaa edes toinen puoli, niin min; t;yt;n summan», sanoi
neiti Douglas.

»Luuletteko minun estelev;n rahojen takia?» kysyi Lloyd hymyillen.

Se ep;luulo ei todellakaan ollut paikallaan Lloydiin n;hden, jolle
pelk;t rautatieosakkeensakin tuottivat vuosittain 15,000 dollarin tulot.

»En tietystik;;n, sit; en tarkoittanut. Mutta kuulkaahan nyt,
Lloyd, antakaa meille toki nuo kolme dollaria, niin voin l;hett;;
ukkopahaselle rahat viel; t;n; iltana. H;nest; tulee sitten onnellinen
mies koko loppui;kseen.»

»En — en — en, en kolmea dollaria enk; edes kolmea centti;.»

Neiti Douglas kohautti pettyneen; hartioitaan. H;nenh;n olisi pit;nyt
tiet;;, ettei Lloydin tahtoa voinut taivuttaa. Mink; t;m; kerran oli
saanut p;;h;ns;, sit; ei k;ynyt muuttaminen, vaikka olisi haastellut
itsens; henkihieveriin. H;n tyytyi siis pudistelemaan Lloydin p;;t; ja
sanoi ilman katkeruutta:

»H;rk;p;;! H;rk;p;;! H;rk;p;;!»

Lloyd s;lytti morfiniruiskun ja pisaramittarin laukkuun, pani viel;
pienet j;;pihdit mukaan ja sulki sitten laukun ett; pamahti.

»Kas niin», sanoi h;n, »nyt olen valmis.»

Neiti Douglasin menty; Lloyd istahti h;nen ;skeiseen paikkaansa
sohvankulmaan, otti kirjan ja kuvalehdet ulos k;;repaperista ja rupesi
selailemaan kuvia. Mutta h;nen oli vaikea pit;; ajatuksiaan oikein
koossa. H;n yritti lukeakin, mutta viskasi kirjan pian p;yd;lle ja
nojautui taap;in sohvanselk;; vastaan, k;det ristiss; niskassa ison,
pronssinv;risen hiussolmun alla ja hajamielinen ilme tummansinisiss;
silmiss;.

Edellisen; y;n; oli h;n ollut valveilla moneen kertaan ja tuijotellut
vaihteleviin varjokuviin, joita s;hk;lamput ulkona loivat seinille.
H;n oli sy;nyt hyvin v;h;n. Kahtena viime p;iv;n; h;n oli tuntenut
yh; enenev;; levottomuutta. Nyt se oli vallannut koko h;nen
olentonsa. H;n ei kyennyt pudistamaan sit; mielest;;n. Se oli
palannut kuudennenkymmenennen viidennen kerran, sadannen kerran —
tuo vanha j;rjet;n, hirve; pelko, joka eneni kuukausi kuukaudelta,
vuosi vuodelta. H;n tajusi sen kuin jonkin n;kym;tt;m;n, haamuttoman,
muodottoman painajaisen, joka alituisesti ahdisti h;nt; — milloin
v;ltellen, milloin l;heten, alati l;sn;olevana, alati kohdalla, ehk;p;
jossakin huoneen sopessa, valmiina n;ytt;ytym;;n h;nelle, karkaamaan
kimppuun takaap;in ja iskem;;n kylm;t kyntens; h;nen kurkkuunsa.
Se leikitteli h;nen kanssaan, kiusoitteli h;nt;, v;list; se katosi
tykk;n;;n, toisinaan luuli h;n karkottaneensa sen taistellen tiehens;,
ja sitten voi h;n j;lleen her;t; ;isin, kun ymp;rill; oli hiljaista
ja pime;;, ja tuntea ett; nyt oli se taas l;hell;, h;nen vuoteensa
vieress; — h;nen takanaan — h;nen yll;;n — kunnes syd;n oikein paukutti
h;d;st; ja ajatus vihollisesta, joka ei koskaan k;ynyt suoraan edest;
kimppuun, vaan piilotteli' ja v;ijyi pimeiss; loukoissa, sai h;net
purskahtamaan tukahutettuun, ep;toivoiseen h;t;huutoon, niin ett; h;n
viimein her;si silm;t tulvillaan kyyneleit;, k;det ristiss; ja huulilla
;;nett;mi; rukouksia.

H;n lep;si kotvan sohvanselustaan nojaten, mutta kavahti sitten ;kki;
pystyyn ja teki eleen kuin torjuakseen jotakin pois luotaan.

»Eh, ei, ei», h;n kuiski, »se on liian hirmuista!»

H;n koetteli hajoittaa painostavia ajatuksiaan k;velem;ll; ymp;ri
huonettaan ja muuttelemalla sen v;hi; korukaluja toisiin paikkoihin.
H;n seisotti kellon, joka l;i kuuluvasti kuin laivankello, ja
v;;nsi syd;met alasp;in vanhoissa empiretyylisiss; lampuissa, jotka
riippuivat messinkiketjuissa tulisijan kummallakin puolella. Koska
Lloyd oli rakennuttanut koko toimistotalon, ei h;n ollut siekaillut
valitsemasta sen kauneinta huonetta itse;ns; varten ja sisustamasta
sit; oman makunsa mukaisesti. H;nen huoneensa oli aistikas, vaikka
eritt;in yksinkertainen. Mitk;;n joutavat korukalut eiv;t h;mment;neet
sen isoja sein;pintoja, parkettilattialla oli vain karvanen pieni
matto. Kamiini ja sen ymp;ryslaitteet olivat messinki;, h;nen valtava
kirjoitusp;yt;ns; vanhaa ja melkein mustunutta Haitin-tammea.

Mutta pian h;n kyll;styi leikkim;;n kellon ja lamppujen kanssa,
jonka vuoksi h;n avasi akkunan ja katseli ulos kadulle kyyn;rp;;t
akkunalaudalla.

Ukkosilma oli kulkenut ohi kuin suuri tumma matto taivaankannella,
ja koko kaupunki helotti j;lleen auringonpaisteessa. Torilla, joka
puolisen tuntia sitten oli ollut aivan tyhj; ja autio, liikuskeli
taasen samoja ihmisi;, joita siell; tavallisesti n;ki, lapsenhoitajia
holhokkeineen, harmaapukuisia poliiseja ja joutilaita herroja, jotka
suihkul;hdett; ymp;r;ivill; penkeill; lueskelivat sanomalehti;;n.
Jalavista pisarteli viel; sadevett;, niiden kiilt;v;t, m;r;t lehdet
v;lkkyiv;t p;iv;npaisteessa. Punaiseksi maalatut hedelm;rattaat, jotka
silloin t;ll;in vilkkuivat lehvien v;list; torin toiselta laidalta,
el;hyttiv;t maisemaa. Jokunen sanomalehtipoika huuteli iltalehti;.
;kisti hel;hti jossakin aivan l;hell; n;kym;t;n piano soimaan,
r;misytt;en kohisevaa, lystillist; marssin s;velt;, jonka reipas tahti
kuului niin virkist;v;lt; iltap;iv;n hiljaisuudessa.

V;lkkyv;t, hienosti kiillotetut vaunut vieriv;t torin yli; ne
varmaankin pyrkiv;t johonkin ylimykselliseen naapurikortteliin. Lloyd
n;ki vilahduksen pehme;ll; takaistuimella istuvasta naisesta; se oli
h;nen ik;isens; nuori tytt;, jonka h;n p;;llimmitt;in tunsi. Tajuten
yh; viel; tuota ;skeist; pelkoa ajatteli Lloyd itsekseen, ett; eik;h;n
tuo nuori tytt;, joka ei kyennyt tuntemaan erikoisen suurta iloa eik;
erikoisen suuria suruja, ollut h;nt; onnellisempi. Mutta kohta torjui
h;n tuon ajatuksen luotaan ja lausui puoli;;neen, jonkinlaista ylpe;t;
voimakkuutta tuntien:

»Ei, ei, olenhan min; sent;;n el;nyt!»

Ja mill; tapaa h;n sitten olikaan el;nyt? H;n voi hyv;sti rinnastaa
itsens; tuon vaunuissa istuvan tyt;n kanssa. Sukkelaan eli h;n
ajatuksissaan koko kehitysjaksonsa aina siit; saakka, kun h;n oli
tullut orvoksi; samana vuonna, jolloin h;n oli tullut t;ysi-ik;iseksi,
oli h;nest; my;skin tullut sek; oma herransa ett; Searightin tilusten
ja omaisuuden is;nt;. Lloyd oli silloin ollut hoitajattarena P.
Lukaksen suuressa sairaalassa; ;idin kuollessa, kuusi kuukautta
aikaisemmin, h;n oli ollut siell; oppilaana. H;n oli aina ollut
kunnianhimoinen, mutta puolittain itsetiedottomasti, vailla varmaa
p;;maalia kunnianhimollensa. Sill; kertaa h;n oli vain tiennyt
rakastavansa tointansa, itse valitsemaansa ty;alaa, ja ett; h;nt;
pidettiin kirurgisen osaston parhaana sairaanhoitajattarena. H;n
muisti my;skin edistymisens; t;ll; alalla, kuinka h;n oli ensin
ollut oppilaana, sitten tullut hoitajakunnan vakinaiseksi j;seneksi,
toiseksi sairaanhoitajattareksi leikkaussalissa, sitten ensimm;iseksi
hoitajattareksi ja vihdoin kunniahoitajattareksi synnytysosastolle.
Sitten tuli ajankohta, jolloin h;n j;tti sairaalan ja rupesi
yksityiseksi sairaanhoitajattareksi, ja vihdoin verrattain hiljakkoin
se aika, jolloin h;n yht';kki; oli saanut suuren aatteensa, jolloin
h;nen itsetiedoton kunnianhimonsa ei en;; ollut kohdistunut h;neen
itseens;, vaan oli pukeutunut kiinte;;n ulkokohtaiseen muotoon, kun
h;n oli keksinyt oikean keinon k;ytt;; rahojaan ja perustanut t;m;n
hoitajatarkodin ja -toimiston Calumet-torin varrelle. Jonkun aikaa
h;n oli itse johtanut alkuhommia, kunnes oli saanut omat aatteensa ja
suunnitelmansa toteutetuksi. Saatuaan kaikki k;yntiin niinkuin itse
tahtoi, luovutti h;n johtaja-asemansa h;nt; vanhemmalle hoitajattarelle
ja rupesi itse j;lleen tavalliseksi sairaanhoitajattareksi. H;n tahtoi
olla aivan samanlainen kuin toisetkin, el;; heid;n el;m;;ns;, saman
ankaran kurin alaisena, ja senvuoksi h;n koetteli pit;; salassa,
ett; talo oli h;nen rakennuttamansa. Toiset hoitajattaret tiesiv;t,
ett; h;n oli hyvin rikas, hyvin riippumaton, mutta muutapa he eiv;t
h;nest; tienneet. Lloyd ei tiennyt, kenen he luulivat perustaneen t;m;n
hoitajatarkodin ja sit; nyt yll;pit;v;n, eik; h;n sill; ajatuksella
paljoakaan vaivannut itse;;n.

Lloydin vaikuttimena ei ollut mik;;n l;mmin ihmisyst;vyyden tunne eik;
l;himm;isenrakkaus; mutta h;n halusi syd;mens; pohjasta saada olla
nivelen; luonnon suuressa taloudessa, valita itselleen jonkin teht;v;n
ja suorittaa sen kunnollisesti, ja t;m;n h;n itsekin tiesi voivansa
tehd; v;kev;n tahtonsa ja suuren rikkautensa avulla. H;nelle oli tullut
oikein uskonkappaleeksi tehd; jotakin, tarvitsematta ajatella sit; tai
kuulla, puhua ja lukea siit; sen enemp;;. Suuret yleisinhimilliset
aatteet ja niiden kaunein ilmestysmuoto, runous ja taide, eiv;t h;nelle
paljon merkinneet, h;nen ensimm;inen, viimeinen, ainoa vaikutusalansa
oli toiminta — todella kouraantuntuva, k;sill; suoritettava toiminta.
Suurin ja onnellisin p;iv; h;nen el;m;ss;;n oli ollut se, jolloin
h;n oli laskenut k;tens; uutisrakennuksen paljaille, karkeille
muurikiville. H;nen tummansinisiss; silmiss;;n oli silloin loiste, joka
niiss; harvoin v;lkkyi, ja h;n kuiskasi itsekseen:

»T;m;n _min;_ olen tehnyt!»

Nyt h;n seisoi akkunassa kyyn;rp;ihins; nojaten ja katseli alas
torin puihin ja ruohokenttiin ja asfalttikivitykseen ja ohi ajaviin
vaunuihin; h;n ajatteli mieless;;n kaikkea t;t; ja tunsi itsens;
ylpe;ksi omasta voimastaan, iloiseksi ja tyytyv;iseksi siit;, mink;
oli saanut aikaan. Niin, h;n oli parempi kuin muut naiset; h;n oli
v;kev;mpi kuin muut naiset, ja h;n oli suorittanut el;m;ss;;n jotakin
suurta. H;n ojensihe t;yteen pituuteensa ja kurotti k;sivartensa ulos
p;iv;npaistetta, kaupunkia, koko maailmaa kohti, kohti el;m;n suurta
koneistoa, jonka yht; vipua h;nkin voi nostaa ja jonka liikett; h;nkin
voi m;;r;t;, ja h;n hymyili ylpe;sti, miltei uhmaavasti oman voimansa
ja suurtekonsa tunnossa. Mutta hymy katosi h;nen kasvoiltaan, ja h;n
lyyhistyi ;kki; kokoon. Nyt se taas oli h;nen kimpussaan — tuo pelko,
tuo hirmuinen h;t;, jota h;n ei rohjennut nimelt; mainita — se oli
h;nen vierell;;n, h;nen takanaan, h;nen yll;;n, valmiina karkaamaan
esiin pime;st; ja k;ym;;n h;neen k;siksi.

H;n k;;ntyi joutuun pois akkunasta ja p;iv;npaisteesta, h;n piti
k;si;;n vapisevilla huulillaan, ja kyyneleet kihosivat h;nen
tummansinisiin silmiins;. Kahdeksanviidett; tuntia h;n oli taas
kamppaillut tuota kummitusta vastaan. Nyt h;n ei jaksanut en;;
kauempaa; h;nen t;ytyi antaa per;;n.

»Ei, ei», huudahti h;n puoli;;neen, »en ole muita parempi enk;
v;kev;mpi. Mit;p; t;m; kaikki auttaakaan, kun tied;n olevani vain
nainen — nainen, jonka syd;n s;rkyy vitkalleen.»

Mutta nyt h;nen ajatuksensa juoksu h;iriytyi. Rownie oli koputtanut
kahdesti ovelle, ennenkuin Lloyd kuuli sen. Kun h;n avasi oven, ojensi
tytt; h;nelle kortin, johon ylihoitajatar oli lis;nnyt osotteen.

»Se tuli juuri tri Streetilt;, neiti Lloyd», sanoi Rownie. »Neiti Begyn
(ylihoitajatar) pyysi minun tuomaan sen teille.»

Se oli kehotus l;hte; kaupungille sairasta hoitamaan, ja Lloydista
tuntui, kuin olisi osote ollut h;nelle vanhastaan tuttu, mutta h;n
ei joutanut asiaa sen pitemm;lt; miettim;;n. Puhelin h;nen talliinsa
riippui makuukomeron sein;ll;. H;n soitti ajurilleen Lewisille, ja t;t;
odotellessaan h;n pukeutui j;lleen k;velypukuunsa.

Nyt, kun p;;tt;v; toiminta oli kysymyksess;, katosi h;nen ahdistava
pelkonsa. H;n oli heti ajatuksissaan sulautunut h;nt; odottavaan
teht;v;;n, tunsi itsens; reippaaksi, tarkkaavaiseksi ja itseens;
luottavaiseksi. H;n voi vain aavistella, mink;lainen sairaustapaus oli
kysymyksess;, mutta kuinka kauan h;n joutui siin; viipym;;n, sit; h;n
ei osannut aavistaakaan — viikonko vai kuukauden vaiko vuoden, sit;
ei ennakolta k;ynyt sanominen. Mutta h;n oli valmistautunut kaiken
varalta. Muuten oli l;;k;rien tapana ilmoittaa hoitajattarelle taudin
laatu ja kuinka kauan hoitoa tarvittaisiin, mutta t;ll; kertaa ei tri
Street ollut niin tehnyt.

Nyt huusi Rownie alhaalta, ett; vaunut odottivat ulko-oven edess;.
Lloyd kokosi kamppeensa ja juoksi portaita alas, huutaen matkallaan
hyv;stit neiti Douglasille, joka seisoi eteisen toisessa p;;ss;.
Ohimenness;;n h;n viel; pys;htyi j;rjestysluettelon eteen ja muutti
nimens; alimmaiseksi.

»Mit; teemme teille tulevan postin suhteen?» huusi neiti Douglas h;nen
per;;ns;.

»Antaa sen j;;d; t;nne, kunnes tied;n kuinka kauan tulen viipym;;n
poissa», vastasi Lloyd ja avasi vaununoven. »Annanpahan sitten
tarkemman tiedon.»

Lewis oli valjastanut Roxin vaunujen eteen, ja n;iden liukuessa
nopeasti asfalttia my;ten koetteli Lloyd muistella, kuinka tuo osote
tuntui niin tutulta. ;kki; h;n paukahutti sormiaan — nyth;n h;n
tiesikin sen; h;nh;n oli ollut kahdeksan kuukautta takaperin samassa
paikassa.

Niin tosiaan — nytp; sen muistan — Campbell — vaimo kuollut — asunto
Lafayette Avenuen varrella — pieni tyt;r nimelt; Hattie — lannevamma —
paranemisesta ei toivoa — pikku raukka.

Lloydin tullessa taloon odottelivat tri Street ja is;nt; hra Campbell,
joka oli leskimies, h;nt; kirjastohuoneen viereisess; pieness;
arkihuoneessa. L;;k;ri ilmaisi vilpitt;m;sti yll;tyksens; ja ilonsa
h;net n;hdess;;n. Useimpien kaupungin l;;k;rien mielest; Lloyd oli
paras sairaanhoitaja, mit; voi toivoa.

»Ei, mutta katsokaas, tek; se olettekin, neiti Searight, t;m;h;n oli
mainiota.» L;;k;ri esitteli h;net pikku potilaan is;lle ja lis;si: »Jos
kukaan voi auttaa meit; voittamaan t;ss; tapauksessa, Campbell, niin on
se neiti Searight.»

L;;k;ri ja sairaanhoitajatar rupesivat nyt puhelemaan kesken;;n taudin
laadusta.

»Te kai jo ennakolta tiesitte, mist; nyt on kysymys, eik; totta,
neiti Searight?» kysyi l;;k;ri. »Teh;n h;nt; jo hoidittekin viime
talvena. Kev;;ll; tapahtui sitten pieni k;;nne parempaan p;in, ja
tuskat v;heniv;t, mutta t;m;h;n on itsess;;n huono merkki. Me teimme
mit; voimme, Farnham ja min;. Mutta k;sittelyst;mme ei ollut apua.
Te tied;tte, kuinka sitke;luontoisia t;llaiset tapaukset ovat. Eilen
teimme taas valmistavan tutkimuksen. Lanteeseen on ilmestynyt sis;isi;
pukamia, ja neularuisku tapaa vain kuollutta luuta. Farnham ja min;
neuvottelimme kesken;mme t;n; aamuna. Meid;n t;ytyy panna kaikki
toivomme leikkaukseen. Huomenna min; sen suoritan.»

Hra Campbell pid;tti henke;;n ja katsoi ulos akkunasta.

Lloyd kuunteli tarkkaavaisesti, ny;kk;si vain silloin t;ll;in ja mutisi:

»Niin, kyll; ymm;rr;n.»

Kohta tri Streetin menty; Lloyd k;vi toimeen. Leikkauksen oli m;;r;
tapahtua seuraavana p;iv;n;, ja h;n aavisti, ettei unesta ollut
paljon puhetta tulevana y;n;. Street oli j;tt;nyt kaikki valmistavat
toimet h;nen huolekseen, my;skin leikkauskojeiden desinfektioimisen.
Kohta kun aamu valkeni, k;yskeli Lloyd ;;nett;m;sti kuin varjo
edestakaisin talossa ja pani esille kaikki leikkauksessa tarvittavat
esineet, strykninipillerit, puhdistetun pumpulin, valtimonpuserrukseen
k;ytett;v;n kumiletkun, sideaineet, j;;n ja kaikki sellaiset — sek;
j;rjesti sairashuoneen viereisen pikku huoneen leikkaushuoneeksi.

Pieni potilas, Hattie, joka oli tuskin kymmenvuotias, tunsi Lloydin
oitis. Ennenkuin pani h;net nukkumaan, istui Lloyd tuntikauden h;nen
luonaan ja kertoi h;nelle v;ltt;m;tt;mimm;n siit;, mik; h;nt; pian
odotti, ja h;nen yst;v;llinen hilpeytens; ja koko my;t;tuntoinen
olemuksensa voitti h;nelle pikku tytt;sen luottamuksen.

»Niin mutta — niin mutta — kuinka kipe;; se oikein tulee tekem;;n,
neiti Searight?» kysyi Hattie ja katseli h;nt; suurin totisin silmin.

»Pikku yst;v;ni, se ei tee lainkaan kipe;t;; sin; vain haistelet v;h;n
eetteri; ja sitten nukahdat heti. Kun sitten her;;t, on kaikki ohitse,
ja sinun on oikein hyv; olla.»

Lloyd punoi j;yk;st; kangaspalasta kokoon eetterinsy;ttimen ja laski
sen peilip;yd;lle. Viimeiseksi laittoi h;n k;;reet kuntoon. P;iv; alkoi
valjeta, mutta h;n ei saanut ollenkaan lepoa. Hattien ei pit;nyt saada
lainkaan aamiaista, mutta aamup;iv;ll; h;n sai virkist;v;n whisky-
ja vesiruiskeen ja tuntia my;hemmin sadasosan grammaa atropinia. H;n
palmikoi tytt;sen tukan kahteen pitk;;n palmikkoon, jotta h;nen p;;ns;
voi vapaasti lev;t; pieluksella. Nyt oli Hattie valmis leikattavaksi.

Enemp;; ei ollut tekemist;. Lloyd sai odottaa. H;n istui vuoteen ;;reen
ja yritti tarinoida potilaan kanssa niin iloisesti kuin taisi. Mutta
t;ll;in h;nen oli pakko lakata kuumeentapaisesta liikunnostaan. Kun
valmistavat ty;t eiv;t en;; kiinnitt;neet kaikkia ajatuksia, niin
palasi j;lleen tuo vanha, ahdistava pelko, joka voitti ja lamautti
ajatukset. Yksinp; nytkin, kun h;n ponnisti kaikkensa ollakseen niin
huvittava kuin suinkin, ja nostattaakseen hymykuoppaset Hattien
poskille t;ytyi h;nen puristaa nyrkittyneet k;tens; vastakkain
esiliinan alla, ja h;nest; tuntui, kuin kuulisi h;n sisimm;st;;n toisen
olennon puhelevan:

»Ent;p;s, jos se taaskin k;y kimppuuni, se jonka nime; en uskalla
mainita — mit; sitten, mit;s sitten teen? Enk; jo odottelekin sen
tuloa? Enk; ole melkein varma sen olemassaolosta? Enk; ole vain
pett;nyt itse;ni toivomaan parasta? Eik; aina olekin odotettava
pahinta? Eik; ole olemassa jotakin, joka opettaa meid;t tuntemaan
ja tiet;m;;n kaiken? Eik; koko olemassaoloni ole kehittynyt sit;
vastaanottamaan? Eik; jo ennen syntymist;ni ollut m;;r;tty, ett; t;m;
onnettomuus kohtaisi ja nujertaisi minut? Ja itse ei voi tehd; sille
mit;;n, ei mit;;n, ei niin mit;;n — ei voi muuta kuin vain odottaa ja
toivoa ja pelj;t; ja antaa kaihon repi; syd;mens; riekaleiksi!»

Ovelle koputettiin. Vastaamatta: k;yk;; sis;;n, h;n meni hiljaa ovelle
ja avasi sen raolleen. Se oli Campbell.

»Nyt he ovat t;;ll;, Street ja h;nen apulaisensa.» Lloyd kuuli ;;ni;
alakerran eteisest; ja v;lioven k;ynti;. Farnham ja Street meniv;t
suoraan leikkaushuoneeseen pesem;;n k;tens; ja k;sivartensa. Vaikka
sellainen ei muuten ollut tapana, olivat he p;;tt;neet, ett; Lloydin
tuli olla l;sn; leikkausta suoritettaessa.

Vihdoin koputti Street leikkausveitsen kahvalla ovelle ilmoittaakseen
olevansa valmis.

»Kas niin, pikku yst;v;», sanoi Lloyd Hattielle ja tarttui
eetterisy;ttimeen.

Mutta nyt petti pikku potilaan rohkeus. H;n rupesi nyyhkytt;m;;n
ja kuiskimaan ja rukoilemaan. Sit; oli haikea kuulla, mutta Lloyd,
joka taasen oli kaikkine ajatuksineen tykk;n;;n kiinni toimessaan,
ei hellitt;nyt. Levollisesti otti h;n Hattien laihan ranteen toiseen
v;kev;;n k;teens; ja piti eetteripulloa h;nen nen;ns; alla, kunnes
tytt;nen nukahti syv;;n huoahtaen. Sitten h;n nosti h;net varovaisesti
vuoteesta ja kantoi toiseen huoneeseen, laskien h;net leikkausp;yd;lle.
Viime tingassa oli h;n enn;tt;nyt pukeutua leikkaustamineisiin.
Hameensa p;;lle h;n veti sairaalapukunsa, joka oli useita tuntia
ollut kuivan-kuuman desinfektion alaisena. H;n kiersi hihat korkealle
leveitten ranteitten yli, niin ett; vahvat valkeat kyyn;rvarret
hienoine sinisine suonineen paljastuivat, ja kymmenkunta minuuttia
h;n hieroi niit; uudella kynsiharjalla niin kuumassa vedess; kuin voi
siet;;. Sitten h;n huuhteli k;si; ja kyyn;rvarsia ylimanganihappoisessa
kaliliuoksessa, kunnes ne ruskettuivat kyyn;rp;it; my;ten, ja viimein
pesi h;n ne oxalihapon ja l;mpim;n, keitetyn veden sekoituksessa.
Street ja Farnham seisoivat h;yryinfektioiduissa valkeissa
leikkaustakeissaan p;yd;n ;;ress;, kumihansikkaat k;siss;. Kukaan
ei puhunut mit;;n. Silloin t;ll;in vain kuului sairaan huokaus,
hiljaa kuiskattu ohjem;;r;ys tai luuta viilt;v;n leikkausveitsen
vieno j;r;hdys. Akkunan ulkopuolella pitiv;t varpuset herke;m;t;nt;
sirkutusta.

Leikkaukseen ryhdyttiin oitis, sill; kaikki oli sit; varten varustettu
valmiiksi pienint; yksityisseikkaa my;ten. Street oli mestari alallaan;
h;n tiesi ennakolta t;ydellisesti, mit; vaikeuksia kulloinkin voi
kohdata, ja oli valmistautunut niit; voittamaan, levollisena,
tarkkaavaisena ja hillittyn;. H;n k;vi leikkaamaan lannenivelt;,
osottamatta levottomuuden ja mielenkuohun merkki;k;;n. Sek; h;n ett;
h;nen molemmat apulaisensa tiesiv;t, ett; lapsen el;m; ja kuolema
riippui n;iden kymmenen minuutin menosta. Ei tarvittu muuta, kuin
yhden ainoankin silm;nr;p;yksen ep;r;inti v;;r;ss; kohdassa, veitsen
pikkuruinen hairahtuminen, k;den v;h;inen v;r;htely, pisaran verta
ep;tietoisuutta, jotta vihollinen — vihollinen, joka vaani jokaisen
lihass;ikeen alla, joka j;nnekimpun takana, saadakseen ty;nt;; luisevan
sormensa mukaan leikkiin — rynn;ht;isi riemuiten tuohon raihnaiseen
pikku ruumiiseen ja karkottaisi el;m;n heikot henget siit; tiehens;.
Lloyd, joka seisoi kumartuneena lapsen p;;puolessa, n;ki vihollisen
olevan l;hell;. Se oli tunkeutunut t;nne t;h;n pieneen arkip;iv;iseen
huoneeseen arkip;iv;isine sisustuksineen ja koruineen ja tirkisteli
ammottavine silm;kuoppineen l;;k;rien levollista, t;sm;llist;
kamppailua h;ilyv;n hengenkipin;n s;ilyttymiseksi.

Tuossa paikassa oli leikkaus toimitettu.

Sairaanhoitajatar ja l;;k;rit ojensivat selk;ns; suoriksi ja vetiv;t
syv;;n henke;. Sitten rupesivat he keskustelemaan leikkauksen johdosta,
jolloin Lloydilla oli l;;k;rien ihastukseksi tilaisuutta n;ytt;;
ter;v;-;lyisyytt;;n ja asiantuntemustaan. Haava neulottiin kiinni, ja
kun se ty; oli tehty, kantoi Lloyd Hattien takaisin h;nen vuoteeseensa.
Hitaasti palasi tietoisuus pikku potilaaseen, ja Lloyd voi j;lleen
katsella h;nt; kuin el;v;; olentoa ainakin. Leikkauksen aikana h;n oli
tykk;n;;n unohtanut, ett; oli olemassakaan pieni tytt; nimelt; Hattie
Campbell, jonka h;n hyvin tunsi. H;n oli n;hnyt leikkausp;yd;ll; vain
jonkin esineen, joka oli jollain tapaa mennyt ep;kuntoon ja jota nyt
korjattiin entiselleen, Siten k;vi h;nelle aina. Vaikka h;n monesti
tunsi potilaansa, v;list; oikein hyvinkin, ei n;iden inhimillisill;
ominaisuuksilla ollut mit;;n merkityst; sairaanhoitajalle; niin kauvan
kuin tautia kesti, n;ki t;m; edess;;n vain »tapauksen», vain koneiston,
joka oli s;rkynyt ja uhkasi lakata k;ym;st;, jollei korjaus ottanut
onnistuakseen.

Mutta vaara ei ollut suinkaan viel; voitettu. Leikkausveitsi oli
k;ynyt aivan l;helt; suurta lannevaltimoa. Lapsi oli menett;nyt paljon
verta, ja pitk;llinen sairaus oli v;hent;nyt h;nen vastustuskyky;;n.
Lloydia pelotti, ett; hermostoh;iri; oli ollut liian suuri. Farnham
otti hyv;stit, mutta kirurgi itse j;i viel; v;h;ksi aikaa seuraamaan
Lloydin kanssa taudin l;hint; kehityst;. H;nell; oli hyvin kiire, jonka
vuoksi h;nkin viimein l;hti, pyyt;en Lloydin kohta soittamaan h;nelle
puhelimessa, jos v;hint;kin muutosta ilmenisi. Ei kannattanut ajatella,
ett; pikku tyt;n vointi n;in iltamy;h;;n saattaisi ollakaan kovin hyv;,
mutta Street arveli, ett; h;n v;hitellen saavuttaisi j;lleen voimia ja
viimein aivan parantuisikin.

»Mutta», lausui h;n viel; viime sanoikseen, »minun ei tarvitse teille
teroittaa, kuinka t;rke; on pit;; h;nt; t;ydellisess; levossa, ja ett;
h;n ei saa n;hd; ket;k;;n syrj;ist;, ei edes is;;ns;k;;n. Nyt on koko
hermorakennus tajuttomuuden tilassa, mutta jolloinkin y;n kuluessa
tapahtuu siin; muutos.»

Lloyd ei ollut nukkunut kuuteennelj;tt; tuntiin, mutta sittek;;n
h;n ei ajatellut levollek;ymist;. Illallisruoka l;hetettiin h;nelle
sairassuojaan, ja h;n varustautui valvomaan y;n. H;n antoi lapselle
niin paljon ruokaa, kuin arveli h;nen vaaratta voivan nauttia,
tunnusteli silloin t;ll;in valtimoa ja merkitsi luvut muistiin, jotta
l;;k;ri tultuaan n;kisi ne. Harvemmin h;n mittasi ruumiin l;mp;m;;r;;
kainalokuopasta. Kello 9 tienoissa illalla, juuri kun h;n t;t; teki
kolmatta kertaa, tuli palvelustytt; ilmoittamaan, ett; puhelimessa
joku tahtoi puhua h;nen kanssaan. Lloyd mietti v;h;sen, sill; h;nt; ei
haluttanut poistua Hattien luota juuri t;ll; hetkell;. Mutta puhelinhan
oli aivan l;hell;, ja mahdollisesti puhuja voi olla tri Street, joka
halusi kuulla potilaan voinnista.

Mutta soitto olikin h;nen omasta toimistostaan. Neiti Douglas kertoi,
ett; h;nelle oli tuonaan tullut jokin s;hk;sanoma. Saisiko se j;;d;
odottamaan h;nen paluutaan, vai l;hetett;isiink; Rownie tuomaan sit;
h;nelle? Lloyd mietti hetkisen.

»Ah — avatkaa ja lukekaa se minulle puhelimessa. Se on kai jokin uusi
potilas? — Tai — ei sent;;n — l;hett;k;; Rownie tuomaan se t;nne ja
pankaa h;nen my;t;ns; minun sairaalatohvelini, ne korottomat. Mutta
;lk;; soittako minulle en;; t;n; iltana, me saamme t;;ll; odottaa
ratkaisevaa k;;nnett; min; hetken; hyv;ns;.»

Lloyd palasi sairassuojaan, l;hetti palvelustyt;n pois ja rupesi
j;lleen varustautumaan y;t; varten. Hattie her;si tuokioksi.

»Tulenko nyt terveeksi, tulenko nyt oikein terveeksi, neiti Searight?»

Lloyd laski sormen suullensa ja ny;kk;si, ja Hattie veti syv;;n henke;
ja ummisti j;lleen silm;ns;. Lloyd tunsi suurta hellyytt; ja s;;li;
pikku tytt;st; kohtaan. H;n sanoi itsekseen:

»Jos Jumala auttaa minua, niin tulee sinusta terve. Kaikki n;m; ihmiset
luottavat minuun — — 'jos kuka onnistuu, niin on se neiti Searight'. Me
tulemme 'onnistumaan' — siit; tahdon pit;; huolen.»

Y; tuli, pime; ja hiljainen ja hyvin l;mmin. Lloyd avasi akkunan
yl;osan saadakseen sairassuojaan raitista ilmaa. Alhaalta kuuluva
melu ja kopse, joka yh; v;heni mit; my;h;isemm;ksi k;vi, kuului
h;nen korviinsa vain hillittyn;, humisevana h;lyn;. Hattie makasi
vuoteessaan, tuskiensa sijalla, liikkumattomana ja silm;t ummessa;
h;nen voi tuskin kuulla hengitt;v;nk;;n ja h;nen hento el;m;ns;
riippui hiuskarvasta — tuon pienen k;rsiv;n olentoraukan, jonka
kasvot olivat niin kuihtuneet, piirteet k;yneet ter;viksi ja huulet
kelmeiksi; h;nen vierell;;n istui Lloyd, jonka unettomat, tummansiniset
silm;t t;hystiv;t niin tarkkaavaisesti potilaan Kasvoja. H;nen suuri
pronssinkarvainen tukkansa lainehti taap;in otsalta ja ohimoilta,
eiv;tk; p;iv;n rasitukset, raskas edesvastuu ja v;sym;t;n toimeliaisuus
olleet kalventaneet syv;; punerrusta h;nen poskiltaan. Nyt h;n voi
pit;; pelkonsakin, tuon takana v;sym;tt; v;ijyv;n vihollisen, kurissa.
Nyt h;nell; oli toinen vihollinen edess;;n — vai oliko se todellakin
toinen — eik; se ollut aivan sama vihollinen, jonka varjo levisi
sairasvuoteen yli, yli siin; nukkuvan pienen, heiver;isen ruumiin ja
kalpeitten, ter;v;piirteisten kasvojen?

»Ei», sanoi h;n itsekseen ja puristi huulensa tiiviisti yhteen, »h;n ei
kuole. Min; en p;;st; h;nt; k;sist;ni.»

V;h;n my;hemmin, ehk;p; tuntia j;lkeen keskiy;nhetken, oli h;n
huomaavinaan, ett; Hattien posket alkoivat veny; ulosp;in ja j;lleen
kiristy; yhteen joka hengenvedolla. Siin; tuokiossa h;n kavahti
pystyyn Tuon merkin h;n hyvin tunsi. Siis olivat Hattien nukkuessa
h;nen voimansa tykk;n;;n menneet. Lloyd mittasi ruumiinl;mm;n. Se oli
laskeutunut suuresti. Valtimo l;i heikosti, nopeaan ja ep;tasaisesti.
N;ytti kuin h;nen olisi ollut vaikea hengitt;;.

Siis ratkaiseva k;;nne alkoi. Lloyd l;hetti kutsumaan Streeti; — vain
muodon vuoksi. Ratkaisu olisi tapahtunut kauan ennen t;m;n tuloa. Lloyd
tiesi, ett; Hattien el;m; oli nyt h;nen k;siss;;n.

»Siis», kuiskasi h;n hiljaa, aivan kuin olisi tuo vihollinen voinut
kuulla h;net, »nyt saamme n;hd;, kumpi meist; on voimakkaampi.
Sin; vai min;.» s H;n veti vuoteen reippaasti mutta varovaisesti
pois sein;vierest; ja korotti sen jalkap;;t; asettamalla muutamia
isoja kirjoja jalkojen alle. H;n k;ski palvelustytt;jen hankkimaan
l;mp;isi; villapeitteit;, ja niit; odotellessaan antoi h;n lapselle
konjakkiruiskeen ihon alle.

»Me saamme sinun kyll; l;p;isem;;n», puheli h;n koko ajan itsekseen;
»me saamme sinun kyll; l;p;isem;;n. Min; en p;;st; sinua.»

Nyt oli vihollinen l;hell; h;nt;, he tulisivat kamppailemaan silm;st;
silm;;n. Lloydilla oli miltei ruumiillinen tajunta siit;, kuinka
Hattien henki v;hitellen ja vastustelematta liukui pois h;nen
k;sist;;n. H;n puri hampaansa yhteen, kamppaili vastaan kaikkine
voimineen, joka hermo ;;rimmilleen j;nnitettyn;, ja koko h;nen
luontainen sitkeytens; ja tahdonvoimansa nosti uhittelevasti harjaansa
ja kielt;ysi antamasta per;;n.

»Ei, ei», toisti h;n yh; uudelleen itsekseen, »sin; et h;nt; saa.
Min; en luovu h;nest;. Sin; et saa riemuita minun heikkoudestani ja
tappiostani.»

Campbell oli k;ynyt levottomaksi alituisesta h;;rimisest; talossa, ja
nyt h;n seisoi sairassuojassa.

»Eih;n tuo kaikki kuitenkaan auta mit;;n, neiti. Kaikki toivo on
loppunut. Antakaa h;nen kuolla rauhassa. ;lk;; h;nt; en;; kiusatko,
antakaa h;nen kuolla rauhassa.»

Kului puoli tuntia, kului kokonainen tunti. Lloyd antoi potilaalle
uuden ihoruiskeen. Campbell ei jaksanut sit; en;; n;hd;, vaan meni
sivuhuoneeseen, jossa Lloyd kuuli h;nen taukoamatta k;velev;n
edestakaisin. Kerran h;n vain ty;nsi p;;ns; ovesta sis;;n ja kuiskasi.
»Voiko h;n j;;d; el;m;;n? Jaksaako h;n voittaa tuon ratkaisun?»

»En min; tied;», vastasi Lloyd. »En min; sit; tied;. Odottakaa. Pysyk;;
mieluummin poissa. Saatte kyll; aikanaan tiedon.»

Taas kului nelj;nnestuntia. Lloyd arveli huomaavansa, ett; syd;n l;i
vahvemmin. Talossa oli k;ynyt aivan hiljaiseksi. Oven ulkopuolella
seisoivat molemmat palvelustyt;t ja odottelivat sairaanhoitajattaren
m;;r;yksi;. He eiv;t uskaltaneet edes kuiskaillakaan kesken;;n.
Viereisest; huoneesta kuului pikaisten, ep;tasaisten askelten hillitty;
;;nt;, ja Lloydin rasittuneet hermot rupesivat nyt erottamaan uutta
heikkoa h;ly; kaupungista itsest;;n puoliavoimesta akkunasta, heikkoa
karehtimista y;n hiljaisesta, syv;st; j;rvest;, joka tuli ja meni,
kuului ja katosi, joka kerta uudesti kuuluessaan yh; selvemp;n; ja
vahvempana. Kello oli puoli nelj;n paikoilla. Mutta pikku potilaan
ruumiinl;mp; kohosi — siit; ei en;; voinut olla ep;ilyst;k;;n. Hengitys
k;vi syvemp;;n ja voimakkaammin ja helpommin. Tarttuessaan Hattieta
k;teen oli Lloydin vaikea pid;tt;; pient; ilonhuudahdusta, sill; h;n
voi tuntea valtimon ly;v;n vahvemmin, verkkaisemmin ja s;;nn;llisemmin.
H;n j;nnitti tarkkaavaisuuttaan, h;nen tahdonvoimansa, h;nen
vastarintansa vihollista vastaan ter;styi entisest;;n. H;n tajusi,
ett; vihollinen oli per;ytym;ss;, h;n tunsi sen irrottaneen otteen
saaliistaan.

Ratkaiseva k;;nne tapahtui vitkalleen, ja yht; vitkalleen k;vi
ruumiin vastavaikutus. Hattie oli yh; tajutonna, mutta h;nen
kasvonsa olivat saaneet toisenlaisen ilmeen, jonka Lloyd hyvin tunsi
pitk;st; kokemuksestaan sairasvuoteiden ;;ress; — ep;m;;r;isen ja
pett;m;tt;m;n ilmauksen jostakin, eik; mist;k;;n, jonka ainoastaan
kaikkein perehtyneimm;t voivat n;hd; ja k;sitt;; — ensimm;isen valjun
valons;teen pitk;llisen pimeyden j;lkeen.

»Toipuuko h;n, neiti, toipuuko h;n?» kuiski Campbell h;nen vieress;;n.

»Luulen kyll; — olen melkein varma siit; — mutta emmeh;n kumminkaan voi
olla aivan varmoja. Mutta toivoa on — on paljonkin toivoa.»

Campbell k;vi kalmankalpeaksi, haparoi tarttuakseen johonkin ja
nojautui tuokion ajaksi uuninrintaa vastaan. H;n j;i sairassuojaan.
Ulko-ovelle kuului soitettavan.

»Tri Street», mutisi Lloyd.

Mutta mit; olikaan kaupungilla tapahtunut? L;mp;isen kes;y;n
hiljaisina, h;m;rin; hetkin; voi olla tapahtunut jotakin, jolla
oli kansallinen, ehk;p; oikein yleismaailmallinenkin merkitys. Se
tuntui ihan ilmassa — tunsi, ett; jotakin suurta oli tapahtunut
jollakin maailman;;rell;. Nopeita askeleita tuntui kiit;v;n
jalkak;yt;vi; pitkin. Siell; t;;ll; paukahti katuovi auki ja
kiinni. Sanomalehdenmyyj;in huudot lis;lehdist; l;heniv;t t;nnekin
l;henemist;;n. Hillitty innostus erottui monien ;;nien heikosta
yhteish;lyst; — ;;nien, jotka sulautuivat yhteen ja sitten kohosivat
voimakkaaksi s;veleeksi, joka paisui ja laajeni ja kasvoi ja tuntui
yhdell; kertaa soivan kaupungin joka ;;relt;.

Sairassuojan oven takaa kuului askeleita. Tri Streetk;? Ei, vaan Rownie
— Rownie, joka toi kaksi s;hk;sanomaa Lloydille.

Lloyd sieppasi ne nopeasti, ja sitten h;n ;kki;, kuten olisi jokin
ajatus iskenyt h;neen, k;;ntyi poisp;in ja j;i kuuntelemaan ulkoa
kuuluvia kasvavia h;lyj;. N;m; s;hk;sanomat — ei, mit;;n sairashoitoa
koskevaa ne eiv;t voineet sis;lt;;. H;n aavisti, mit; niiss; oli.
Kuinka h;n olikaan saanut ne juuri nyt? Miksi oli ilmassa t;m; tunto
suurten uutisten saapumisesta? Samat uutiset, jotka paisuttivat
maailmaa, voivat tulla my;skin h;nelle — n;iden s;hk;sanomien muodossa.
Voiko se olla mahdollista? H;n veti nopeasti ja syv;;n henke;. Pelko,
tuo hirmuinen pelko, joka oli vainonnut ja kiusannut h;nt; niin kauan,
oliko se nyt vihdoinkin ohi? Oliko tuo vihollinen, joka oli v;ijynyt
pime;ss; iske;kseen kyntens; kiinni h;neen, ly;ty nyt i;ksi pakoon? H;n
ei uskaltanut toivoakaan sit;. H;n tunsi jotakin tulevaksi, h;n tiesi,
ett; jotakin oli tulossa, joka l;heni h;nt; yh; kiihtyv;ll; nopeudella
— l;heni, l;heni, l;heni jostakin tuolta pohjan puolta. H;n huomasi
tri Streetin seisovan sairassuojassa, mutta milloin ja miten t;m;
oli tullut sis;;n, sit; ei h;n per;st;p;ink;;n voinut muistaa. Koko
h;nen mielens;, kaikki h;nen aistinsa olivat suunnatut jotakin muuta
kohti, kuunnellen, odottaen. L;;k;ri kumartui vuoteen yli. ;kki; h;n
ojentautui suoraksi ja sanoi kovalla ;;nell; Campbellille:

»Mainiota, mainiota, nyt on kaikki niinkuin pit;;kin olla. Se onnistui.»

Lloyd rep;si s;hk;sanomat auki. Toisen allekirjoituksena oli »Bennett»,
toisen »Ferriss».

»Jumalalle kiitos!» huudahti Campbell.

»Juuri niin!» huudahti Lloydkin. Nyyhkytys v;risytti h;nen ruumistaan,
mutta kasvoille levisi onnellinen hymy. »Juuri niin, Jumalalle kiitos!
Se onnistui!»

»Tulenko nyt terveeksi, tulenko nyt terveeksi, neiti Searight?» Hattie
oli her;nnyt, ja h;nen ;;nens; soinnahti heikolta ja rasittuneelta.

Lloyd laskeutui polvilleen vuoteen ;;reen ja kumartui h;nt; kohti.

»Hiljaa, pikku yst;v;ni, kyll;, nyt sin; tulet terveeksi.» Tuo kaunis
pronssinkarvainen p;; vaipui yh; syvemp;;n. Kyyneleet virtasivat
tummansinisist; silmist;, ja hiljaista nyyhkytyst; kuultiin. Lloyd
kietoi k;tens; hell;sti ja lempe;sti lapsen ymp;ri ja taivutti
p;;ns; yh; syvemp;;n h;nt; kohti. H;nen poskensa kohtasi Hattien
posken. Heiver;inen, v;synyt ja surkastunut pikku tytt; ja v;kev;,
lujatahtoinen, taipumaton nainen lep;siv;t tuokion ajan p;;t samalla
pieluksella, molemmat k;rsimyksen runtelemina, toinen ruumiillisen,
toinen sielullisen k;rsimyksen.

»Sin; tulet terveeksi, kultani, sin; tulet terveeksi», kertasi Lloyd
yh; uudelleen kasvot hupussa. »Sin; tulet terveeksi, ja min; pid;n
sinut itsell;ni. Sin; rakkahin kaikista!»

Ja alhaalta kaupungilta kuuluva h;lin; kajahti h;nen korviinsa kuin
sarja sanoja — sanoja, jotka soinnahtivat kaikkien ihmisten kurkuista —
joilla kokonainen maailma tuntui kuuluttavan sit; suurta uutista, joka
oli tullut pohjan puolelta l;mpim;n kes;y;n lyhyitten hetkien helmassa.
Ja kaikki kadun laulavat huudot tulivat h;nen korvaansa yhten; ainoana
valtavana sinfoniana:

»Pelastettu, pelastettu, pelastettu!»



IV.


Samana p;iv;n;, jolloin Lloyd Hattien tykk;n;;n tervehdytty; palasi
Calumet-torin varrella olevaan taloon ja paraikaa purki laukkuaan ja
j;rjesti huonettaan, toi l;hettipoika h;nelle kirjeen.

 »Olen juuri tullut kaupunkiin. Milloin saan tavata teit;?

 Bennett.»

Viimeisin; kahtena viikkona ei ollut puutetta Ward Bennettin ja Richard
Ferrissin paluuta koskevista uutisista. Heid;n nimens; ja laivan nimi,
jopa Adlerin, Hansenin, Clarken ja Dennisonin, Mukk Tu'n ja Kamiskan,
tuon ainoan koirankin nimet, olivat niin vallanneet kaikkien ajatukset,
etteiv;t he osanneet puhellakaan mist;;n muusta.

Vuoden suuri tapahtuma oli, ett; retkikunnan miehi; oli palannut
takaisin takaisin pitk;llisest; j;;vankeudestaan, sittekun kaikki
toivokin oli menetetty neid;n palaamisestaan. Sit; ei kukaan ajatellut,
ett; heilt; oli pohjoisnapa j;;nyt saavuttamatta, tahi ett; he
eiv;t olleet edes p;;sseet erikoisen korkealle leveysasteellekaan.
Muistettiin vain tuo loistava palausmatka Koljuhin-vuonolle,
h;mm;stytt;v; marssiminen j;iden poikki, retkel;isten osottama
taipumaton ja k;sitt;m;t;n uljuus, jolla he olivat uhmanneet vaaroja,
vastoink;ymisi; ja puutetta. Kaikki sen kaupungin sanomalehdet,
josta Bennett ja Ferriss molemmat olivat kotoisin, kuvailivat yh;
uudelleen kaikenlaisia yksityisseikkoja matkan varrelta, joista monet
ep;ilem;tt; olivat keksittyj;. Yksinp; sairassuojakin, jossa Lloyd
oli hoitanut pikku toipilastaan, kajahteli kertomuksista noiden
miesten jokap;iv;isist; kokemuksista, heid;n entisyydest;;n ja
tulevaisuudestaan. Ne tunkeutuivat sis;lle joka akkunasta ja ovesta,
kaikista raoista.

Lloyd sai kuulia, kuinka laiva oli juuttunut j;ihin ja murskautunut,
kuinka miehet olivat uskomattomilla ponnistuksilla p;;sseet maihin,
kuinka he olivat matkanneet etel;; kohti tshuktshilaissiirtoloihin,
kuinka eloonj;;neet olivat, menehtynein; ja n;lk;;n kuolevina,
yhdenten;toista hetken; pelastuneet valaanpyyntilaivoihin, kuinka
my;skin valaanpyyntilaivat olivat vuorostaan juuttuneet kiinni j;ihin,
ja kuinka »Frejan» miesten oli ollut pakko viel; kerran viett;; talvea
napaseuduilla. H;n kuuli, kuinka he sitten viimeinkin olivat p;;sseet
palaamaan kotia. Hattien hiljaiseen, pime;;n sairassuojaankin tunkeutui
humu tuosta maailmaa kuohuttavasta tapahtumasta; Lloyd n;ki Bennettin
hahmon kasvavan koko maailman silmiss;, h;n n;ki, ett; ihmiskunnalle
oli noussut uusi sankari. H;n kuuli, kuinka t;lle sankarille kasattiin
kunnianosoituksia, joita h;n ei tavoitellut, ett; Belgian kuningas oli
antanut h;nelle ritarimerkin, ett; Europan maantieteelliset seurat
olivat kutsuneet h;net kunniaj;senekseen, ett; Yhdysvaltain presidentti
ja sotaministeri olivat l;hett;neet h;nelle onnittelus;hk;sanomia.

»Ja mik; onkaan h;nen ensi asiansa», kuiskasi Lloyd itsekseen, »kohta
kun on kotia palannut? H;n pyyt;; saada tavata minua — minua.»

H;n antoi l;hetille heti vastauksen, jossa pyysi Bennettin tulemaan
seuraavana iltap;iv;n;, koska h;n ylihuomenna aikoi l;hte; pit;m;;n
kaksiviikkoista lomaa pieness; maaseutukaupungissa, jonka nimi oli
Bannister.

»Mutta tuo — tuo toinen, mit; h;n tekeek;;n?» mutisi h;n seistess;;n
akkunassa ja katsellen polkupy;r;ll; torin poikki kiit;v;;
l;hettipoikaa. »Miksi ei h;nkin — tee samoin?»

H;n k;;ntyi pois akkunasta ja katseli p;; k;den varassa hajamielisesti
lattiamattoa.

Lloydin loma oli alkanut kaksi p;iv;; sitten. H;nen nimens; oli
poistettu toimiston j;rjestyslistasta, ja h;n oli vapaa aina kuun
loppuun saakka. Yksinp; tuossa viile;ss; kivitalossakin, jossa oli
ulkoverhot kaikkien akkunain edess;, tuntui helle oikein painostavalta.
Lloyd oli ollut niin kauan huoneorjana vailla aurinkoa ja raitista
ilmaa, ett; h;n nyt sai ;killisen halun l;hte; ajelemaan puistoon. H;n
soitti talliin ja k;ski Lewisin valjastamaan ponyhevoset vaunujen eteen.

Kaksi tuntia h;n ajeli ison puiston kaikkein syrj;isimmiss; ja
varjoisimmissa osissa. Se oli oikein ihana ajelu. H;n ajoi itse,
ja h;n osasi ajaa. Hevosiin oli h;nell; intohimoinen kiintymys,
eik; edes Lewisk;;n ymm;rt;nyt niit; paremmin kuin h;n. Kun h;n
iltamy;h;ll; antoi ponien kulkea k;yden muuatta pitk;; ja autiota
jalava- ja puuvillapuukujannetta, keksi h;n ;kki; kujanteen toisessa
p;;ss; avoimet ajurinvaunut. Ne l;heniv;t, ja h;n voi huomata yhden
ainoan miehen istuvan niiss;, nojautuen kuin v;syneen; takaistuimen
selustaa vastaan. H;nen tottunut sairaanhoitajatarsilm;ns; tunsi miehen
kohta potilaaksi tai toipilaaksi, ja h;n oli jo ruvennut mieless;;n
aprikoimaan taudin laatua, kun vaunut saapuivat h;nen kohdalleen ja h;n
tunsi niiss; istujan Richard Ferrissiksi.

Ferriss se oli, mutta ei sama Ferriss, joka oli h;nelt; ottanut
j;;hyv;iset tuona unohtumattomana usvaisena ja sateisena iltana nelj;
pitk;; vuotta sitten. Se Ferriss, jonka h;n silloin tunsi, oli ollut
reipas ja iloinen nuori mies, kirkassilm;inen, t;ynn; el;m;nhalua ja
vilkasta vastaanottavaisuuskyky;. Nyt h;n n;ki vanhanpuoleisen miehen,
v;syneen ja v;linpit;m;tt;m;n. Kun t;m; n;ki ja tunsi h;net, ojensihe
h;n suoremmaksi ja sai kasvoilleen ja silmiins; valoisan hymyn,
siit; ei Lloyd voinut erehty;. Mutta se ei ollut mit;;n onnellista
l;ik;hdyst;, jota Lloyd oli odottanut ja toivonut n;kev;ns;. Lloyd ei
ollut koskaan pannut erikoista arvoa tavallisille seurael;m;n tavoille
ja s;vyille. Mutta h;nt; loukkasi kuitenkin v;h;n huomio, ett; Ferriss
piti hattua p;;ss;;n. H;nt; oudostutti itse;;nkin tajutessaan, ett; oli
pannut mokoman pikkuseikan merkille. Mutta tuohan olikin Ferriss.

Syd;n l;i rajusti Lloydin rinnassa, kun h;n pys;hdytti hevosensa.
Ferrissin ajuri hyp;hti maahan ja piteli ovea auki, niin ett; h;nen
ajettavansa p;;si laskeutumaan alas. Ferriss astui nopein askelin
Lloydin luo.

T;llainen oli siis heid;n yhtymisens; nelj;n vuoden v;liajan j;lkeen
— ja mink;laisen v;liajan — odottamaton, valmistumaton yhtyminen ja.
jotain aivan toista, kuin Lloyd oli mieless;;n kuvitellut. Mit; he ensi
tuokiossa sanoivat toisilleen, sit; h;n ei per;st;p;in voinut en;;
muistaa. Muuan seikka vain oli el;v;sti piirtynyt h;nen muistiinsa.

»Tulen juuri torin laidalta», sanoi Ferriss, »ja kun kuulin teid;n
l;hteneen ajelemaan t;nne, niin mik;p; auttoi muu kuin ajaa suoraan
teid;n per;st;nne.»

»Emmek; k;vele v;h;n?» muisti Lloyd kysyneens; v;h;n my;hemmin.
»Voimmehan j;tt;; vaunut odottamaan, tai ehk; te ette jaksakaan
k;vell;? Unohdin aivan —»

Mutta Ferriss keskeytti h;net ja sanoi, ettei k;vely ollut h;nelle
haitaksi.

»L;;k;ri l;hetti vain minut ulos saamaan v;h;n raitista ilmaa, ja
minusta on n;yryytt;v;; olla vieritett;v;n; edestakaisin kuin mik;kin
vanha eukko.»

Lloyd antoi ohjat Lewisin haltuun ja k;;ri hameensa laskeutuakseen alas
vaunuistaan. Sen porraslauta oli jokseenkin korkealla maasta. Ferriss
seisoi vieress; ja odotteli. Miksi ei h;n auttanut h;nt; alas? Miksi
j;i h;n vain seisomaan k;det housuntaskuissa, huomaamatta ollenkaan
h;nen pulaansa? Puna Lloydin poskilla eneni hiukan ;rtymyksest;. Oliko
kotia palanneilla napamatkailijoilla lupa teeskennell;, etteiv;t en;;
tunteneet sivistyneen seurael;m;n tapoja — ja varsinkin Ferrissill;?

Lloyd seisoi hetkisen alallaan, ennenkuin uskalsi omin avuin hyp;ht;;
alas. »No niin, olkoon menneeksi», sanoi h;n sitten.

Silloin h;n huomasi Ferrissin katselevan h;nt;. H;n hymyili valjusti,
mutta syv;sti huolestunut ilme lenn;hti samalla h;nen raskaille ja
hiukan unteloille kasvoilleen. H;n teki toisella olkap;;ll;;n aivan
kuin anteeksipyytelev;n eleen, ja silloin Lloydista tuntui, kuin olisi
h;n saanut iskun vasten kasvojaan, sill; nyt vasta h;n muisti, ettei
Ferrissill; en;; ollutkaan k;si;.

H;n vaipui takaisin istuimelleen ja vei k;det silmilleen, v;risten
rajattomasta s;;list; ja h;veten omaa ventouttaan. - H;nest; tuntui,
kuin olisi tuo hymyilev; puisto, l;mmin iltap;iv;, kujanteen viheri;t
puut, kiilt;v;t mustat vaunut ja v;lkkyv;t raudikot niiden edess;
yht';kki; kadonneet n;kym;tt;miin antaakseen tilaa j;;r;ykki;lle,
synke;lle talviy;lle, s;;lim;tt;m;n kylm;lle, sokaisevalle, ihoa
leikkelev;lle lumivihurille.

He k;veliv;t puolituntisen verkalleen puistossa, vaunujen seuratessa
matkan p;;ss;. Paljon ei heill; ollut sanottavaa toisilleen. Lloydista
tuntui, kuin ei h;n koskaan v;syisi tarkkaamasta tuon miehen
kasvoja, seuraamasta j;nnitetyll; valppaudella h;nen mielipiteit;;n
ja katsantokantojaan. Ferrissh;n oli kokenut sellaista, mit; vain
harvat kuolevaiset saivat kokea — nelj; pitk;; vuotta oli h;n el;nyt
maailman ulkopuolella ja l;pik;ynyt sanomatonta k;rsimyst; ja puutetta.
Millainen h;n nyt olikaan? Kuinka paljon h;n oli muuttunut? Ettei h;n
ollut muuttunut k;yt;ksess;;n ja tunteissaan Lloydia kohtaan, sen t;m;
oli huomannut jo ensi silm;yksell;. H;n rakasti h;nt; edelleen vakavan
miehen rakkaudella, sit; ei voinut ep;ill;k;;n. Mutta mik; hirvitt;v;
jurous olikaan vallannut h;nen olemuksensa! Lloyd oli kuullut
kerrottavan, ett; j;ykist;v; tylsyys valtasi kaikki, jotka joutuivat
olemaan liian kauan j;iden syleilyksess;, mutta ensi kertaa h;n nyt
tarkkasi sit; todellisuudessa. J;rki ei tosin ollut k;rsinyt vahinkoa,
pikemminkin oli j;rjen hieno koneisto ruostunut ja tullut k;ym;tt;m;ksi
harjoituksen puutteesta. Ferriss mietti kauan kaikkea mit; sanoi. Ja
kesti v;h;n aikaa, ennenkuin h;n k;sitti mit; Lloyd sanoi. H;nen t;ytyi
haparoida sanojaan, ja tihe;;n k;ytti h;n aivan v;;ri; k;;nteit;.
Kerran h;n keskeytti Lloydin puhelun tokaisemalla yht';kki;:

»Ah, t;t; puitten tuoksua, t;t; nurmen tuoksua! Eik; se ole
ihmeellist;? Eik; se ole ihmeellist;?» Ja seuraavassa silm;nr;p;yksess;
h;n virkkoi vallan ep;johdonmukaisesti: »Ja siten t;ytyi meid;n
kuitenkin j;tt;; kaikkityyni.»

Lloyd kavahti heti intoihinsa puolustamaan Ferrissi; h;nt; itse;;n
vastaan. »J;tt;;k; kaikkityyni? Kuinka niin voitte sanoa? Vaikka ette
p;;sseetk;;n navalle asti, niin mit;p; se merkitseek;;n? Maailma ehk;
arvostelee ty;t;nne sen tulosten perusteella, mutta se arvostelee
silloin v;;rin. Eik; se merkitse mit;;n, ett; te olette n;ytt;neet
maailmalle, mit; oikea miehuus on? —»

»Ei, siksi ette saa sit; sanoa.»

»Miehuutta, rohkeutta, kest;vyytt; se oli! Eik; se merkitse mit;;n,
ett; te olette l;pik;yneet sellaista, joka olisi ollut kuolemaksi
toisille ihmisille? Eik; se merkitse mit;;n, ett; te olette antaneet
meille kaikille esikuvan k;rsiv;llisyydest; ja tahdonlujuudesta? On
jotakin, joka on paljon suurempaa kuin navan valloittaminen. Sellaista
on esimerkiksi k;rsi; valittamatta, kest;; kukistumatta, seisoa
miehuullisesti paikallaan. Ah, olisinpa min; mies! Kymmenettuhannet,
sadattuhannet ihmiset lukevat nyt t;n; iltana siit;, mit; te olette
aikaansaaneet — mit; te olette aikaansaaneet, ymm;rr;ttek;, eik; siit;,
mit; ette ole aikaansaaneet. Kaikille n;ille ihmisille te olette
n;ytt;neet, mit; mies voi tehd;, kun h;n sanoo: min; tahdon, ja te
olette tehneet v;h;n enemm;nkin, olleet viel; v;h;n uljaammat, v;h;n
ylpe;mm;t, v;h;n v;kev;mm;t kuin yksik;;n toinen ennen teit;. Se, joka
nyt yrityksess;;n ep;onnistuu, ei voi en;; puolustautua sanomalla,
ett; on tehnyt kaiken mit; ihmiskyky voi tehd;. H;nen t;ytyy ajatella
teit;. Ettek; siis usko, ett; min; olen ylpe; teist;, ettek; usko, ett;
min; tunnen itseni v;kev;mm;ksi ja paremmaksi ihmiseksi ajatellessani,
mit; te olette tehneet? Ettek; usko, ett; min; olen iloinen saadessani
nyt istua t;ss; puistossa teid;n vierell;nne — saadessani — niin,
saadessani olla yhdess; teid;n kanssanne? Ettek; siis ymm;rr;, ett;
mit; minulle merkitseek;;n tieto, ett; te olette se mik; olette, ei se
mies, josta nyt maailma huhuilee, ei se, jolle jokin kuningas antoi
nauhanp;tk;n ja palasen emaljia, vaan ett; olette se mies, joka on
el;nyt niinkuin miehen pit;; el;;, joka ei tahtonut kuolla, koska se
olisi ollut helpompi osa kuin eloonj;;minen, joka taisteli miehen
tavalla, ei oman itsens; hyv;ksi, vaan kaikkien niiden hyv;ksi, joita
h;n oli pantu johtamaan, joka n;ytti meille kaikille, mit; mielenlujuus
oikein merkitsee ja miten v;kev; mies voi oikein olla. Mit;p;
merkityst; onkaan silloin navalla? Maailma tarvitsee miehi;, suuria,
v;kevi;, j;yhi; miehi; — miehi;, joilla alati on p;;m;;r; silm;ins;
edess; ja jotka eiv;t anna mink;;n koskaan pys;ytt;; heit;.»

«Te tarkoitatte Bennetti;», sanoi Ferriss kiireisesti. »Te alotitte
puhumalla minusta, mutta nyt te puhutte Bennettist;.»

Mutta samalla h;n katsoi tyt;n silmiin, jotka olivat suunnatut suoraan
h;neen — h;neen. Lloydin kasvoilla, h;nen tummansinisiss; silmiss;;n
oli ilme, jollaista Ferriss ei ollut koskaan niiss; n;hnyt.

»Lloyd», sanoi h;n rauhallisesti, »kummasta meist; kahdesta te
puhuittekaan, Bennettist;k; vai minusta? Te tied;tte, mit; tarkoitan —
kumpi se meist; oli?»

»Min; puhuin miehest;, joka oli kyllin voimallinen aikaansaamaan
jotakin suurta.»

Ferriss veti k;dentynk;ns; esiin taskuistaan ja katseli niit;
katkerasti hymyten.

»Hm — voiko n;ill; aikaansaada paljoakaan?» sanoi h;n hiljaa.

;killinen mielenjohde, jota Lloyd ei koettanutkaan hillit;, sai h;nen
panemaan molemmat k;tens; noiden surkeiden, muodottomain tynkien yli.
Koko el;m;ss;;n ei h;n ollut ollut niin liikutettu. My;t;tunto, jonka
veroista h;n ei ollut viel; koskaan tuntenut, rajaton hellyys ja s;;li
pani h;nen syd;mens; ly;m;;n aivan haljetakseen. H;n ei voinut l;yt;;
edes sanoja, joilla ilmaista mielenliikutuksensa. H;n tahtoi niin
halusta sanoa Ferrissille, mit; h;n tunsi t;t; kohtaan, mutta h;n ei
voinut.

»Antakaa olla!» huusi Ferriss. »Antakaa olla. Te ette saa.»

V;h;n my;hemmin, kun he palasivat vaunuilleen, sanoi Lloyd hiukan
mietitty;;n: »Enk; saa vied; teid;t sinne, miss; asutte? Antakaa omain
vaunujenne menn; tyhjin;.»

Ferriss pudisti p;;t;;n. »Olen juuri muuttanut; Bennett ja min;
l;ysimme sopivan asunnon kaupungin toisessa p;;ss;. Luulenpa, ett;
minun on pakko ajaa kotiin. Sinne menn;;n aivan toista tiet; kuin
teid;n taloonne. Meill; on siell; paljon rauhallisempaa, eiv;tk;
ihmiset saa meit; niin helposti k;siins;. L;;k;ri sanoo meid;n
tarvitsevan lepoa kaiken j;rkytyksen j;lkeen. Ei edes sellainen
rautaihminen kuin Bennett ole kyllin voimakas tuota kest;;kseen;
ja sitten on kiusanamme kirjeit;, s;hk;sanomia, sanomalehtimiehi;,
l;hetyst;j;, kirjankustantajia ja jos jonkinlaisia luonak;vij;it;, ja
sittenh;n meill; on aika paljon puuhaa saadessamme muistiinpanomme
j;rjestetyiksi.»

Lewis ajoi vaunut esiin, ja Lloyd ja Ferriss erosivat; edellinen ajoi
kotiap;in tiukkaa ravia, ja j;lkimm;inen ajoi uuteen asuntoonsa.

Mutta kun vaunut vy;r;htiv;t pois iehtokujanteelta, k;;ntyi Lloyd viel;
katsomaan taaksensa. Ferrissin vaunut olivat juuri katoamaisillaan
jalavien ja puuvillapuiden taa. Lloyd heilutti h;nelle iloisesti
k;tt;;n, ja Ferriss heilutti vastaan k;den tyng;ll;;n.

Kaksi p;iv;; my;hemmin, perjantaina, piti Lloydin l;hte; maalle.
H;nell; oli tapana joka vuosi viett;; kuumimman helteen aikana lomansa
Bannisterin vanhanaikaisessa ja rauhallisessa pikkukaupungissa.
Sen ymp;rill; olevat maa-alueet kuuluivat Searightin tiluksiin. Se
oli perin rauhallinen paikka, kaukana rautateist;, paikka, jossa
oli hyv; lev;ht;; ja unhottaa kaikki velvollisuudet, edesvastuu ja
sairashuoneiden rasittava j;nnitys. Mutta torstain iltap;iv;ll; piti
Bennettin tulla.

Torstai-aamuna istui Lloyd huoneessaan. H;nen matka-arkkunsa oli
s;lytetty. Mit;;n ei ollut en;; tekemist;. H;n oli vapaa. H;nell; ei
ollut mit;;n ajateltavaa. Mutta h;n tunsi itsens; liian iloiseksi,
liian onnelliseksi, aivan ylimielisen vallattomaksi voidakseen istuutua
lueksimaan. H;n kaipasi liikuntoa, el;m;;, j;nnityst;, ja h;n k;vi
akkunan luo, avasi sen ja nojautui tapansa mukaan kyyn;rp;illeen
akkunalaudalle ja katseli alas torille. Oli herttainen aamu. My;hemmin
p;iv;ll; tulisi tietysti aika helle, mutta nyt puhalsi viel; raitis
aamutuulonen.

Sen viileys pani Lloydin posket punoittamaan viel; tummemmassa punassa,
ja muuan pronssinkarvaisesta tukasta irtautunut kihara liehui tuulessa
ja painautui h;nen korvalleen ja kaulalleen. H;nen tummansiniset
silm;ns; — tummansiniset kuin vanha porsliini — v;lkkyiv;t harvinaisen
kirkkaina. Vanhat, suhisevat jalavat loivat varjoillaan vaihtelevia
kuvioita torille ja sen vihreille ruohokentille. Ei mit;;n liikett;
n;kynyt alhaalla. Oli tavattoman rauhallista ja hiljaista, niin ett;
voi kuulla suihkukaivon hiljaisen solinan.

Punatulkku, joka ;kisti n;ytt;ytyi Lloydin akkunan alla kasvavassa
puussa, teki h;nen ilonsa t;ydelliseksi. Se etsi aamiaistaan. Se
hyp;hteli edestakaisin nurmikolta puidenlatvoihin, ylen t;rke;n; ja
ahkerana toimessaan, sirkutellen kuin ei siihen koskaan v;syisi. Lloyd
vihelsi, ja se vastasi heti p;; kallellaan. Lloyd vihelsi uudelleen,
ja j;lleen se vastasi, ja l;hes viisi minuuttia kesti tuota hienoa,
hiljaista laulajakilpailua akkunan ja puunlatvan v;lill;. Lloyd
huomasi ;kki; nauravansa aivan ;;neen ja ihastuneena ja ilman mit;;n
varsinaista aihetta. »Ah niin, t;m; maailma on sent;;n kerrassaan
ihana!»

V;h;n my;hemmin, kun h;n viel; makasi akkunalla, toi Rownie h;nelle
Bennettin l;hett;m;n s;hk;sanoman:

 »Ferriss her;tess;;n aamulla sairas. Olemme yksin t;;ll;; en voi
 l;hte; h;nen luotaan.

                Bennett.»

»Oh!» huudahti Lloyd pettyneen;.

Tuo nen;k;s punatulkkukaan ei en;; huvittanut. H;n sulki akkunan, sulki
ulos valoisan, ihanan kes;aamun ja k;;nsi selk;ns; auringonpaisteelle.

Nyt maistui lukeminenkin. Isolla sohvalla sein;vierell; olivat viime
kuukauden kuvalehdet ja aikakauskirjat. Lloyd oli ne ostanut lukeakseen
junamatkalla. Mutta nyt h;n asettui mukavasti sohvankulmaan, otti
yhden niist; ja rupesi selailemaan sit;. ;kki; pisti h;nen silm;;ns;
kaksi muotokuvaa, molemmat erinomaisia j;ljenn;ksi; valokuvista, jotka
liittyiv;t viikkolehden p;;kirjoitukseen — »Freja-retkikunnan molemmat
johtajat». Toinen oli Bennettin kuva, toinen Ferrissin.

Niiden tekem; ;killinen vaikutelma oli v;h;ll; salvata hengen
Lloydilta. Sit; h;n olisi kaikkein v;himm;n odottanut. H;n olisi tuskin
sen enemp;; h;mm;stynyt, jos rakastettu mies olisi itse astunut ovesta
huoneeseen. H;nen syd;mens; sykki rajusti, ja poskien tumma puna levisi
otsalle saakka. Herttaisella eleell;, tahdottomalla ja ujostelevalla,
h;n pani kuvan poskeaan vastaan, hymyili puolittain ummistanein
silmin ja kuiskaili itsekseen sanoja, joita vain h;n itse voi kuulla.
Seuraavana p;iv;n; h;n matkusti maalle.

       *       *       *       *       *

Kun tri Pitts tuli sairask;ynnille Ferrissin ja Bennettin tyk;, tapasi
h;n eteishuoneen vieraita t;ynn; — kokonaisen joukon haastattelijoita,
er;;n lukuseuran esimiehen, er;;n viljakaupan asiamiehen, joka halusi
tavaroilleen p;iv;n sankarin suositusta, ja pari naisreporteria.

Richard Ferriss oli kielt;m;tt; sairas, sit; ei k;ynyt ep;ileminenk;;n.
Bennett ei ollut lainkaan nukkunut edellisen; y;n;, vaan hoitanut
potilasta sellaisella huolella ja hellyydell;, ettei moista olisi
odottanutkaan sellaiselta rautahermoiselta ja tylylt; miehelt;. H;n ei
itsek;;n voinut hyvin. Ei h;nenk;;n j;ttil;isruumiinsa ollut j;ytym;tt;
kest;nyt kaikkea mit; oli kest;nyt, mutta itse;;n h;n ei nyt ajatellut
hiukkaakaan, kun Ferriss, h;nen paras yst;v;ns;, sairasti.

»Enp; t;llaista olisi ajatellut, vanha veikko», sanoi h;n kaikkiin
Ferrissin vastav;itteisiin, »ett; sin; sairastuisit minun hoidossani
ollessasi. Nyt en tahdo en;; kuulla mit;;n l;rp;tyksi;. T;ss; on
kiniini;. Ota se paikalla.»

Bennett tapasi Pittsin ovella ja vei h;net ulkopuoliseen huoneeseen.

»Tuo veitikka on sairas, Pitts, ja k;y yh; huonommaksi, vaikkei tahdo
itse sit; my;nt;;. Kun nyt k;ytte tutkimaan h;nt;, niin muistakaa,
ettei h;n sairastuessaan ollut lainkaan terve ja oikeissa ramuissaan.
Tuo j;;matka teki niin lopun h;nest;, ett; h;n h;dintuskin pysyi
hengiss;, ja laivakorput ja suolainen sianliha valaanpyyntilaivalla
eiv;t olleet oikeata ravintoa h;nen tilassaan olevalle miehelle. Ja
katsokaas, Pitts», sanoi h;n kakistellen, »min; — min; pid;n niin
viet;v;sti siit; veitikasta.»

L;;k;rin tutkittua potilasta ja m;;r;tty; h;nelle kalomelteet; ja
maitoruokaa seurasi Bennett h;nt; ulos.

»Min; tahdon tiet;; asian todellisen laidan», sanoi h;n ja katseli
l;;k;riin pienill;, karsastelevilla silmill;;n. Mutta Pittsill; ei
ollut halua puhua paljoakaan.

»Niin, sairashan h;n on, mutta miksi h;nen tilansa sitten kehittyykin,
niin on h;nell; ruumiissaan paljon ennen ja pitk;n aikaa koottua
ainesta. H;n valitti p;;nkipua, v;symyst; ja yletyst;, ja te sanoitte
h;nell; y;ll; olleen monesti verenvuotoa nen;st;. Vatsa h;nell; on
hell;; se ei ole minun mieleeni. Mutta viel; en voi sanoa mit;;n
varmaa. Sit; kuitenkin tunnustelen, ett; seuraukseksi tulee jokin
arveluttavampi tauti. K;yn t;;ll; j;lleen huomenna. Mutta kuulkaahan,
hra Bennett, teid;n t;ytyy hoidella v;h;n itse;nnekin. Koko tuo
liuta tuolla (h;n ny;kk;si eteissuojaan p;in, miss; haastattelijat
y.m. istuivat ja odottelivat vuoroaan) on kuin koiraparvi teid;n
kintereill;nne. Mutta, hyv; mies, teid;n t;ytyy toki kerrankin
saada lev;t;. Pudistakaa nuo kimpustanne, koettakaa p;;st; syrj;;n.
Piiloutukaa kaikilta ihmisilt;. ;lk;; luulkokaan, ett; t;llaisissa
olosuhteissa voisitte hoitaa yst;v;;nne; se _ei k;y_!»

»Niin, niin», virkkoi Bennett, »odottakaahan vain parisen p;iv;;.
Saammehan n;hd; sitten viikon lopulla.»

Viikko kului. Ferriss k;vi yh; huonommaksi, mutta tauti ei edelleenk;;n
tahtonut kehitty; ratkaisevaan k;;nteeseen. H;n oli itse aivan avuton,
ja Bennett valvoi ja hoiteli h;nt; y;t; ja p;iv;;, antoi h;nelle
l;;kkeit;, laittoi ruokaa h;nelle, ja kun Ferriss valitti vuodetta
kuumaksi, vaihtoi h;n ahkerasti lakanoita, jotta sairas sai vilpoista
ymp;rilleen. Mutta viikon lopulla selitti tri Pitts, ett; Bennett oli
vaarassa k;yd; itsekin kipe;ksi, niin ett; h;n ei voisi en;; hoidella
toista sairasta.

»Huomenna», sanoi tohtori, »tulee t;nne onneksi muuan nuori mies, minun
serkkuni. H;n on harjautunut sairaanhoitaja, johon voimme huoletta
luottaa. H;n astuu teid;n tilallenne. H;n tulee huomenna, ja te saatte
menn; tiehenne. Piiloutukaa jonnekin, mist; kukaan ei l;yd; teit; ja
minne ei edes kirjeit; voi tulla per;ss;nne. Serkkuni ja min; kyll;
pid;mme huolta hra Ferrissist;. Te ilmoitatte minulle osotteenne,
jotta voin s;hk;tt;; teille, jos se k;y v;ltt;m;tt;m;ksi. Palatkaa
nyt toki j;rkiinne. Min; panen koko l;;k;rimaineeni pantiksi siit;,
ett; kaikki tulee k;ym;;n hullusti, jos te j;;tte t;nne hoitamaan
sairasta miest; ja vastaanottamaan sanomalehtimiesliutaa, joka rynt;;
taloon min; hetken; p;iv;st; hyv;ns;. No niin, l;hdettek; siis? Hra
Ferrissin tila ei viel; ole arveluttava, ja te teette h;nelle enemm;n
vahinkoa j;;m;ll; t;nne kuin menem;ll; matkoihinne. Niin kauan kuin
pysytte t;;ll;, ei tule loppua tuosta ihmistulvasta talossanne. Pysyk;;
erill;nne siit;! Ajakaa ulos se amerikkalainen sanomalehtimies, joka
jahtaa kotia palannutta napamatkustajaa! Luuletteko te todellakin,
ett; t;m;» — h;n huiskautti k;tt;;n t;p;t;ytt; eteishuonetta kohti —
»on sopiva asunto sairassijaksi? Te panette h;net suureen vaaraan,
itsest;nne puhumattakaan, j;;m;ll; h;nen luokseen. Te leikittelette
tulen kanssa, kapteeni Bennett!»

»Niin, niin, saattaahan tuossa olla per;;kin», sanoi Bennett ja nyki
viiksi;;n. »Mutta —» h;n mietti hetkisen ja jatkoi sitten: »Pitts,
min; tahtoisin mielell;ni, ett; te olisitte t;;ll; minun tilallani.
Teh;n voitte ottaa jonkun hoitamaan h;nt;, mutta min; en voisi hyv;ll;
omallatunnolla j;tt;; h;nt; h;nen nykyisess; tilassaan, jollen tied;,
ett; te olette koko ajan h;nen luonaan. En tied;, mit; teille maksaisi
pysytell; t;;ll; syrj;ss; kuukauden p;iv;t, kunnes tuo vanha veikko on
vapaa kaikesta vaarasta, mutta voittehan itse m;;r;t; ehtonne. Siit; me
kyll; suoriudumme.»

»Mutta eih;n ole ollenkaan v;ltt;m;t;nt;, ett; herra Ferrissin luona
on kaiken aikaa l;;k;ri. Min; k;yn h;nt; katsomassa joka p;iv;, ja
sairaanhoitaja —»

Bennett keskeytti tinkimisen sanomalla jyrk;sti ja p;;tt;v;isell;
s;vyll;: »Min; en anna per;;n. Niin t;ytyy k;yd;, kuin min; sanon.
Min; tahdon, ett; Ferriss tulee terveeksi, ja min; tahdon, ett; te ja
sairaanhoitaja pid;tte siit; huolta, ett; h;n tulee terveeksi. Aivan
yhdentekev; on, mit; se maksaa.»

Bennett ei kuullut tohtorin vastausta eik; h;nen ehdotustaan, ett;
Ferrissh;n voi tulla h;nen luokseen maalle, kohta kun h;nt; k;vi
muuttaminen. Se ajatus oli ;kki; p;lk;ht;nyt h;nen p;;h;ns;, ett;
h;nh;n voi itse l;hte; maalle. Mutta minne? J;yh; hymy lievensi hiukan
p;;tt;v;ist; piirrett; tiiviisti yhteenpuserretun suun ja korkean leuan
tienoilla. H;n nyki ja pureksi j;lleen viiksi;;n ja katsahti kieroon
l;;k;riin, koettaen salata t;lt; huonoa tuultansa.

»No niin, sit; my;ten on siis kaikki valmista, eik; totta?» h;n sanoi.
»Min; matkustan huomenna — jonnekin maalle.»

»Niin, mutta minne?» tiedusti l;;k;ri. »Min; tahtoihin mielell;ni antaa
teille tietoa potilaasta.»

Bennett alkoi tuntea v;h;n ;rtymyst;. Mit; se Pittsi; liikutti, minne
h;n aikoi l;hte; — tahi oikeammin, ket; h;n aikoi l;hte; tervehtim;;n?

»Teh;n itse sanoitte ett; minun pit;isi piiloutua, niin etteiv;t edes
kirjeet l;yt;isi j;lilleni. Mutta luonnollisesti annan teid;n tiet;;,
mist; saatte minut k;siinne, kohta kun vain p;;sen perille. Se ei tule
olemaan et;;ll; kaupungista.»

»Ja min; tulen kyll; pit;m;;n niin hyv;; huolta hra Ferrissist;, kuin
jos itse olisitte h;nt; hoitamassa. Aina tulee joku olemaan h;nen
luonaan, ja min; s;hk;t;n ainoastaan siin; tapauksessa, ett; se on
v;ltt;m;t;nt;. Toivon teid;n saavan niin paljon lepoa kuin mahdollista
ja pysyv;n poissa, niin kauan kuin suinkin k;y p;ins;. En tule
vaivaamaan teit; tarpeettomilla s;hk;sanomilla. Ja muistakaa lopuksi,
ett; tulemattomat uutiset ovat hyvi; uutisia.»

       *       *       *       *       *

Samana p;iv;n; istui Lloyd omassa huoneessaan siin; vanhassa talossa,
jossa h;n aina piti kotiaan Bannisterissa ollessaan. Se oli puolen
kilometrin p;;ss; pikkukaupungista ja maantien varrella, joka vei
noin 10 km p;;ss; id;ss;p;in vuorten takana olevalle Fourth Laken
rautatieasemalle. Oli varhainen aamu, ja Lloyd kirjoitteli paraikaa
kirjeit;, jotka h;n aikoi my;hemmin p;iv;ll; vied; Fourth Laken
postitoimistoon. H;n aikoi ajaa sinne j;rven rantaa pitkin. Lewis
oli paria p;iv;; aikaisemmin tuonut Roxin, ponyhevoset ja vaunut.
Jahtirattaat, hyvin korkeapy;r;iset ajopelit, olivat aina Bannisterissa.

Huone, jossa h;n istui, oli hyvin siev;. Kaikki siin; oli valkoista,
s;nkyuutimista alkaen sein;tapeetteihin saakka. Lattialla oli valkoinen
el;imentalja. Akkunalaudat ja sein;paneelit olivat nekin valkoiset.
Uuni oli valkoisista kaakeleista, ja sen edess; seisoi valkoisista
linnunsulista tehty varjostin. Akkunat olivat selkosen sel;ll;;n,
ja niist; virtasi valkoista p;iv;npaistetta huoneeseen. H;n oli
itsekin puettu vallan valkoisiin, alkaen valkeasta silkkihuivista
kaulalla aina valkonahkaisen tenniskeng;n suippoon k;rkeen. Vain h;nen
tummanpunainen, korkealle solmittu tukkansa — se v;lkkyi auringossa
kuin kiillotettu kupari — antoi v;h;n v;rikk;isyytt; kaikkeen t;h;n
valkoisuuteen, ja irtaimet pikku kiharat korvallisella ja niskantiess;
heilahtelivat sis;;n puhaltavassa aamutuulosessa.

Oli ihmeen ihana aamu — hiljainen ja viile; ja t;ynn; puiden ja
karjan ja nuoren nurmen tuoksua. Ilma aivan kuin v;reili hilpeytt; ja
iloa. Lloydin oma tunnelma oli vallan samanlainen. Kirjoittaessaan
h;n lep;si vasenta kyyn;rvarttaan p;yd;ll;, ja vasemmassa k;dess;
h;nell; oli mahtava, viheri;inen omena, raaka ja hapan ja sanomattoman
raitismakuinen; siit; h;n tavantakaa purasi palan, ja se maistui
h;nelle yht; hyv;lt; kuin jollekin keskenkasvuiselle koulutyt;lle.

Kirje oli Hattien is;lle, hra Campbellille, ja h;n tiedusti siin;,
saiko tuo pikku tytt;nen tulla viikon p;iviksi h;nen luokseen
Bannisteriin. P;;tetty;;n kirjeen ja kirjoitettuaan kuoreen osotteen
h;n pani sen vy;h;ns;, sieppasi hattunsa ja juoksi portaita alas.
Lewis oli ajanut jahtirattaat portin eteen ja piteli Roxia suitsista.
Mutta kun Lloyd asteli piikivik;yt;v;; pitkin etupihan poikki, sai h;n
n;kyviins; rouva Applegaten, joka yhdell; haavaa oli h;nen em;nt;ns;,
taloudenhoitajansa ja keitt;j;ns;. T;m; taapersi portille k;dess;
kalanp;; ja kintereill; punainen koiraskissa, Charley-Joe nimelt;, ja
tiiraili huolestuneesti Lloydiin.

»Ah, kuulkaapas, neiti Searight», sanoi h;n, varjostaen k;dell;;n
silmi;;n p;iv;npaisteelta ja pidellen toisella k;dell;;n yh; tanakasti
kiinni kalanp;;st;, »ettek; voisi pit;; silm;ll; koiraanne — Dania,
tied;tteh;n, sit; valkot;pl;ist;? Nyt se on taas juossut tiehens; — en
ole sit; n;hnyt eilisaamusta l;htien. Se aina pyrkii ulos tappelemaan
kaikkien t;m;n tienoon koirien kanssa. Ei ole sit; koiraa kymmenen
kilometrin piiriss;, jonka Dan antaisi olla rauhassa. Se tahtoo
kernaammin tapella kuin sy;d;kin.»

»Kyll; pid;n huolen siit;», vastasi Lloyd ja kiipesi korkeille
jahtirattaille. »Ja jos tapaan sen, niin otan sen kiinni niskanahasta.
Hyv;; huomenta, Lewis.» Lloyd tarttui ohjaksiin ja puheli hevoselle, ja
Lewis v;istyi syrj;;n.

Rox kohosi takajaloilleen ja pudisteli torjuvasti p;;t;ns;.

»Siivolla, siivolla, vanha porsas», rauhoitteli Lloyd. >No, no, mik;
sinua nyt vaivaa?»

•Eik;h;n ole parempi, ett; min; tulen ajamaan, neiti?» kysyi Lewis
huolestuneena.

Lloyd pudisti p;;t;;n. »Ei tule kysymykseenk;;n», sanoi h;n p;;tt;v;sti.

Sittekun Rox oli saanut toteenn;ytetyksi riippumattomuuteensa, l;hti se
t;ytt; ravia alas maantielle, vilkuillen koko ajan taakseen, ett; tokko
Lewis huomasi, mik; tuhatt;ytinen se oikein oli menem;;n.

»No, kaikkea mun pit;; n;kem;ni!» virkkoi rouva Applegate. Mutta
Charley-Joe, joka istui ja tiiraili h;neen keltaisilla silmill;;n ja
joka viime minuutteina oli turhaan aukonut suutaan naukuakseen, sai nyt
vihdoinkin ;;nens; kuuluviin ja kerj;si surkeasti valittavalla ;;nell;
kalanp;;t;.

»No, sinussa sit; kanss' on risti, he — siin' on nyt kalasi!» sanoi
rouva Applegate, jonka huomio ;kki; k;;ntyi j;lleen h;nen lemmikkiins;.
»Ja pysykin sen kanssa oven ulkopuolella.» H;n potkasi kissaa, ja
Carley-Joe vet;ytyi rakennuksen taa sadevesitynn;rin suojaan, jossa sen
voi kuulla sy;v;n saalistaan kumeasti muristen, aivan kuin olisi tusina
vihamiehi; k;rhennellyt sen korvallisilla.

Lloyd, joka nyt oli enn;tt;nyt pitk;lle maantielle, sai ponnistaa
kaikki voimansa hillit;kseen Roxia. Se oli alottanut leikin n;ytt;m;ll;
kelpo juoksutaitoaan vaikka koko maailmalle, mutta ennenpitk;; se oli
leikist; niin hermostunut, ett; v;h;t v;litti edes ajajastaankaan.
Se oli kasvanut kaupungissa, ja ;killinen siirtyminen korkeitten
kivimuurien keskelt; aukeaan luontoon ei ollut vaikuttanut siihen
oikein terveellisesti. Sill; oli h;m;r; aavistus omasta voimastaan,
mutta ilkeytt; ei siin; ollut rahtuakaan. Sen p;;h;n ei olisi koskaan
p;lk;ht;nyt ruveta potkimaan ja vikuroimaan, mutta sill; oli valtava
halu p;;st;; raisu luontonsa valloilleen ja ravata mink; kavioista
p;;si.

Mutta h;nen takanaan istui tyyni, vakava, ylivoimainen tahto — sen se
tajusi kiristettyjen suitsien kautta. P;;t;ns; se ei voinut k;;nt;; ja
katsahtaa taakseen, mutta se tiesi hyvin, ett; Lloyd piteli tanakasti
kiinni ohjaksista, ett; h;nen k;tens; valkohansikkaissakin olivat
kyllin vahvat pitelem;;n sit; aisoissa. Ja sit;paitse se tiesi ja
huomasi, ettei Lloyd ottanut sen vauhkoutta vakavalta kannalta eik;
ollenkaan pel;nnyt sit;. Se tiesi, ett; Lloyd voi silm;nr;p;yksess;
ymm;rt;;, milloin se tahtoi hyp;t; tien oheen tai s;rke; aisansa,
ja ett; se viime tingassa saisi sivalluksen ruoskasta — oikein
kunnollisen, poikki lavan — ja sit; h;pe;; ei Rox voinut sulattaa.
Ja olihan Lloyd sit;paitsi jo kerran t;n;;n sanonut sit; vanhaksi
porsaaksi.

Lloyd ajoi huoletta eteenp;in. H;n oikein nautti t;st; taistelusta
hevosen itsen;isyydenkaipuun ja oman tanakkak;tisyytens;
v;lill;. Ei, Rox ei tulisi saamaan tahtoaan perille, se ei saisi
silm;nr;p;ykseksik;;n riemuita v;kev;mmyydest;;n. Se ei saisi
v;kivallalla eik; viekkaudella h;nt; antamaan edes hiukkastakaan per;;n
sen tahdolle. H;n tahtoi itse olla tilanteen herra.

Puolisen tunnin kamppailun j;lkeen h;n oli saanut hevosen taltutetuksi
ja ajeli nyt verkalleen mets;tiet;, joka kulki pitkin jyrkk;;,
tammivesaikkoa kasvavaa kalliorinnett;, josta irtonaiset kivilohkareet
monin paikoin pistiv;t esiin muodostaen omituisia, haaveellisia
ryhmi;. Nyt tuli eteen kapea — liiankin kapea — silta, jossa ei edes
ollut sivukaiteitakaan. Silta oli niin kapea, ett; jahtirattaat juuri
mahtuivat sille, ja tiet;en mit; niin vauhkolta hevoselta kuin Roxilta
voi odottaa ajoi Lloyd siltaa l;hestyess;;n k;yden. Mutta ;kki; osui
h;nen silmiins; omituinen n;ky. H;n pys;hdytti hevosen kerrassaan.

Muutaman kymmenen metrin p;;ss; sillasta h;n n;ki kaksi koiraa, jotka
ilmeisesti olivat olleet vimmatussa tappelussa kesken;;n. Monet kivet
olivat niiden hurmeen tahraamat, ruoho ja pikkuvesat olivat laajalta
revityt juurineen yl;s, ja irtonaisia karvatukkoja n;kyi siell; t;;ll;.
Lloyd tunsi kohta toisen koirista. Se oli Dan, h;nen talonsa t;plik;s
kettukoira — koko seudun ilmetty kauhu. Mutta nyt se makasi kyljell;;n,
toinen etuk;p;l; murskautuneena, kurkku nahattomaksi purtuna ja p;;
isossa veril;t;k;ss;. Se oli kuollut tai ainakin teki kuolemaa. Dan
parka oli taistellut viimeisen taistelunsa, se oli viimeinkin tavannut
voimakkaampansa.

Lloyd katsahti taistelun voittajaan; ja yh; uudelleen ja tiukempaan
kiinnittyiv;t h;nen katseensa siihen.

»Tuopa on merkillinen koira», h;n ajatteli.

Se oli todellakin merkillinen otus. Roteva, voimakas ruumis oli
ruskean karvan peitt;m;, joka oli niin tihe;, paksu ja pehme;, ett;
se muistutti sudenturkkia. Suipot korvat seisoivat aivan pystyss;,
kurkku oli pitk; ja kapea ja silm;t py;re;t ja vinosti p;;ss;. Rinta
oli suhteettoman leve;, etujalat lyhyet ja voimakkaat. Kaulassa
oli otuksella leve; nikkelikaulain. Mutta Lloydin katsellessa
ja ihmetelless; sit; vaunuistaan, antoi otus h;nelle ilmeisen
todisteen siit;, ett; sen luonto oli yht; yll;tt;v;n merkillinen
kuin ulkomuotokin. Silm;tty;;n kuin ohimennen uusiin tulokkaihin se
k;;nn;hti ymp;ri, murahteli hiukan kaatuneelle vastustajalleen ja
rupesi sitten yht';kki; sy;m;;n sit;.

Lloyd voihkasi n;rk;styksest; ja inhosta. Tosin oli Dan saanut
surmansa, mutta se oli tapahtunut rehellisess; taistelussa, ja
ep;ilem;tt; oli Dan tapansa mukaan ollut hy;kk;;v;n; puolena.
Lloyd ei voinut olla aluksi hiukan ihailematta voittajaa, mutta
aivan kuulumatonta oli, ett; se nyt taistelun tauottua k;vi aivan
levollisesti sy;m;;n kukistunutta vihollistaan, ilman raivon ja vihan
merkki;k;;n. Se oli inhottavaa! Lloyd tarttui ruoskaansa.

»Hyi h;pe; sinua!» huusi h;n. »Senkin ilke; peto. Et saa — mene
matkoihisi!»

Sillalle saapui k;vellen jokin mies, ja Lloyd pyysi h;nen pitelem;;n
hevosta hetkisen aikaa. Rox oli niit; hevosia, jotka hiljaa seistess;;n
ovat lauhkeita kuin lampaat, eik; h;nt; pelottanut l;hte; sen luota,
kun oli joku joka piteli sit; paikoillaan. H;n hyp;hti alas ruoska
k;dess;. Dania h;n ei voinut en;; auttaa, mutta ainakin tahtoi h;n
tuoda sen kaulaimen takaisin rouva Applegatelle. Tuo ihmeellinen
koira per;ytyi v;h;n. Ja merkillisint; kaikessa sen olennossa oli
sen j;rk;ht;m;t;n levollisuus. Ei se nytk;;n osottanut v;hint;k;;n
hurjuuden merkki;.

»Juuri tuo tekeekin sen niin inhottavaksi», ajatteli Lloyd ja
tavoitti sit; ruoskallaan. Koira asettui istumaan ja katseli h;neen
rauhallisesti kieli ulkona suusta. Saatuaan kaulaimen irti Danin
kaulasta ja viskattuaan sen vaununistuimen alle kysyi Lloyd miehelt;,
tiesik; h;n, kelle vieras koira kuului.

»Ei ole aavistustakaan, neiti Searight, en ole ik;n; n;hnyt sellaista
otusta n;ill; mailla. Tuo toinen oli tuolta Applegaten talosta.»

»Tulehan t;nne, ett; saan n;hd;», houkutteli Lloyd vierasta koiraa ja
piilotti ruoskan selk;ns; taa. »N;yt;h;n kaulaintasi.»

H;n ei v;litt;nyt miehen varoituksista, vaan k;vi koiraa kohti,
vihellellen ja toinen k;si ojolla, ja se todellakin l;hestyi
h;nt; — ensin v;h;n ep;luuloisesti, mutta piankin muikistellen
ja imarrellen. Lloyd ty;nsi k;tens; sen paksuun kaulaturkkiin ja
py;ritti nimilevyn n;kyviin. Siihen oli piirretty: _Kamiska. »Frejan»
pohjoisnaparetkikunta. Ward Bennettin oma_.

»Onko kaulaimeen kirjoitettu jotain?» kysyi mies.

Lloyd kiinnitti irtautuneen hiusneulan tiukemmin tukkaansa.

»Ei — ei mit;;n, mik;li voin n;hd;.»

H;n nousi j;lleen rattaille ja antoi lantin miehelle. T;m; katosi
tienk;;nteen taa. Mutta juuri kun Lloydin piti ruveta ajamaan edelleen,
kuuli h;n aivan kohdaltaan ylh;;lt; m;enrinteelt; kivien rapinaa,
pensaikon kahinaa ja ter;v;n vihellyksen. Kamiska nousi nelj;lle
jalalleen, heristi korvansa pystyyn ja l;hti s;nt;;m;;n rinnett; yl;s
Ward Bennetti; vastaan, joka hyppeli alasp;in t;rm;lt; t;rm;lle,
pidellen kiinni tammen vesoista.

H;n oli puettu pitk;; k;velymatkaa varten, jaloissa polvihousut ja
suunnattomat, naulapohjaiset keng;t, Muuna pukuna h;nell; oli vanha
ratsastustakki ja kudottu villatakki, sel;ss; pieni nahkareppu ja
k;dess; lyhytvartinen geologin-vasara.

Sellaisena n;ki Lloyd h;net pitk;n v;liajan j;lkeen — n;ki h;nen j;lyt,
karkeat kasvonsa, esiinty;ntyv;t, miltei ep;muotoiset leukaper;t, ison,
el;imellist; tahdonvoimaa ilmaisevan suun, valtavan, neliskulmaisen
leuan, kapean, sis;;npainuneen otsan ja tuuheitten kulmakarvojen
alta v;lkkyv;t ter;v;t, kalastelevat silm;t. Bennettin jylh;, karkea
basso;;ni kumisi raskaasti ja s;r;hdellen syv;lt; rinnasta; se oli
;;ni, joka soveltui k;skem;;n miehi;, mutta ei puhuttelemaan naisia.

Lloyd oli tottunut hillitsem;;n itse;ns;, kun se oli tarpeen; niinp;
h;n nytkin istui hiljaa rattaidensa korkealla istuimella, k;det vain
puristuivat kiinte;mmin ohjasten ymp;rille. H;n oli usein mietiskellyt,
mit; h;n t;llaisena hetken; tulisi tuntemaan ja tekem;;n, ja nyt
h;n huomasi, ettei h;n tuntenut mit;;n suurta iloa, mit;;n valtavaa
mielenliikutusta; mutta ett; nyt oli t;rkeint; osata joka hetki
s;ilytt;; mielenmalttinsa.

Ajatukset py;riv;t hurjasti h;nen p;;ss;;n. Nelj;;n vuoteen he eiv;t
olleet n;hneet toisiaan. Kerran h;n oli jo luullut Bennettin kuolleen.
Mutta h;n oli pelastunut, tullut kotiin ja l;htenyt suoraap;;t;
tapaamaan h;nt;, v;litt;m;tt; v;h;;k;;n ymp;rill;;n kajahtelevasta
suosiomyrskyst;. T;ll; kohtaamisella tuli joka tapauksessa olemaan
ratkaiseva merkitys ainakin toiselle heist;. Mit;h;n he sanoisivatkaan
toisilleen? Kuinka he selviytyisiv;t t;st; vaikeasta tilanteesta?

Mutta nyt oli ratkaiseva silm;nr;p;ys tullut, ;kisti ja ilman ett;
siihen enn;tti valmistautua. Ei ollut aikaa etsi; sopivia sanoja.
Kun h;n per;st;p;in muisteli t;t; kohtaamista, tuntui h;nest;, ett;
se oli heille kummallekin tullut sopimattomaan aikaan, ja ett; jos
heid;n puhelunsa olisi merkitty muistiin, olisi se n;ytt;ytynyt vallan
tyhj;ksi ja ylimalkaiseksi.

Bennett otti lakin p;;st;ns;, astui vaunuja kohti ja tervehti:

»Kas vain, seh;n on neiti Searight!»

Ja Lloyd ojensi h;nelle oikean k;tens; vasemman ylitse, joka yh; piteli
ohjaksia tiukalla, puristi h;nen k;tt;ns; ja vastasi:

»Hyv;; p;iv;;, hra Bennett — hauska n;hd; teit;. Mist; p;in te tulette?»

»L;hinn; kaupungista — ja sit; ennen 76. pohjoiselta leveysasteelta.»

»Min; onnittelen teit;. Olimme melkein menett;neet kaiken toivon saada
en;; n;hd; teit;.»

»Paljon kiitoksia», sanoi Bennett. »Omatkaan toiveemme eiv;t juuri
olleet ruusunv;riset — koko aikana. Mutta minulla ei ole viel; t;h;n
asti ollut oikein sellaista tunnetta, ett; todellakin olisin palannut
— no niin, ennenkuin vasta Bannisterin ja Fourth Laken v;limaille
tultuani», h;n lis;si, ja h;nen kasvoilleen levisi h;nelle ominainen
tyly hymy.

»Ja nytkin jouduitte liian my;h;;n», virkkoi Lloyd. »Teid;n koiranne
on tappanut meid;n Danimme, ja mik; viel; pahempi, se tahtoi sy;d; sen
suuhunsa. Seh;n vasta on kauhea peto.»

»Kamiska — niin kyll;», vastasi Bennett miettiv;isesti. »Niin, se on
minun omaa syyt;ni, sill; min; n;ytin sille huonon esimerkin. Min; s;in
itse sen toverin, ja kerran piti v;h;lt;, etten sy;nyt Kamiskaakin.
Mutta siit;h;n ei meid;n pit;nyt puhella.»

»Te n;yt;tte hiukan rasittuneelta, hra Bennett.»

»Eik; ihmett;. Tohtori sanoi, ett; minun pit;isi l;hte; maalle
saadakseni j;lleen ruusuja kalpeille poskilleni. Niinp; tulin sitten
t;nne harrastamaan geologisia tutkimuksia. Se tekosyy voi olla yht;
hyv; kuin mik; muu hyv;ns;.» Sitten huudahti h;n ;kki;: »Halloo,
siivolla sin;! Joutukaa alas rattailta, neiti Searight!»

Kaikki oli k;ynyt niin ;kisti, ettei kumpikaan voinut per;st;p;in
sanoa, kuinka se oli oikein k;ynyt p;ins;. Arvatenkin oli Bennett
kavutessaan alas jyrkk;; rosorinnett; saanut ohutta maaper;;
kannattavan irtonaisen soran liikehtim;;n, ja nyt vy;ryi soraa, kive;
ja j;kk;pensasta virtanaan alas tielle ry;pytt;en ilmoille mahtavan
p;lypilven.

Rox hyp;hti syrj;;n, ja Lloyd kiristi ohjia liiaksi, jolloin
hevonen taivutti kaulaansa, ja p;itset katkesivat hel;ht;en kuin
jousenj;nne. Hevonen kimmoutui koholle ja viuhtoi vimmatusti p;;t;ns;
kirvoittuakseen irti kuopimista. Sitten se notkisti alaleukansa rintaa
vasten, ja silloin se yht';kki; sai p;;h;ns;, ett; nyt ei ainakaan
mik;;n ihmisvoima kyennyt hillitsem;;n sit;. Se ei en;; hyppinyt
koholle, se taivutti takajalkojaan alasp;in ja oli juuri aikeissa
l;hte; karkaamaan. Mutta samassa silm;nr;p;yksess; oli Bennett
kohdalla, tarttui hevosta kuolaimiin ja koetti kiskoa sit; takaperin.
Lloyd seisoi puoleksi pystyss; rattailla, ohjakset kiedottuina moneen
kertaan k;sien ymp;rille, h;nen pitk;t, voimakkaat k;sivartensa olivat
suorina eteenp;in, ja h;n veti hevosta kaikin voimin taaksep;in, itse
huojuen ja heilahtaen joka tempauksessa. Mutta kun p;itset olivat
katkenneet, olisi Lloyd yht; hyvin saanut koettaa pidell; h;yryveturia
kurissa. Bennett oli luonnostaan hyvin v;kev;, mutta edellinen
k;rsimysten aika oli kalvanut h;nen voimiaan. Kuolaimiin tarttuessaan
ja hevosen tehdess; ensimm;isen turhan karkausyrityksens; h;n oli kohta
huomannut, ettei kamppailusta tulisi tasav;kinen. H;n voi pidell;
Roxia sekunnin, pari, ehk;p; kolmekin, mutta sitten se riehtaantuisi
valloilleen. Ja oja oli vain kymmenkunnan metrin p;;ss;, ja sen yli vei
silta — jossa ei edes ollut suojakaiteita.

»Joutukaa, neiti Searight», huusi h;n uudestaan. »Hyp;tk;; alas maahan.
Me emme kykene pitelem;;n sit;. Sukkelaan, tehk;; niinkuin sanon,
hyp;tk;;!»

Mutta Rox tempasi h;net kumoon ja t;misteli takakavioitaan maahan,
niin ett; kallioperustainen maantie kumisi kuin j;ttil;isrumppu.
Bennett ponnisti koko voimallaan maaper;;n, ja hampaat irvess;,
kasvot veripunaisina ja suonet korkeina koholla h;n nyki ja tempoi
kuolaimista, niin ett; hevosen suu repeytyi veriseksi. Mutta siit; ei
ollut apua, tuossa tuokiossa oli Rox p;;sev; valloilleen.

»Hyp;tk;; alas, sanon min;!» huusi h;n taasen ja katsahti taakseen.
»Silm;nr;p;ys viel;, ja se karkaa menojaan.»

Lloyd p;;sti irti ohjaksista ja k;;ntyi hyp;ht;;kseen rattailta. Mutta
h;nen pitk; ratsastushameensa oli kasautunut rattaidenpohjalle ja
kietoutunut h;nen jalkojensa ymp;rille, kun h;n nousi pystyyn. Rattaat
heilahtelivat kuin laiva kovassa aaltoilussa. Kahdesti h;n koetti
irrottautua, pidellen k;dell;;n kiinni likasuojuksesta. Mutta sitten
t;r;htiv;t vaunut ;kki; eteenp;in, jolloin h;n putosi polvilleen. Rox
oli vapaa — nyt oli kaikki apu ohi.

Ei sent;;n aivan. Kuin v;l;hdyksess; h;n n;ki — aivan kuin h;nen
ohitsensa lenn;ht;v;n; hirmun;kyn; — mit; alhaalla tiell; tapahtui
aivan h;nen silmiens; edess;. H;n n;ki miehen ja hevosen kamppailevan
kesken;;n el;m;st; ja kuolemasta, n;ki keltaisen maantien h;nen ja
ojan v;lill;, ojan itsens; ja sen yli viev;n kapean sillan. Sitten
h;n n;ki tuon lyhytvartisen geologi-vasaran suhahtavan ilmassa. Se
putosi sukkelaan alas, armottomasti, yhdell; ainoalla iskulla. Rattaat
meniv;t nurin, ja Rox vaipui hitaasti polvilleen ja lys;hti sitten
aivan hervottomana kokoon. Se kaatui aisan yli, joka riuskahti poikki
sen painon alla, ja puistatus k;vi hevosen ruumiin l;pi, kun se veti
viimeisen, pitk;n, v;r;htelev;n kuolinhuokauksensa.




V.


Kun Lloydin vihdoinkin onnistui kirvottautua irti ja hyp;t; alas
rattailta, juoksi Bennett joutuun h;nt; vastaan ja veti h;net k;dest;
kauemmaksi onnettomuuspaikalta.

»Oletteko loukkaantunut?» h;n kysyi. »Vastatkaa toki, oletteko
loukkaantunut?»

»Ei, en v;hint;k;;n.»

»Kuinka pistik;;n p;;h;nne l;hte; ajamaan sellaisella hevosella? Sit;
ette tee en;; toista kertaa. Min; kiell;n sen teilt;.»

Lloydin mieli oli liiaksi j;rkytetty, niin ett; h;n ei ensimm;lt;
voinut saada sanaakaan suustaan, vaan j;i seisomaan hievahtamatta
keskell; tiet; ja katseli Bennetti;, joka riisui valjaat kuolleelta
hevoselta, pani ne vaunun istuimen alle ja veti rattaat tienreunalle.
Sitten h;nen vihdoinkin onnistui malttua, ja h;n yritti laskea
leikki;kin.

»Minusta tuntuu, hra Bennett, ett; te menettelette jokseenkin
omavaltaisesti minun valjaitteni suhteen —»

»Istukaa», komensi Bennett. »Teh;n aivan vapisette. Istukaa tuolle
kivelle.»

»— ja minun itsenikin suhteen», lis;si Lloyd, vaipuen osotetulle
kivelle, sill; aikaa kun Bennett yh; puuhaili vaunujen ja valjaiden
kera.

»Mieleni on paha, ett; minun t;ytyi tehd; n;in», vastasi Bennett,
»mutta muutakaan apua ei ollut. Joko olisitte seuraavassa
silm;nr;p;yksess; lent;nyt p;; edell; kivipohjaiseen ojaan tai olisitte
ruhjoutunut kuoliaaksi tiell;.»

»Vanha Rox parka», kuiskasi Lloyd, »min; pidin siit; niin paljon.»

Bennett asettui h;nen eteens;, kun h;n nousi kivelt;. H;nell; oli
Lloydin ajelutakki k;sivarrellaan ja ruoska k;dess;.

»Ei, ;lk;; menk; sit; katsomaan. Se ei n;yt; hyv;lt;. Nyt seuraan teit;
kotiin. ;lk;; v;litt;k; rattaista, min; pid;n kyll; huolen, ett; ne
noudetaan kotia.»

»Ja pit;k;; my;skin huolta siit;, ett; Rox tulee haudatuksi — t;nne tai
jonnekin muualle. Min; en sied; ajatella, ett; se makaa tuolla varisten
ruokana. Kunpahan vain tiet;isin, ett; muuta neuvoa ei ollut. Hra
Bennett, oletteko siit; aivan varma?»

»Muuta ei enn;tt;nyt ajattelemaankaan. Vaara oli liian t;p;r;ll;.»

Mutta Lloydin oli vaikea saada tuota kauhunkuvaa karkotetuksi
ajatuksistaan. Bennett oli suhtautunut tilanteeseen niin kylm;sti ja
milteip; tunteettomasti, ett; Lloyd aivan ;llistyi ja rupesi melkein
pelk;;m;;n h;nt;. H;nen tekonsakin ilmaisi sellaista alkeellista
raakaa voimaa, joka ei juuri ollut t;m;n vuosisadan perint;;. H;nh;n
tuntui tavallaan ponnahtaneen n;ytt;m;lle jostakin parin vuosituhannen
takaa. H;nen v;kivaltaisuutensa ja riihottomuutensa muistutti mieleen
niit; aikoja, jolloin ihmiset tappelivat el;inten kanssa kivinuijat
tai paljaat nyrkit aseina. Mutta samalla ilmaisi h;nen p;;tt;v;inen
esiytymisens; henkist; ja ruumiillista voimaa, jota ei mik;;n voinut
pys;hdytt;;, joka aina kulki suorinta tiet; maalinsa perille ja valitsi
yksinkertaisimmat keinot tarkoituksensa saavuttamiseksi, joka kohosi
yl;puolelle kaikkia ihmisarveluja ja sopivaisuuden n;k;kohtia, t;rm;si
suoraan eteenp;in ja asian ytimeen, murskaten esteet ja vastukset
tielt;;n kesytt;m;ll;, silmitt;m;ll; h;ik;ilem;tt;myydell;.

Kesti kauan, ennenkuin he kykeniv;t puhumaan muusta kuin ;skeisest;
tapahtumasta; mutta kun he p;;siv;t siit; irrottumaan, johtuivat he
puhelemaan Richard Ferrissist;. Bennett ylisti h;nt; pilviin saakka
ja kertoili h;nen miehuullisesta sitkeydest;;n paluumatkalla; silloin
rohkeni Lloyd vihdoin v;h;n ep;r;ity;;n kysy;: »Kuinka hra Ferriss
jaksaa? Te mainitsitte kirjeess;nne h;nen olevan kipe;n.»

»Sit; h;n onkin», sanoi Bennett, »enk; min; olisi suinkaan l;htenyt
h;nen luotaan, jollen olisi tiennyt sinne j;;m;ll; tekev;ni h;nelle
enemm;n vahinkoa kuin hy;ty;. Mutta tohtori, joka hoputti minua
matkaan, on luvannut s;hk;tt;; minulle, jos h;n k;y kipe;mm;ksi. Uskon
nyt h;nen sanansa, ett; tulemattomat uutiset ovat hyvi; uutisia.»

Mutta Lloydin kohtaamisen vaikutuksesta ynn; ;skeisen tapahtuman
aiheuttamasta mielenliikutuksesta johtui, ett; Bennett aivan unohti,
ettei h;n ollut ilmoittanut nykyist; osotettaan Ferrissille eik;
l;;k;rille. H;n oli aikonut tehd; sen viel; samana p;iv;n;, mutta oli
saanut sitten muuta ajateltavaa.

H;n luuli t;ss; silm;nr;p;yksess; itsekin, ett; h;n todella oli
kirjoittanut tri Pittsille, ja jos h;n t;n; hetken; ylip;;ns; muisti
mit;;n, mik; aikaisemmin oli ollut h;nen ajatuksissaan, niin muisteli
h;n sit; jo tapahtuneena tekona. Ja sitten h;n tuli unohtaneeksi koko
asian.

Astuskellessaan tiet; pitkin Lloydin rinnalla, puhellessaan h;nelle
ja kuunnellessaan h;nen puheluaan, iskiess;;n v;liin ruoskansiimalla
p;;t poikki tien vieress; kasvavilta keltaisilta kukilta, ajatteli
Bennett koko ajan, kuinka h;n saisi parhaiten sanotuksi Lloydille sen,
mit; h;n oli tullut t;nne sanomaan. Taitava puheen k;;nne, suotuisen
silm;nr;p;yksen sukkela k;ytt;minen, kaunopuheinen asiaan tarttuminen
eiv;t olleet Bennettin alaa, niiss; h;n ei ollut harjautunut
mestariksi. H;n tiesi vain, ett; h;n rakasti tuota naista, ett; h;n
asteli parhaillaan h;nen rinnallaan, ett; h;nen kaikkien toiveittensa
p;;maali, h;nen silm;ins; halu, h;nen syd;mens; kaipaus oli tuossa
h;nen k;tens; saavutettavissa. Kuten kyyhkynen, joka muualle vietyn;
irti p;;sty;;n lenn;ht;; suoraan kotiinsa, niin k;vi h;nkin suoraap;;t;
asiaan k;siksi.

»Neiti Searight», h;n alotti, ja h;nen karhea basso;;nens; soinnahti
entist;;nkin kumeampana, »mit; varten luulette minun oikeastaan tulleen
t;nne? Onhan maailmassa muitakin paikkoja, joissa voisin maleksia
Jumalan kirkkaat p;iv;t nakutellen kivi; vasarallani kuin mik;kin
naiskurssien professori.» — H;n nakkasi vasaran pensaikkoon — »siin;
meni geologia! No, nyt voimme puhella kesken;mme. Te tied;tte hyvin,
ett; min; rakastan teit;, ja min; luulen, ett; tekin rakastatte minua.
Olen tullut t;nne kysym;;n teilt;, tahdotteko ruveta vaimokseni?»

Vaikka Lloyd olisi vastannut tai tehnyt mit; muuta ikin; hyv;ns;, ei
se olisi niin h;mm;stytt;nyt Bennetti; kuin se tapa, jolla tytt; otti
h;nen kosintansa vastaan. Aivan rauhallisesti ja hiukan kylm;sti h;n
vastasi:

»Te luulette — te sanotte luulevanne, ett; min;» — h;n keskeytti ja
alotti j;lleen alusta: »Teill; ei ole v;hint;k;;n oikeutta puhua
tuollaista minulle. Min; en ole ikin;ni antanut teille aihetta uskoa,
ett; pit;isin teist;. Saakaamme se kohta selv;ksi meid;n keskemme.»

»Min; en ymm;rr; ollenkaan v;lttelyj; enk; naljailua», vastasi Bennett
k;rsim;tt;m;sti. »Min; sanon teille, ett; rakastan teit; kaikesta
syd;mest;ni. Min; sanon teille, ett; kernaasti haluaisin teid;t
vaimokseni, ja min; tied;n, ett; tekin rakastatte minua. Te ette ole
samanlainen kuin toiset naiset, miksi te siis nyt rupeatte keimailemaan
minulle? Hyv; Jumala, siihen te toki olette liian hyv;! Min; tied;n,
ett; olette. Me molemmat olemme siin; suhteessa muiden ihmisten
yl;puolella, ja meid;n pit;isi toki ymm;rt;; toisemme suorasta sanasta.
Jollen olisi tiennyt teid;n pit;v;n minusta, niin en olisi puhunut
mit;;n.»

»En ymm;rr; teid;n puhettanne», sanoi Lloyd. »Luulen olevan parasta,
ett; puhelemme jostakin muusta.»

»Min; olen tullut puhumaan t;st;, enk; mist;;n muusta», sanoi Bennett
p;;tt;v;sti.

»No niin, olkoon menneeksi», vastasi Lloyd ja nyk;si olkap;it;;n,
»puhukaamme siis siit;. Te sanotte, ett; meid;n pit;isi ymm;rt;;
toisemme. Saakaamme se asia kerrassaan selv;ksi. Min; halveksin
v;lttelyj; ja naljailua ehk; yht; paljon kuin te. Sanokaa minulle siis,
olenko min; milloinkaan antanut teille aihetta uskoa, ett; pit;isin
teist;.»

»Sin; hetken;, jolloin meilt; oli kaikki toivo lopussa», vastasi
Bennett ja katsoi tytt;; tiukasti silmiin, »kun kuolema l;hestyi
meit;, ja min; luulin menev;ni Jumalani luo viel; samana p;iv;n;,
silloin tulin niin onnelliseksi, kuin en luule koskaan el;iss;ni
olleeni, saadessani tiet;;, ett; min; merkitsin teille jotakin, ett; te
rakastitte minua.»

Lloyd katsoa tiirotti ;llistyneen; ja ymm;ll;;n h;neen.

»En ymm;rr;, mit; te oikein tarkoitatte», h;n toisti.

»Ei, mutta kuulkaapas nyt», sanoi Bennett tuimasti, »kun te kerran
voitte sanoa sen Ferrissille, niin miksette voi sanoa sit; minulle
itsellenikin?»

»Hra Ferrissille?»

»_H;nelle_ te voitte sanoa, ett; piditte minusta.»

»Min;k; — olenko min; sanonut hra Ferrissille — ett; pidin teist;?»
Lloyd hymyili hiukan. »Nyt teid;n kielenne kulkee omia teit;;n,
kapteeni Bennett.»

»Jos te olette muuttanut mielt;, jos teit; kaduttaa, mit; olette ennen
sanonut, niin miksi en min; saa sit; tiet;;? Min; rakastin teit;,
koska luulin teid;n olevan suuren ja jalon naisen, vailla kaikkea
pikkumaisuutta, yl;puolella kaikkea joutavaa kamaril;rp;ttely;.
Min; rakastin teit;, koska teill; oli ylevi; harrastuksia, koska
sielussanne ei ollut tilaa el;m;n pikku asioille, pikku tunteille,
pikku kaihoille ja — ja valheellisuudelle. Jos ette rakastanut minua,
niin miksi sanoitte p;invastaista? Jos rakastatte minua nyt, niin miksi
ette tunnusta sit;? Luuletteko voivanne leikitell; sill; tapaa minun
kanssani? Luuletteko keimailun minuun pystyv;n? Jos te olette kyllin
halpamainen turvautumaan sellaisiin keinoihin, niin luuletteko minun
olevan kyllin halpamainen tyytym;;n siihen? Min; tunnen Ferrissin
liiaksi hyvin. Min; tied;n, ettei h;n kykenisi tekem;;n itse;;n
syyp;;ksi sellaiseen valheellisuuteen, josta nyt syyt;tte h;nt;. H;n
ei olisi ikin; voinut sanoa sellaista silkkaa valhetta, sellaista
tarpeetonta, aiheetonta valhetta. Teid;n t;ytyy olla kertonut h;nelle,
ett; piditte minusta. Miksi ette ole — te juuri ennen kaikkia muita —
kyllin v;kev; ja rohkea ja suuri tunnustaaksenne sananne?»

»Siksi, ett; v;it;tte minun sanoneen sellaista, jota en koskaan ole
sanonut. Kuinka saatattekaan uskoa sellaista minusta? Vaikkapa min;
todellakin pit;isin teist;, niin kuinka voitte luulla, ett; min; olisin
tunnustanut sen — ja p;;llep;;tteeksi syrj;iselle? Ei, kuulkaahan»
— h;nen ;;ness;;n tuntui ;kki; vihan v;rett; — »puhukaamme jostain
muusta. T;m; toki on liiaksi — takaperoista!»

»Ettek; siis ole koskaan sanonut Ferrissille pit;v;nne minusta?»

»En.»

Bennett otti lakin p;;st;;n. »No niin. T;h;n se saa loppuakin. Hyv;sti,
neiti Searight.»

»Luuletteko te sitten minun sanoneen Ferrissille, ett; pidin teist;?»

»En usko, ett; mies, joka on ollut minulle enempi kuin veli, voisi olla
valehtelija ja roisto.»

»Hyv;sti, kapteeni Bennett.»

He olivat jo jotenkin l;hell; Lloydin asuntoa. Bennett ojensi h;nelle
ajotakin ja ruoskan ja l;hti astumaan tiet; alasp;in.

Lloyd kertoi Lewisille tapahtumasta niin paljon kuin arveli
tarpeelliseksi ja k;ski h;nen noutamaan rattaat sek; toimittamaan Roxin
haudatuksi. Silm;t suurina ja tuijottavina nousi h;n sitten verkalleen
huoneeseensa ja istahti vuoteenlaidalle, riisumatta edes ensin hattua
ja hansikkaita. H;nen k;tens; vaipuivat syliin ja h;n tirkisteli
hajamielisesti valkeaan akkunaverhoon, joka lepatteli edestakaisin
akkunavedossa.

H;n ei oikein tiennyt, mik; h;nt; oli pahimmin loukannut, sek; ett;
Ferriss oli valehdellut, vaiko se ett; Bennett uskoi sen valheen.
Mutta miksi, Herran nimess;, olikaan Ferriss sanonut sellaista
Bennettille? Mit; h;n sill; tarkoittikaan, mit; h;n sill; luuli
saavuttavansa? Kuinka voikaan Ferriss — se mies, joka itse rakasti
h;nt; — saada p;;h;ns; n;yryytt;; h;nt; sill; tapaa, saattaa h;net
sellaiseen asemaan, joka mit; pahimmin haavoitti h;nen ylpeytt;;n ja
omanarvonsatuntoa? Bennett my;skin rakasti h;nt;. Kuinka h;n sitten voi
uskoa, ett; h;n, Lloyd, alentuisi moiseen menettelyyn?

H;nt; oli syv;sti loukattu, ja loukattu juuri sellaiseen kohtaan, jota
h;n oli pit;nyt suojatuimpana; ja se mies, joka oli ohjannut aseen
siihen, oli juuri se, jota h;n rakasti kaikesta sielustaan ja kaikesta
syd;mest;;n.

Enin osa koko jutusta k;vi yli h;nen k;sityskykyns;. Vaikka h;n
kuinka yritti sit; ymm;rt;;, oli se h;nelle mahdotonta. Mutta yhdest;
seikasta ei kuitenkaan voinut erehty;: Bennett luuli, ett; h;n,
Lloyd, rakasti h;nt;, luuli h;nen kertoneen sen Ferrissille, ja ett;
h;n vain joutavasta keimailunhalusta oli kielt;ytynyt tunnustamasta
Ferrissin valhetta todeksi. H;n tunsi Bennettin luonnetta kyllin hyvin
tiet;;kseen, ett; mink; ajatuksen t;m; kerta oli saanut p;;h;ns;, niin
sit; ei k;ynyt kiskominen siit; juurineen. Bennett ei ollut niit;
miehi;, jotka helposti muuttavat mielt; ja ajatuksia.

Siet;m;t;nt; oli ajatella, ett; Bennett uskoi kaikkea tuota. Istuessaan
yksin;;n valkeassa kamarissaan Lloyd tunsi ;kisti poskiansa polttavan,
ja tahdottomasti pani h;n k;tens; kasvojensa eteen peitt;;kseen
niit; auringolta. H;n siirtyi nopeasti tunnelmasta toiseen. ;kki;
k;;ntyi h;nen n;rk;styksens; kiivaasti Ferrissi; vastaan. Kuinka
t;m; uskalsikaan? Kuinka saattoikaan h;n loukata h;nt; niin syv;sti,
niin verisesti? Sitten h;nen vihansa kohdistui j;lleen Bennettiin.
Olihan t;m;n puolelta sent;;n kerrassaan h;pe;m;t;nt;, ett; h;n voi
luulla h;nen siihen m;;r;;n unhottaneen oman arvokkaisuutensa. H;n
puri hampaitaan yhteen voimattomasta vihasta ja kavahti pystyyn k;det
nyrkiss;, ja n;yryytyksen kyyneleet t;yttiv;t h;nen silm;ns;.

Suurimman osan iltap;iv;; h;n vietti huoneessaan k;vellen edestakaisin
lattialla ja koettaen j;rjest;; ajatuksiaan, tehd; jonkinlaisen
p;;t;ksen, joka selvitt;isi tilanteen, joka voisi palauttaa h;nen
sielullisen tasapainonsa ja h;nen omanarvontuntonsa, niin ett; h;n
voisi j;lleen olla yht; iloinen kuin aamulla. Sill; kadonnut oli
h;nelt; nyt sekin suuri ilo, ett; tiesi rakastetun miehen olevan kotona
ja hyv;ss; turvassa. Olipa hetki;, jolloin Lloydista tuntui, ettei h;n
en;; voisikaan rakastaa h;nt;, mutta seuraavassa tuokiossa h;nen t;ytyi
tunnustaa itselleen, ett; juuri senvuoksi, ett; h;nen rakkautensa
oli niin v;kev; ja l;mmin, tuntui n;yryytyskin niin katkeralta ja
masentavalta. Ferriss oli valehdellut h;nest;, ja Bennett oli uskonut
valheen. H;n ei voinut ajatellakaan, ett; voisi j;lleen tavata
Bennetti; n;iden olosuhteiden vallitessa. H;nen lyhyt loma-aikansa oli
pilattu, rauhallinen maapaikka oli kadottanut vieh;tyksens; h;neen
n;hden. Jo seuraavana p;iv;n; h;n palasi kaupunkiin.

H;nen tulonsa j;lkeisen; aamuna, kun h;n purki matka-arkusta
vaatteitaan esiin, tuli neiti Douglas h;nen huoneeseensa ja istahti
tapansa mukaan sohvankulmaan. Tarinoitua kaikenlaista puolen tunnin
ajan sanoi neiti Douglas sitten:

»Muistatteko viel;, Lloyd, kun puhuin teille noista kev;;llisist;
lavantautitapauksista, joita oli niin tihe;;n, ett; niit; voi melkein
pit;; kulkutautina?»

Lloyd ny;kk;si my;nt;v;sti, syli t;ynn; arkusta ottamiaan vaatteita.

»Nyt on asianlaita pahempi kuin koskaan ennen», jatkoi neiti Douglas.
»Ja sin; lyhyen; aikana, jolloin te olitte maalla, on kolme meist;
saanut l;hte; kaupungille hoitamaan sellaisia tapauksia. Ja Medfordissa
sai er;s sairaanhoitajatar tartunnan ja kuoli.»

»Vai niin», virkkoi Lloyd v;h;n ymm;ll;;n. »Minun mielest;ni lavantauti
kumminkin on sellainen tauti, johon sairastuneet pit;isi olla helppo
erist;; muista ihmisist;.»

»Ei aina, ei aina», v;itti toveri, »pahanlaatuinen lavantautitapaus
voi olla melkein yht; ilke; tarttumaan kuin keltakuume tai isorokko.
Muistatteko silt; ajalta, jolloin ty;skentelimme sairaalassa, kuinka
tuo pieni puolalainen sairaanhoitajatar, neiti Hellmuth, sai tartunnan
hoidokistaan ja kuoli ennen t;t;. Samaten k;vi Eva Blaynen. H;nkin
oli v;h;lt; kuolla. Omasta puolestani olen mieliss;ni, ett; neiti
Wakely otti tuon Medfordin potilaan hoidettavakseen, vaikka edellinen
hoitajatar sai siit; kuolemansa. Neiti Wakely ei koskaan arkaillut, kun
—»

»Onko joku meik;l;isist; saanut tuon tapauksen hoidettavakseen?» kysyi
Lloyd.

»On tietysti, enk; ole kertonut sit; teille?»

»Toivonpa, ett; saamme sen nujerretuksi», virkkoi Lloyd, nostaen
v;likehyksen arkusta. »En luule, ett; meid;n on viel; koskaan t;ytynyt
heitt;; taudintapausta kesken, mik;li hoidosta on ollut kysymys, ja
lavantaudin suhteen on juuri kunnollinen hoito p;;asia.»

»Lloyd», sanoi neiti Douglas vakavasti, »en tied; mit; olisinkaan
antanut, jos olisin saanut sen lannevammaa sairastavan pikku potilaan
hoidettavakseni ja suoriutunut siit; niin hyvin kuin te. Kuulisittepa
vain, mill; tapaa tri Street puhuu teist; — ja sen pikku tyt;n is;. Ah,
tottakin unohdin jotain. Hattie Campbell — seh;n on h;nen nimens;? —
soitti t;nne puhelimessa ja tiedusti, olitteko te palannut maalta. Se
oli eilen. Min; vastasin h;nelle, ett; odotimme teit; tulevaksi t;n;;n,
ja h;n pyysi minun sanomaan teille, ett; h;n aikoo tulla tervehtim;;n
teit;.»

Seuraavana iltap;iv;n; kello 3 tienoissa ajoivatkin Hattie ja h;nen
is;ns; avovaunuissa torin laidalle. Hattiella oli iso orvokkikimppu
tuotavana Lloydille. Pikku potilas oli hyv;ss; alussa parantuakseen
t;ydellisesti. Joskus sallittiin h;nen k;vell;kin v;h;n, muuten lykk;si
palvelustytt; h;nt; sairasvaunuissa. H;n tulisi kyll; aina onnahtamaan
hiukan, mutta muuten oli toivoa, ett; elimellinen vika korjautuisi
kokonaan. Hattielle ja h;nen is;lleen oli Lloydista tullut jonkinlainen
suojeluspyhimys. H;net luettiin perheen j;seneksi, ja h;nt; pidettiin
miltei yht; suuressa kunniassa kuin Campbellin vaimovainajaa.
Campbell itse, joka oli varakas mies ja kaunis mies, hyvinhoidettu
ja vain hiukan harmaassa ohimoiltaan, yll;tti itsens; useammin kuin
kerran seisomassa Lloydin valokuvan edess;, joka sijaitsi Hattien
huoneen uuninreunustalla, ja h;n j;i miettiv;isesti katselemaan sit;
leikatessaan sikarinsa p;;t;.

Kun vaunut nyt pys;htyiv;t tuon ison talon eteen, huudahti Hattie
riemuiten: »Ah, tuollahan h;n onkin!» ja Lloyd laskeutui portaita alas
vastaan, matkalaukku viel; k;dess;.

»Tulemmeko me liian my;h;;n?» huudahti Hattie. »Oletteko l;hd;ss; ulos?
Onko teill; jokin potilas kaupungilla hoidettavana? Sit;k; varten
teill; on matkalaukku k;dess;? Me kun luulimme, ett; teill; oli viel;
lomaa.»

Campbell, joka ei voinut siet;; n;hd;, ett; Lloyd seisoi
jalkak;yt;v;ll; h;nen istuessaan, nousi vaunuista ja asettui h;nen
vierelleen ja kuunteli vakavanilmeisen; Lloydin ja h;nen entisen
potilaansa tarinoimista. Lloydin oli puhuessaan pakko k;;nty; vuoroon
Hattien, vuoroon t;m;n is;n puoleen. H;n kertoi heille, ett; h;nell;
oli jokseenkin kiire aika. H;net oli juuri kutsuttu hoitamaan hyvin
pahaluontoista lavantautitapausta Medfordin pieneen esikaupunkiin.
Tosin ei h;nen vuoronsa ollut l;hte;, mutta sairasta hoitava l;;k;ri
oli, kuten usein sattui, erikoisesti pyyt;nyt h;nt; tulemaan.

»Muuan hoitajattaristamme, er;s nuori neiti Wakely, oli juuri saanut
t;m;n tapauksen hoidettavakseen», jatkoi Lloyd, »mutta h;np; ei
osannut varoa tartuntaa. H;n sairastui itsekin ja vietiin t;n; aamuna
kulkutautisairaalaan.»

Campbell menetti ;kki; tavallisen malttinsa ja huudahti.

»Mutta kuulkaas, neiti Searight, eih;n se vain ole sama tapaus, josta
luin eilisiss; sanomalehdiss; — kunhan vain ei olekin — Medford juuri
oli paikan nimi. Siell; on jo yksi sairaanhoitajatar enn;tt;nyt kuolla,
ja seuraava sai tartunnan. Etteh;n vain sano, ett; teid;n on meneminen
sinne?»

»Kyll;, sinne juuri», vastasi Lloyd, »ja tietysti otan hoitokutsun
vastaan. Oletteko koskaan luullut, ett; sairaanhoitajatar voisi
menetell; toisin? Seh;n toki olisi v;h;n liika — v;h;n liika —
merkillist;.»

H;nt; oli mahdoton saada luopumaan p;;t;ksest;;n, jonkavuoksi Campbell
ja Hattie kohta luopuivatkin yritt;m;st;. Lloyd oli k;rsim;t;n
joutuakseen l;htem;;n. Rautatieasema oli l;hell;, eik; h;n tahtonut
kuulla puhuttavankaan sinne ajamisesta. Mutta ennenkuin h;n l;hti,
johtuivat he puhumaan h;nen hra Campbellille l;hett;m;st;;n kirjeest;,
ja sovittiin, ett; Hattie ja h;nen palvelustytt;ns; viett;isiv;t
moniaan p;iv;n Bannisterissa. Raitis maa-ilma tekisi Hattielle enemm;n
hyv;; kuin l;;kkeet, ja Lloyd j;tt;isi hevoset ja vaunut ynn; Lewisin
h;nen k;ytett;v;kseen.

»Ja tottahan te kirjoitatte minulle, eik; totta, neiti Searight?» huusi
Hattie, kun Lloyd lausui hyv;stit. Mutta Lloyd pudisti p;;t;;n.

»Se ei tule kysymykseenk;;n», h;n vastasi. »Jos sen tekisin, voisi
vaara olla l;hell;, ett; sin;kin saisit lavantautitartunnan. Mutta
voithan sin; kirjoittaa minulle, ja sen toivon sinun tekev;nkin.» Ja
h;n ilmoitti Hattielle uuden osotteensa.

»Hattie», sanoi Campbell, kun vaunut j;lleen vieriv;t torin poikki ja
he molemmat heiluttivat k;si;;n Lloydille, joka nopein askelin kulki
asemalle. »Hattie!»

»Mit;, is;?»

»Tuo neiti se tiet;; jotakin asioista. Urhoollinen, viisas ja voimakas
— sit; kaikkea h;n on, ja suuri syd;n on h;nell; — syd;n, joka —.» H;n
leikkasi k;rjen sikaristaan ja vaipui mietteisiins;.

Pari p;iv;; my;hemmin, kun Hattie istui rouva Applegaten talon
kuistilla sairasvaunuissaan ja katseli Charley-Joen peli;, sen
ajellessa hein;sirkkoja nurmella, s;ps;hti h;n kuullessaan portin
paukahtavan. Valtaisen iso mies, jolla oli karsastelevat silm;t,
ja jykev;, neliskulmainen leuka, k;veli pihan poikki taloon p;in,
kintereill;;n sangen merkillisen n;k;inen koira. Charley-Joe vet;ytyi
kiiruimman kautta yksityiseen turvapaikkaansa kuistin kivijalassa.

Tuo kaupungissa kasvanut pikku tytt; huomasi miehest; kohta, ettei
h;n ollut maalaisia. Hattiella oli omat k;sityksens; seurustelutapain
vaatimuksista, ja kun Bennett saapui h;nen luokseen, kohentautui
h;n vaunuissaan pystyyn ja v;h;n ep;r;ity;;n taivutti p;;t;ns;
tervehdykseksi. Bennett otti hyvin kunnioittavasti hatun p;;st;;n.

»Pyyd;n anteeksi», sanoi h;n, kuin olisi Hattie ollut
viisikolmattavuotias neitonen eik; kaksitoistavuotias. »Onko neiti
Searight kotosalla?»

»Ah!» huudahti Hattie ihastuneena, »tunnetteko te neiti Searightin? H;n
hoiti minua, kun olin kipe;n; — sill; minun t;ytyy mainita teille, ett;
minulla on lannevika, ja sitte minut leikattiin. Ei, h;n ei ole en;;
t;;ll;, h;n on matkustanut kaupunkiin?»

»Matkustanut kaupunkiin?»

»Niin, kolme nelj; p;iv;; sitten. Mutta min; kirjoitan h;nelle t;n;;n.
Sanonko min; h;nelle, ett; te olette k;ynyt t;;ll;?» Ja vastausta
odottamatta jatkoi h;n yhteen menoon: »Mutta ehk; on parasta, ett;
esit;n itseni teille. Minun nimeni on Harriet Campbell, ja is;ni on
Craig V. Campbell, Herkuleen ter;stehtaiden is;nti; tuolla kaupungissa.
Olkaa hyv; ja istukaa.»

Pikku toipilas ja iso napamatkustaja pudistivat hyvin vakavasti
toistensa k;tt;.

»Minua ilahduttaa suuresti tavata teid;t», sanoi Bennett. »Minulla
ei ole nimikorttia mukana, mutta nimeni on Ward Bennett — 'Frejan'
retkikunnan miehi;», lis;si h;n. Suureksi helpotuksekseen h;n voi
huomata, ettei Hattie ollut kuullut lainkaan puhuttavan h;nest;.

»Kiitos», sanoi tytt;nen. »Min; kyll; mainitsen neiti Searightille, ett;
hra Bennett on k;ynyt t;;ll;.»

Bennett aprikoi tuokion. »E-ei», sanoi h;n sitten, »;lk;; huoliko sit;
mainita.»

»Mutta tiet;k;;s, h;n ei vastaa lainkaan kirjeeseen», kiirehti Hattie
selitt;m;;n, »sill; h;n pelk;;, ett; h;nen kirjeens; voisivat tuoda
minulle lavantaudin, ett; ne kuljettaisivat —» h;n rohkaisihe ja
k;ytti jolloinkin kuulemaansa outoa sanaa — »kuljettaisivat tartuntaa
mukanaan. Tiet;k;;s, ett; h;nell; on nyt hoidettavanaan hyvin ilke;
lavantautitapaus Medfordissa, jossakin siell; kaupungin l;hell;, ja me
olemme niin h;diss;mme sen johdosta — is; ja min;. Er;s aikaisemmista
sairaanhoitajattarista on jo kuollut, ja viimeksi siell; ollut sai
tartunnan ja tuli hyvin kipe;ksi, ja neiti Searight tiesi hyvin,
kuinka vaarallista se oli, mutta h;n _tahtoi_ itse menn; sinne, tahtoi
uskaltaa ihan — ihan kuin —». Jokin h;m;r; koulumuistelma johtui h;nen
mieleens;, ja h;n p;;tti puheensa ponnekkaasti: »ihan kuin Casablanca.»

»Mit; te sanottekaan!» sanoi Bennett ja k;;nsi v;h;n p;;t;ns;, niin
ett; h;n voi katsella tytt;; ter;v;sti toisella kierolla silm;ll;;n.
»Hoitaako h;n nyt lavantautipotilasta?»

»Kyll;, ja is; sanoi, ett; me ehk; — ehk; — eik; se ole kauheata, jos
emme ehk; en;; koskaan saa n;hd; h;nt;!»

»Hm — vai niin. Miss;p;in Medfordissa se on? Teh;n saitte h;nen
osotteensa, ettek; tahdo sanoa sit; minulle?»

Hattie ilmoitti osotteen, ja Bennett lausui kiireiset hyv;stit.

Kesti v;h;n aikaa, ennenkuin Bennettille oikein selvisi, mit; t;m;
kaikki oikein merkitsi. Lloyd oli arveluttavassa vaarassa, h;nen
henkens; oli kysymyksess;. Sit; ainoaa seikkaa h;n nyt paluumatkallaan
ajatteli; ja astellessaan vinhaa vauhtia huulet tiiviisti
yhteenpuserrettuina ja k;det nyrkitettyin; oli h;n taukoamatta
kuulevinaan »H;n voi kuolla, h;n voi kuolia — me — me ehk; emme en;;
koskaan saa n;hd; h;nt;!» Ja ;kki; valtasi h;net lamauttava pelko,
h;nen syd;mens; taukosi sykkim;st;, h;nen kurkkuaan kuristi ja kaikki
hermot j;nnittyiv;t kireiksi ja laukesivat j;lleen. H;n ei pys;htynyt
miettim;;n asiaa sen perusteellisemmin, h;n uppoutui alttiisti suinp;in
jonkinlaiseen h;m;r;;n aavistukseen, ett; jokin hirvitt;v; vaara, jokin
sanomaton suru uhkasi juuri nyt h;nt;. H;nelle ei p;lk;ht;nytk;;n muu
ajatus p;;h;n, kuin ett; Lloyd oli l;hell; kuolemaa, ja kun jokin
ajatus oli sy;pynyt h;nen p;;h;ns;, eiv;t mitk;;n j;rkisyyt voineet
sit; siit; karkottaa. ;kisti j;i h;n seisomaan tienk;;nteeseen, k;det
housujentaskuissa ja jalat tanakasti maahan ty;nnettyin;. »Jotakin
siis», sanoi h;n ;;neen, »jotakin siis on teht;v;!»

Vain yksi asia oli teht;viss;: Lloyd oli saatava kohta pois tuosta
vaaran paikasta. Mieluummin viel; samana p;iv;n;. H;n tahtoi pelastaa
h;net, tempaista h;net irti siit; turmiosta, johon typer; ja
v;;rink;sitetty velvollisuudentunto oli sy;ssyt h;net.

»Niin», sanoi h;n, »se on ainoa keino, ja kautta Jumalan, min; teen
sen.»

Mutta saisiko h;n my;skin Lloydin temmaistuksi tielt;, jonka t;m; itse
oli valinnut kulkeakseen? Onnistuisiko h;nen puheellaan taivuttaa
h;net? Pelkk; ajatuskin mahdollisesta vastarinnasta teki h;nen
p;;t;ksens; j;rkkym;tt;m;ksi. Ei ikin;, ei edes synkimp;n; hetken;
napakamppailujen aikana, h;n ollut ollut niin pinttynyt aikomukseensa,
ei milloinkaan tuntenut itsens; niin vahvaksi ja vuorenlujaksi
p;;tt;ess;;n h;ik;ilem;tt; kukistaa maan tasalle kaiken vastarinnan.
H;nest; tuntui, kuin olisi h;nen tahdonlujuutensa ;kki; kasvanut
nelinkertaiseksi, kymmenkertaiseksi entisest;;n; tuli mit; tuli,
h;n tahtoi saavuttaa p;;m;;r;ns;. Ei mik;;n voisi pys;hdytt;; h;nt;
kesken, ei mik;;n voima pid;tt;; h;nt;. Vaikeaksi tulisi arvatenkin
taivuttaa Lloyd luopumaan vartiopaikaltaan, mutta h;n k;ytt;isi kaiken
j;ttivoimansa saadakseen tyt;n turvaan.

Yhden asian h;n ainakin luuli olevan h;nelle avuksi — yksi seikka
auttoi h;nt; tuntemaan itsens; varmaksi onnistumisestaan — ja se oli se
ett; h;n yh; uskoi Lloydin rakastavan h;nt;. Bennett ei ollut mik;;n
naisten mies. Miehi; h;n kykeni ymm;rt;m;;n ja johtamaan kuin mit;kin
nukkeja, mutta koko h;nen el;m;ns; ja toimintansa ei ollut n;ihin
saakka antanut h;nelle tilaisuutta oppia tuntemaan naisia. Bennett ei
lainkaan ymm;rt;nyt n;it;. Keskustelussaan Lloydin kanssa, jossa t;m;
oli niin itsepintaisesti kielt;nyt Ferrissin kertoman todenper;isyyden,
ei h;nen ollut ollut mahdollista pusertaa totuutta esiin. H;n oli
saanut p;;h;ns;, ett; Lloyd rakasti h;nt;. H;nen oli helppo uskoa, mit;
tahtoi uskoa todeksi, ja usko Lloydin rakkauteen oli tullut osaksi
h;nen el;m;nsis;llyksest;;n, jota ei edes Lloyd itsek;;n voinut riist;;
h;nelt;.

Bennettin p;;t;s oli j;rk;ht;m;t;n. T;h;n asti ei mik;;n asia ollut
j;;nyt onnistumatta h;nelt;, jonka h;n vain oli t;ydell; vakavuudella
p;;tt;nyt voittaa. Ei h;n j;isi onnistumatta nytk;;n. Kun Bennettin
p;;t;kset olivat kehittyneet m;;r;ttyyn kohtaan — jonka kohdan h;n
helposti saavutti ja ylittikin — tulivat ne h;nelle jonkinlaiseksi
riivaukseksi. H;ness; kehittyv; valtava voimakkaisuus tempasi h;net
itsens;kin tahtoineen ja j;rkineen mukaansa ja ty;nsi kaikki estelyt
syrj;;n. Silloin ei j;rki en;; ollut johtamassa h;nen toimiaan. H;n
n;ki ainoastaan yhden asian — itselleen asettamansa p;;m;;r;n —
edess;;n; h;n k;vi kuuroksi kaikille pid;tt;ville ;;nille, sokeaksi
kaikille esteleville, ep;r;iville ajatuksille, v;linpit;m;tt;m;ksi
kaikelle muulle; h;n piti v;r;hdytt;m;tt; katseensa kiinnitettyn;
p;;m;;r;;ns;, kunnes vihdoin saavutti sen. Kun napaseudun j;;t olivat
uhanneet murskata h;net syleilyyns;, oli h;n kimmahtanut kaikkia
esteit; ja vaikeuksia vastaan hurjuutta l;hentelev;ll; tarmolla ja
voimalla. Samoin h;n tuli tekem;;n nytkin.

       *       *       *       *       *

Erottuaan Campbelleista talonsa edustalla oli Lloyd l;htenyt suoraan
asemalle ja oli nyt matkalla Medfordiin. Aina kun h;n sai jonkin
mielenkiintoisen sairaustapauksen hoidettavakseen, tuli se v;hitellen
t;ytt;m;;n h;nen mielens; ja kaikki ajatuksensa, niin ett; h;n
unohti kaiken muun. Campbellien yst;vyys ja Bennettin v;;r; luulo,
joka oli niin n;yryytt;nyt h;nt;, haihtuivat nyt kerrassaan h;nen
tietoisuudestaan, kun juna vei h;net kaupungin helteest; ja melusta
raittiiseen maalaisluontoon. H;n ei tiennyt, mink;laista hoitoa tuo
uusi potilas oli aikaisemmin saanut. H;n tiesi vain, ett; tauti oli
tavattoman pahalaatuinen ja pitk;lle edistynyt. Se oli jo surmannut
yhden hoitajattaren ja pannut toisenkin hengen suureen vaaraan,
mutta Lloyd ajatteli niin v;h;n h;nt; itse;;n uhkaavaa vaaraa, ett;
h;net t;ytti ilolla ajatus, ett; h;nen odotettiin onnistuvan siin;,
miss; toiset olivat v;syneet kesken. H;n saisi taasen kamppailla
vihollisensa kanssa, tuon vihollisen, joka kerta kuitenkin voittaisi,
vaikka se sadasti voitettaisiinkin. J;lleen oli vihollinen pys;htynyt
h;vityskulussaan ja k;ynyt kylmine kourineen k;siksi ihmisel;m;;n.
J;lleen oli noussut kaksinkamppaus el;m;st; ja kuolemasta, jossa
kuolema oli v;kev;n; puolena, ja huuto oli kuulunut — avunhuuto —
h;nen korviinsa. H;n tunsi taistelun iloa syd;mess;;n. H;n odotti
k;rsim;tt;m;sti joutuvansa paikalle — taistelutantereelle, jossa h;n
saisi katsella vihollista kasvoista kasvoihin sairasvuoteen yli, jossa
h;n oli jo kest;nyt niin monet taistelut, jossa h;n nyt j;lleen saisi
mitell; voimiaan vihollisen kanssa — kest;vyytt;;n sen v;kevyyden
kanssa — valpasta tarkkaavaisuuttaan sen juonikkaisuuden kanssa,
viisauttaan sen voiman kanssa, rohkeuttaan sen her;tt;m;n kauhun
kanssa, tietojaan sen kokemuksen kanssa, joka oli yht; vanha kuin
maailma ja el;isi yht; kauan kuin maailma. H;n tahtoi voittaa tuon
vihollisen, tempaista ihmishengen sen kourista, seista paikallaan kun
se v;istyi — voittaa, vaikka vain yhdeksi ainoaksi p;iv;ksikin.

H;n tahtoi ja h;nen t;ytyi voittaa. H;nen luontainen sitkeytens;,
haluttomuutensa v;istym;;n, h;nen j;ykk; vastustusvoimansa, h;nen
sortumaton p;;t;ksens; pysy; aikomuksessaan ja vied; se perille —
kaikki passiiviset ominaisuudet ter;styiv;t h;ness;, h;nen l;hetess;;n
tulevaa taistelutannerta. Ajatuksissaan h;n loi itselleen vankan
perustan, jolla seisoa, siihen tarrautui h;n koko synnynn;isell;
sitkeydell;;n ja lujuudellaan. Ei, h;n ei tahtonut hellitt;; tuota
ihmishenke; vihollisen saaliiksi; ei, h;n ei tahtonut v;sy; kesken
taistelua; ei, h;n ei tahtonut v;isty; rahtuakaan. Vihollinen sai tehd;
mit; sen halutti, h;n tuli seisomaan sit; vastaan viimeiseen asti.

Kello 4 tienoissa iltap;iv;ll; h;n saapui Medfordiin tunnin kest;neen
rautatiematkan j;lkeen, ja asemalla olivat vaunut vastassa, jotka
nopeasti veiv;t h;net huviloita ja ruohokentti; vilisevi; katuja
pitkin siev;;n maataloon esikaupungin ulkolaidalla. Perille tultua
h;n sai kohta kuulla, ett; l;;k;ri oli sairaan luona, ja ett; t;m;
oli pyyt;nyt sairaanhoitajattarenkin heti saavuttuaan tulemaan
sinne. Taloudenhoitajatar saattoi h;net yl;kertaan, koputti k;yt;v;n
p;;ss; olevalle puoliavoimelle ovelle ja vei h;net sis;lle vastausta
odottamatta.

Lloyd katseli ymp;rilleen huoneessa — h;n n;ki akkunaverhot lasketun
alas, varjostimen asetetuksi sairasvuoteen ja akkunan v;liin, l;;k;rin
seisovan matolla uunin edess; ja pieluksella potilaan kuumeen
punertamat kasvot, ja kaikesta itsehillitsemiskyvyst;;n huolimatta
h;nelt; p;;si parahdus.

Sill; h;n, Lloyd, se nainen, jota Bennett rakasti, h;n oli oman
henkens; uhalla tullut hoitamaan Bennettin parasta yst;v;;, sit;
miest;, josta t;m; eniten piti — Richard Ferrissi;.



VI.


Kaksi p;iv;; sen j;lkeen, kuin tri Pitts oli tuonut Ferrissin
Medfordin laidassa olevaan maataloonsa, oli h;n voinut todeta
taudin lavantaudiksi, ja kohta istui h;n kirjoittamaan s;hk;sanomaa
Bennettille. Mutta silloin h;n muisti, ettei h;n tiennytk;;n, minne
Bennett oli matkustanut. T;m; ei ollut l;hett;nyt h;nelle uutta
osotettaan, ja tri Pittsin omaa neuvoa seuraten oli h;n salannut
sen kaikilta muiltakin. Sit; ei my;sk;;n voinut saada tietoon
Bennettin klubista eik; hotelliasunnosta, jonne p;ivitt;in kasautui
h;nelle suuret l;j;t postia. Bennett ei siis tullut edes tiet;m;;n
sit;k;;n, ett; Ferriss oli siirretty Medfordiin. No, olkoon niin —
vastatkoon h;n itse seurauksista. Muuta ei voinut tehd;k;;n. Tohtorin
oli pakko j;tt;; Bennett tiet;m;tt;myyteen ja tehd; itse parhaansa
pelastaakseen Ferrissin. Pitts sai er;;n virkatoverin hoitamaan h;nen
kaupunkisairaitaan ja uhrasi kaiken aikansa Ferrissin hyv;ksi. Ja
Ferriss k;vi yh; heikommaksi ja heikommaksi, ja h;nen tilansa huononi
p;iv; p;iv;lt;. Kuume nousi arveluttavan korkealle ja j;i pysyv;iseksi.
Pittsill; oli aniharvoin ollut niin ilke;luontoista tapausta
hoidettavanaan.

Asian teki viel; arveluttavammaksi se seikka, ettei sairaan tilassa
tapahtunut mink;;nlaista muutosta. Pitts oli ollut kauan vakuutettu
siit;, ett; taudin aiheena olivat suolihaavat, mutta h;n joutui
ymm;lleen, kun nuo oireet eiv;t lainkaan muuttuneet minnek;;n p;in.
Er;s sairaanhoitajatar oli jo enn;tt;nyt sairastua, jopa kuoliakin, ja
toinenkin oli saanut tartunnan, ja kuitenkin heilui Ferrissin henki
yh; el;m;n ja kuoleman v;limailla, h;n ei en;; k;ynyt paremmaksi eik;
huonommaksi entisest;;n. Useinkaan eiv;t el;m; ja kuolema joutuneet
noin kauan kamppailemaan kesken;;n, ja kamppaus oli aniharvoin niin
tasav;kist;. Monina, monina tunteina ja silm;nr;p;yksin; olisi
h;yhenenkin paino saanut vaakalaudan heilahtamaan tasapainoasemasta,
mutta yh; s;ilytti se tuon asemansa.

Kun Lloyd oli niin odottamatta tuntenut Ferrissin siksi sairaaksi,
jota h;n oli tullut hoitamaan, ja jonka el;m; riippui hiuskarvasta,
paisui ja kutistui syd;n h;nen rinnassaan yht; haavaa. H;nen ensi
tunteenansa olivat ankarat omantunnontuskat. Miksi ei h;n ollutkaan
ennen ottanut t;st; selkoa, miksi ei h;n ollut tiukannut Bennettilt;
tietoa t;m;n yst;v;n sairaudesta? Eik; h;nen olisi itsens;kin pit;nyt
tuota ajatella? Eik; lavantauti ollut juuri se tauti, jota voi odottaa
ja pelj;t; kaiken sen k;rsimyksen j;lkeen, mink; Ferriss oli saanut
kokea? N;lk; ja ylenm;;r;inen rasitus j;;matkalla, ja sit; seuranneet
kuukaudet valaanpyyntilaivassa, jossa ravinto oli kurjaa, likaisuutta
joka paikassa ja ihmisi; sullottu ahtaaseen tilaan — eiv;tk; nuo kaikki
seikat olleet omiaan synnytt;m;;n lavantaudin?

Ja h;nen itsens; lev;tess; ja huvitellessa maalla oli tuo mies,
jonka h;n oli tuntenut lapsuudestaan saakka, tuntenut paremmin ja
kauemmin kuin yhdenk;;n muun yst;v;ns;, nujertunut kokoon ja p;iv;
p;iv;lt; k;ynyt yh; sairaammaksi ja heikommaksi, kunnes h;nen el;m;ns;
nykyhetkell; oli heikko kuin v;rjyv;, lepattava kynttil;nliekki, jonka
v;hinkin puhallus voi sammuttaa. Kuinka h;n oli ollutkin typer; ja
ajattelematon! Miksi ei h;n sin;kin p;iv;n;, jolloin h;n oli tavannut
Ferrissin odottamatta puistossa ja n;hnyt h;nen olevan niin menehtyneen
ja voimattoman — miksi ei h;n, joka oli ammatissaan niin kokenut ja
harjautunut, ollut kohta huomannut, ett; kynttil; oli kuluttanut
itsens; loppuun, ett; se jo oli sammumaisillaan? Nyt oli pelastus
ehk; jo liian my;h;ist;. Mutta Lloydin luontainen uhkamielisyys nosti
harjaansa. Ei, h;n ei tahtonut luovuttaa Ferrissin henke; k;sist;;n.
Ei, ei, ei, ja tuhat kertaa ei! Ferriss kuului h;nelle. Toisiakin h;n
oli pelastanut, joista h;n oli v;litt;nyt paljon v;hemm;n kuin t;st;
miehest;.

Viime potilaansa — tuon pikku tyt;n — h;n oli tempaissut kuoleman
sylist; yhdennell;toista hetkell; — eik; h;nen siis tullut pelastaa
Ferriss ennen kaikkia muita? T;m;n taudin kehitys riippui suuremmassa
m;;r;ss; sairaanhoitajasta kuin l;;k;rist;. Ja Lloydin usko
itseens;, h;nen ylpeytens; omista voimistaan, h;nen lannistumaton
itseluottamuksensa nousi j;lleen pystyyn h;nen sielussaan, v;kev;mp;n;,
puhtaampana, voitollisempana kuin koskaan ennen, nousi ter;ksen lujana
uhmaamaan vihollisen hy;kk;yksi;, levollisena, j;rk;ht;m;tt;m;n;,
voittamattomana.

Ferrissin odottamattoman ja selitt;m;tt;m;n valheen Bennettille h;n
oli tykk;n;;n unohtanut. Kuolema seisoi nyt Ferrissin p;;puolessa,
ja silloin ei joutavilla pikkuasioilla ollut tilaa sairassuojassa.
Ferrissin henki oli vaarassa. Muuta ei Lloyd n;hnyt. H;n antautui
hetipaikalla toimeensa.

Muutamin kuiskatuin sanoin selitti l;;k;ri h;nelle taudin kehityksen ja
laadun.

»Me olemme k;ytt;neet kuumeen lievent;miseksi j;;pussia ja vesipussia
kylm;n ammekylvyn asemasta», sanoi tohtori. »Min; n;et pelk;;n, ett;
syd;nkin on heikontunut.»

»Ent; kinini?»

»40 ja 80 gramman vaiheilla aamuin ja illoin. T;ss; on viime viikon
ruumiinl;mp;taulukko. Sittekun p;;semme tuohon asti» — h;n n;ytti
peukalonsa k;rjell; 102° Fahrenheiti; — »uskallamme k;ytt;; kylm;;
kylpy;, mutta ei muuten.» [Englannissa ja Pohjois-Amerikassa
noudatetaan Fahrenheitin l;mp;asteikkoa. 0°F = -17°C. Suom. huom.]

»Ent; vatsanhuuhtelut?»

Tohtori purasi huultaan.

»Hm, se on arveluttavaa — suolissa on haavoja, ja jos ne l;p;isev;t,
voimme toimittaa hautajaiset valmiiksi.»

»Onko ollut verenvuotoa?»

»Kahdesti viime viikolla, mutta ei eritt;in vahvasti — pikemminkin
se tuntui olevan h;nelle vain hyv;ksi. Olemme antaneet h;nelle
eetteriruiskeita, jotta h;n virkistyisi. Kaiken kaikkiaan, neiti
Searight, t;m; on mielenkiintoinen, mutta hyvin ilke; tapaus — ilke;
kuin perisynti. Se tappoi minun ensimm;isen hoitajattareni — pienen,
n;pp;r;n, tunnollisen tyt;n; mutta h;np; ei pit;nytk;;n varaansa, s;i
ateriansa kiellostani huolimatta t;;ll; sairassuojassa; niinp; sitten
k;vikin hullusti — tuli kuume, ripuli, yletyksi;, sairaala, kuolema,
hautaus.»

»Ent; neiti Wakely?»

»H;n sai heitt;; kesken eilen, ja kuitenkin oli h;n saanut litrottain
kreolinia aamuin ja illoin. En ymm;rr;, kuinka se oikein k;vi p;ins; ..
Niinp; niin, Jumala auttakoon meit; kaikkia! Tuossa h;n nyt makaa — ja
se on t;n; hetken; p;;asia.» H;n katseli sairasvuoteeseen, ja kolmannen
kerran tarkasteli Lloyd potilastaan.

Ferriss houraili hiljaa kuumehourailujaan, heikosti ja miltei
kuulumattomasti virtasi sanoja h;nen ruskeiksi kuivuneiden ja pykiv;in
huultensa v;list;. Paitsi ett; poskip;;t seisoivat luonnottoman
koholla, ei h;nen kasvoissaan voinut huomata suurta muutosta; mutta
niiden v;ri oli k;ynyt merkillisen tummaksi. J;;pussi oli h;nen
otsallaan kuin pilkaksi pantu kruunu.

»Niin», sanoi Pitts, »min; olen odotellut vain teit; saadakseni itse
v;h;n lev;ht;;. Valvoin t;;ll; koko viime y;n. Toivon, ett; te nyt
k;ytte minun paikalleni.»

Lloyd ny;kk;si, otti hatun ja hansikkaat ylt;;n ja k;vi valmistautumaan
ty;h;ns;. Pitts antoi h;nelle viel; joitakin ohjeita ja l;hti sitten
tiehens;. Ensi hetkin; ei Lloydilla ollut paljon mit;;n tekemist;.
H;n pani sairaalakeng;t jalkoihinsa ja hiipi kuulumattomasti ymp;ri
huonetta, j;rjesti kaikki valmiiksi y;t; varten ja muutteli joitakin
esineit;. Sitten h;n kohdisti huomionsa l;;kkeisiin ja erotti
huolellisesti kaikki desinfektioaineet varsinaisista l;;kepulloista.
Viimemainitut h;n laski erityiselle p;yd;lle, otettuaan ensin selville
niiden k;yt;nn;n. Kinini; aamuin ja illoin, sulfanalia ja trionalia
unettomuutta vastaan, eetteri; ruiskutettavaksi ihon alle ;killisiss;
heikkous- tai verenvuotokohtauksissa, morfinia kuumehourailuja ja
kofeinia syd;menheikkoutta vastaan, wismuttia yletyst; vastaan ja
murskattua j;;t; j;;pussissa kuumeen ;kki; kovasti kohotessa.

My;hemmin illalla h;n mittasi potilaan ruumiinl;mm;n, tunnusteli
h;nen valtimoaan ja antoi h;nen juoda peptoniseerattua maitoa —
Ferrissin yh; mumistessa kuumehourailujaan. Kinini; h;n antoi vasta
luettuaan kolmasti pullon nimikirjoituksen, kuten h;nen tapansa oli
— ensi kerran pulloon tarttuessaan, toisen kerran siit; lusikkaan
kaataessaan ja kolmannen kerran laskiessaan pullon j;lleen p;yd;lle.
Kaikki askareensa ja huomionsa, joka muutoksen vivahduksenkin sairaan
tilassa, h;n merkitsi muistiin paperiliuskalle, jotta tri Pitts aamulla
sairassuojaan k;ydess;;n heti p;;si tutustumaan tilanteeseen.

Y; kului ilman muuta muutosta, kuin ett; valtimo ja ruumiinl;mp;
vaihtuivat niinkuin k;vi odottaminenkin, mutta aamupuolesta sai Lloyd
sen vaikutelman, kuin olisi Ferriss hetkiseksi palannut tietoisuuteen.
H;nest; tuntui, kuin olisi ymm;rt;v; ilme palannut potilaan silmiin,
kun h;n ymm;ll;;n katseli ymp;ri huonetta. Mutta Lloyd, joka silloin
istui vuoteen jalkap;;ss;, k;;nsi kasvonsa poisp;in. Ei olisi ollut
hyv;ksi, jos Ferriss t;ll;in olisi tuntenut h;net.

Lloydin t;ytyi ihailla tri Pittsin j;rkevyytt;, kun t;m; oli
tuonut Ferrissin mukanaan niin rauhalliseen paikkaan kuin kotiinsa
Medfordiin. Tohtorilla ei ollut perhett; lainkaan, ja h;nt; itse;;n
lukuunottamatta asui talossa ainoastaan taloudenhoitajatar ja
keitt;j;t;r. Useammin kuin kerran oli Pitts tehnyt kotinsa sairaalaksi,
kun kysymyksess; oli jokin mielenkiintoinen tapaus, joka vaati
tavallista suurempaa tarkkaavaisuutta. Talo sijaitsi hiukan tuon pienen
rauhallisen huvilakaupungin ulkopuolella. Siin; vallitsi ainainen
sunnuntaihiljaisuus. ;it; valvoessaan voi Lloyd aamupuoleen y;t;
kuulla heikon junan kolinan, kun se ajoi aseman ohi, minne oli matkaa
puolisentoista kilometri;. Moniin aikoihin oli se ynn; ohi taapertavain
lampaanvuonien m;;kyn; ainoita ;;ni; mit; kuultiin. V;list;
viserteliv;t my;skin linnut, her;tess;;n aamuvarahin katonr;yst;;ll;
ja puutarhan omenapuissa. Lloyd meni akkunaan, veti verhot syrj;;n ja
j;i katselemaan ulos. H;n voi n;hd; sen kappaleen tiest;, joka vei
kaupunkiin, ja etemp;n; jonkin ison, neliskulmaisen kivitalon, jonka
harjalla oli py;re; kupu ja sill; lipputanko — se oli kai jokin koulu
tai pankkitalo tai vapaamuurarirakennus. Tohtorin taloa ymp;r;iv;t
pellot ja niityt, joilla unisia lehmi; seisoskeli. Yksi niist;
muutti asentoa, ja h;n oli melkein kuulevinaan sen pitk;n, p;rskyv;n
huohotuksen. Jossakin kaukana, monien kilometrien p;;ss;, veteli
kukko s;;nn;llisin v;liajoin aamuvirtt;;n. ;kki; vastasi toinen aivan
l;helt; — ja silloin kaikki kaiut her;siv;t. Ensi kerran Lloyd t;ll;in
huomasi kapean, kalpean valonsarastuksen it;isell; taivaanrannalla.
Kello 8 tienoissa aamulla tuli tohtori h;nen tilalleen, ja h;nen
lukiessa Lloydin muistiinpanoja ja t;m;n selitelless; y;n menoa tuli
taloudenhoitajatar sanoinaan, ett; aamiainen oli valmiina.

»K;yk;; nyt alas sy;m;;n, neiti Searight», sanoi tohtori. »Min; olen
t;;ll; sen aikaa. Taloudenhoitajatar n;ytt;; teille huoneenne.»

Ennenkuin k;vi aamiaiselle, meni Lloyd h;nelle osotettuun huoneeseen
— kukaan edellisist; sairaanhoitajattarista ei ollut asunut siin; —
muutti siell; pukua ja pesi k;tens; ja kasvonsa desinfektioivalla
nesteell;. Ulos tullessaan tapasi h;n tohtorin eteisess;, hattu ja
keppi k;dess;. »Nyt h;n on nukahtanut», sanoi Pitts, »ja on aivan
levollinen. Min; k;yn v;h;n maantiell; saamassa raitista ilmaa.
Taloudenhoitajatar istuu nyt h;nen luonaan. Nelj;nnestunnin kuluttua
olen t;;ll; j;lleen. En ole ollut oven ulkopuolella viiteen p;iv;;n, ja
t;ll; hetkell; ei ole mit;;n v;lit;nt; vaaraa.»

Aamiainen oli katettu huoneeseen, jota tohtori sanoi »lasisaliksi».
Se oli umpinainen kuisti, jonka yksi sein; oli pelkki; akkunaruutuja
ja antoi pienelle nurmikent;lle, joka vietti omenapuiden lomitse alas
maantielle. Se oli hyvin kaunis huone, ja sen oli sisustanut tri
Pittsin sisar, joka oli pari vuotta asunut t;;ll; Medfordissa. T;;ll;
s;i Lloyd aamiaisensa yp; yksin, ja t;;ll; h;net my;skin Bennett
tapasi. Ainoat vaununtapaiset ajopelit, mit; Medfordissa sai k;siins;,
jonkinlaiset neli-istuimiset ty;vankkurit, ajaa t;ristiv;t portin
eteen, johon p;rskyv;t, h;yry;v;t hevoset pys;htyiv;t. Ennenkuin vaunut
olivat enn;tt;neet kunnolla seisahtuakaan, hyp;hti niilt; maahan
korkea- ja rotevakasvuinen mies, mutta vasta sitten, kun t;m; oli
tullut puoliv;liin pihatiet;, tunsi Lloyd h;net. Bennett keksi h;net
aivan samanaikaisesti, oikasi suoraan nurmikon poikki ja k;vi sis;;n
huoneeseen avoimena olevasta lasiovesta.

Lloydista tuntui koko huone kutistuvan pienemm;ksi, kun tuo valtava
hahmo astui sis;;n, ja h;nen askeleensa lattian poikki — h;nen
raskaat, tarmokkaat ja itsetietoiset askeleensa — panivat lasiruudut
t;r;htelem;;n. Koskaan ei Bennett ollut niin v;h;n paikallaan kuin
t;ss; hennon-hienossa huoneessa, jonka naisk;si ja naisenaisti oli
sisustanut kaikkine heiver;isine lasikoruineen ja kukkamaljakoineen.
Ymp;rist; oli mit; jyrkimp;n; vastakohtana h;nen raa'an voimakkaalle
hahmolleen. H;nen kasvonsa n;yttiv;t pelottavan pontevilta
huoneen hentoja, pehmeit; v;rej; vastaan, ja h;nen hartiansa ja
rintakupunsa eiv;t olleet koskaan n;ytt;neet niin mahtavilta kuin
nyt. Nuo kulmikkaat kasvot kapeine, mataline otsineen ja valtavine
leukaperineen, pienet, karsastelevat silm;t ja iso, yhteenpuserrettu
suu eiv;t olleet koskaan niin selv;sti ilmaisseet tuon miehen
taipumatonta, ylikuohuvaa hengen- ja tahdonvoimaa, h;nen t;risytt;v;;
tarmokkaisuuttaan. Kun h;n seisoi siin; h;nen edess;;n korkeana kuin
kirkontorni, k;si tuolin selk;laudalla, tuntui Lloydista silt;, kuin
tarvitsisi tuon mahtavan kouran vain pusertaa kokoon murskatakseen
sirosti leikellyn selk;laudan, ja kun h;n puhui, oli Lloyd kuulevinaan,
kuinka ohuet, hennot posliiniastiat p;yd;ll; kilahtelivat yhteen aivan
kuin s;ik;htynein; tuon syv;n, jyrisev;n ;;nen voimaa.

Lloyd huomasi jo ensi silm;yksell;, ett; Bennett oli ylen kuohuvassa
mielentilassa. H;nen kasvonsa olivat tummanpunaiset. Silm;t s;ken;iv;t
kokoonpuserrettujen kulmakarvojen alta, h;n puri hampaitaan yhteen,
ja otsasuonet olivat pahoin pullistuneet. Bennett oli varmaan saanut
kuulla, kuinka ep;toivoinen Ferrissin tila oli. Ei siis k;ynyt
ihmetteleminen h;nen kiihottunutta tuultaan, kun h;nen paraan yst;v;ns;
henki oli vaarassa. Sellaisena hetken; ei Lloyd voinut muistellakaan,
ett; h;n ja Bennett olivat viimeksi eronneet vihassa toisistaan.

»Mieleni on niin paha, ettette saanut sit; ennen tiet;;, Mutta
muistatte kai, ettette sanonut, minne te matkustitte. Te olitte —»

»Mit; te t;;ll; teette?» keskeytti Bennett h;net. »Mit; te tarkoitatte
— mink;vuoksi —» h;n keskeytti omankin puheensa kootakseen hiukan
ajatuksiaan. — »T;nne te ette saa j;;d;», jatkoi h;n sitten.
»Tied;ttek; te edes, mihin vaaraan te t;;ll; alistutte? Teid;n pit;;
hetipaikalla l;hte; pois t;;lt;.»

»Niin —», Lloyd hymyili vastatessaan, »tuo on asia, joka l;hinn; kuuluu
minulle itselleni. Sen te kyll; tied;tte, hra Bennett.»

»Min; tied;n, ett; teid;n henkenne on vaarassa, ja —»

»My;skin se on minun oma asiani.»

»Mutta min; tahdon, ett; siit; tulee my;skin minun asiani», sanoi
Bennett kiireisesti. »Oh», huoahti h;n syv;;n ja silitti k;dell;;n
tuolinselk;;, »mink;vuoksi meid;n aina pit;; kierrell; toisiamme? Min;
en osaa l;rp;tell; ja viisastella jonnin joutavia. Miksi me tuhlailemme
t;ll; tapaa sanoja, jotka vain sotkevat asiaa. Min;h;n rakastan teit;,
ja olen tullut t;nne kysym;;n teilt; — pyyt;m;;n teilt;, tarkoitan,
ett; l;htisitte tiehenne t;st; talosta, jossa te niin typer;sti
antaudutte vaaralle alttiiksi. Teid;n t;ytyy tehd; se», lis;si h;n
kiireisesti. »Min; pid;n teist; niin paljon. Min; en saa sallia teid;n
leikkiv;n niin kevytmielisesti el;m;ll;nne, joka on liian kallis
minulle. Onhan toisia naisia, toisia sairaanhoitajattaria, jotka voivat
tulla teid;n tilallenne. Mutta te ette saa j;;d; t;nne.»

Syv; n;rk;stys valtasi Lloydin. »T;m; on minun toimialani», h;n vastasi
ja koetti hillit; suuttumustaan. »Min; olen t;;ll;, koska se on minun
velvollisuuteni.» Ja ;kisti selvisi h;nelle tuon miehen koko h;pe;m;t;n
r;yhkeys, h;n nousi pystyyn ja sanoi tiukasti: »Pit;;k; minun tehd;
teille tili; siit;, mit; teen? Min; olen t;;ll; siksi, ett; tahdon olla
t;;ll;. Siin; on tarpeeksi. En aio sen pitemm;lt; v;itell; asiasta
teid;n kanssanne.»

»Te ette siis tahdo l;hte; t;;lt; minun kanssani?»

»En!»

Bennett mietti hetkisen, ennenkuin keksi mit; sanoa.

»Min; en osaa pyydell; ket;;n ja mit;;n. Siihen en ole harjautunut.
Teid;nh;n pit;isi tiet;;, kuinka vaikeata se minulle on, ja teid;n
pit;isi my;skin ymm;rt;;, kuinka ;;rett;m;n t;rke; t;m; asia minulle
on, kun kerran k;yn pyytelem;;n teit;, rukoilemaan teilt;, niin
n;yr;sti kuin osaan, ett; l;htisitte pois t;;lt; — nyt hetipaikalla.
Juna l;htee tunnin p;;st; kaupunkiin, siell; on kyll; joku, joka
n;inkin odottamatta on valmis tulemaan tilallenne. Meh;n voimme
s;hk;tt;; — tuletteko siis?»

»Oletteko te aivan j;rjilt;nne?»

»Lloyd, ettek; te huomaa, ettek; todellakaan voi ymm;rt;;? Minusta
tuntuu, kuin te silm;t ummessa juoksisitte ehdoin tahdoin kadotuksen
kuiluun.»

»Minun paikkani on t;;ll;. Min; en j;t; sit;.» Lloyd k;vi aivan
ymm;lleen n;hdess;;n, mit; Bennett nyt teki. H;n rauhoittui n;et aivan
;kki; ja katsoi kelloonsa.

»Min; erehdyinkin», sanoi h;n. »Junan l;ht;;n on viel; viisi
nelj;nnest;. Meill; on enemm;n aikaa kuin luulinkaan.» Ja pannen
;;nens;vyyns; niin suurta hellyytt; kuin h;nelle oli mahdollista, h;n
sitten lis;si: »Lloyd, tottahan siis l;hdette minun kanssani?»

»Ei, mutta t;m;h;n k;y yh; hullummaksi ja hullummaksi», vastasi tytt;.
»Min; en tied;, hra Bennett, onko teid;n tarkoituksenne loukata
minua, mutta joka tapauksessa te siin; n;yt;tte onnistuvan hyvin.
Kukaan ei ole pyyt;nyt teit; tulemaan t;nne. Te tunkeudutte toisten
yksityisasuntoon, ja te koetatte tunkeutua minun ja minun ty;ni v;liin.
Jos luulette tehoavanne minuun sankarieleinenne ja uljaine sanoinenne,
niin erehdytte suuresti. Te olette onnistunut tekem;;n vain sangen
mit;tt;m;n vaikutuksen.»

»Olkoon niin», vastasi Bennett v;linpit;m;tt;m;sti ja kohautti
hartioitaan, »minulle se on yhdentekev;;. Min; olen p;;tt;nyt, ett;
te poistutte t;;lt; viel; t;n;p;iv;n;, ja te voitte olla aivan varma,
neiti Searight, ett; min; saan tahtoni perille.»

Lloyd veti syv;;n henke;;n. Nyt h;n vasta keksi, mink;lainen mies oli
h;nt; vastassa. H;nt; ymp;r;i sellainen varmuuden ilmakeh; — nyt kun
h;n oli levollinen — ett; vastarinta kilpistyi siit;.

Mutta my;skin h;nen oma uhkamielisyytens; kohotti nyt harjaansa. H;n
muisti, kuka h;n itse oli. Jos Bennett oli vahva, tahtoi h;n olla
v;kev;, jos Bennett oli taipumaton, tahtoi h;n olla sitke;, jos Bennett
oli luja, ei h;nk;;n tahtonut antaa my;ten. Koskaan viel; ei h;n ollut
pett;nyt velvollisuuttaan, milloinkaan h;n ei ollut sallinut kenenk;;n
pys;hdytt;; h;nt; tiell;, jonka h;n tiesi oikeaksi. Nytk; h;nen piti
hairahtua silt;? Tietoisuus omasta vastusvoimastaan tuli h;nelle
avuksi. Bennett oli vahva, mutta h;nkin oli sit;. Miss; koko maailmassa
l;ytyik;;n voima, joka voisi murtaa h;nen tahtonsa? Kun se ei edes
onnistunut kuolemallekaan, niin kukapa kuolevainen ihminen siihen
pystyisi!

Ja Lloydille selvisi yht';kki; nykytuokion merkitys, tilanteen koko
hirvitt;v; vakavuus. He olivat molemmatkin panneet kaiken voimansa
t;m;n yhden ainoan kortin varaan. Kaksi erinomaisen vahvaa luonnetta
seisoi aseissa toisiansa vastassa. Sovinnosta ei en;; voinut olla
puhettakaan, heid;n oli mahdotonta tulla puolitiess; toisiansa
vastaan. Joko h;n tai Bennett joutuisi tappiolle. Toisen heist; t;ytyi
nujertua ja n;yryytty;, niin ettei koskaan en;; voisi suoristautua.
T;ss; pieness; haurassein;isess; huoneessa tulisi kaksi p;;miest;
koettelemaan voimiaan.

»Tarvinneeko minun sanoa teille», virkkoi Bennett, »ett; teid;n
henkenne merkitsee minulle enemm;n kuin mik;;n muu asia koko
maailmassa? Ettek; luule, ett; min; olin yht; lujasti p;;tt;nyt
voittaa, kun kaikkien miesteni henki riippui minusta? Sill; kertaa min;
voitin — enk; siis voittaisi nytkin, kun niin paljon enemm;n on minulle
kysymyksess;. Min; en ole tottunut joutumaan tappiolle, enk; joudu
nytk;;n. Olkaa varma siit;, ettei mik;;n voi pid;tt;; minua.»

Lloydin oli mahdoton s;ilytt;; malttiaan moisen hy;kk;yksen tiell;.
H;nen omanarvontuntonsakaan ei olisi sit; sallinut.

»Ja luuletteko te sitten ehk;, ett; voitte kohdella minua kuten
matruusejanne», sanoi h;n. »Mit; oikeutta teill; on minuun? Olenko
min; teid;n k;skett;v;nne? Luuletteko te minun alistuvan teid;n
hirmuvaltaanne? Te ette ole nyt Koljuhin-vuonossa, hra Bennett.»

»Te olette se nainen, jota min; rakastan», vastasi mies kiihtyneesti,
»ja min; vannon, ett; teen kaikkeni pelastaakseni teid;n henkenne.»

»Ent; minun rakkauteni teihin, jonka sanotte merkitsev;n teille
niin paljon — luuletteko her;tt;v;nne sen tuolla tapaa? Vaikkapa
otaksuisimmekin, ett; te voisitte taivuttaa minut p;tkim;;n
velvollisuuttani pakoon, niin luuletteko te, ett; se saisi minun sit;
enemm;n rakastamaan teit;? Ajatelkaahan v;h;n tarkemmin.»

Mutta Bennett ei v;litt;nyt muusta kuin yhdest; ainoasta vastauksesta.
H;n iski k;mmenens; l;j;ht;en yhteen ja sanoi:

»Min; ajattelen ainoastaan pelastaa teid;n henkenne.»

»Niin, minun henkeni — mutta mist; te tied;tte, ett; minun henkeni
on vaarassa? Jos me toraamme, niin etsik;;mme edes j;rkev;; syyt;
toraamme. Kuka sanoo, ett; minun henkeni on vaaralle alttiina, kun j;;n
t;nne?»

»L;htek;; ensin t;;lt;, sitten saamme puhella siit;.»

»Min; olen sallinut teid;n puhella jo liiaksikin», tiuskasi Lloyd
suuttuneesti. »K;yk;;mme itse asiaan. Te ette voi taivuttaa
ettek; houkutella ettek; pakottaa minua k;;nt;m;;n selk;;ni
velvollisuudelleni. Oletteko ymm;rt;nyt, mit; sanon? T;m; on minun
viimeinen sanani. Te, joka olette ollut joukon johtaja, mit; te
olisitte sanonutkaan, jos joku teid;n v;est;nne olisi vaaran hetken;
paennut vartiopaikaltaan? Min; sanon teille, mit; silloin olisitte
tehnyt — te olisitte ampunut h;net kuin koiran, ja te olisitte
halveksinut h;nt;, ja nyt te tahtoisitte tulla halveksimaan minuakin.
Onko teist; v;hint;k;;n j;rke; tuollaisessa menettelyss;?»

Bennett n;ps;ytti vain sormiaan.

»J;rki menk;;n hitoille!»

»Mutta teid;nh;n t;ytyisi silloin halveksia minua ja saada minutkin
halveksimaan itse;ni.»

»Teid;n henkenne —» alotti Bennett uudelleen.

Mutta silloin Lloyd kuohahti: »Minun henkeni! Minun henkeni! Eik; ole
mit;;n kallisarvoisempaa kuin ihmishenki? Seh;n pit;isi teid;n toki
ymm;rt;; paremmin kuin kenenk;;n toisen! Olkaa j;lleen oma itsenne,
olkaa se, joksi teit; luulin. Teill; on teid;n omat lakinne, antakaa
minun pit;; omani. Te ette olisi voinut olla se, mik; olette, ette
olisi saanut tehdyksi, mit; teitte, jollei teille ollut olemassa jotain
korkeampaa kuin henkenne. T;ytyyh;n teid;n toki my;nt;;, ettette olisi
voinut rakastua minuun, jollette olisi uskonut, ett; min; olen teid;n
vertaisenne. Jos tiet;isitte, ett; min; olen pett;nyt velvollisuuteni,
ette voisi en;; rakastaa minua. Jos tiet;isitte, ett; olette saanut
minut toimimaan vastoin vakaumustani, niin ette voisi en;; rakastaa
minua. Min; tunnen teid;t paremmin kuin te itse. Te piditte minusta,
koska tiesitte, ett; olin luja ja rohkea ja rehellinen ja yl;puolella
kaiken pikkumaisuuden. Ja nyt te tahdotte, ett; p;tkisin pakoon,
pett;isin, kavaltaisin teht;v;ni, ja te sanotte sen tulevan siit;, ett;
rakastatte minua.»

»Siin;p; oli liian paljon sanoja minulle. Min; en osaa v;itell;
kanssanne, eik; siihen ole aikaakaan. En ole tullut t;nne — jutustamaan
teid;n kanssanne.»

Milloinkaan ei Lloyd ollut niin suutuksissaan kuin t;n; hetken;. H;nen
kasvojensa syv; puna oli ;kki; vaihtunut harvinaiseksi, kalpeudeksi,
h;nen tummansiniset silm;ns; oikein suitsivat kipeni;. H;n ojentausi
aivan suoraksi.

»Kuten tahdotte», h;n sanoi. »Emme siis jatka puhetta. Suokaa anteeksi,
hra Bennett, nyt minun t;ytyy l;hte;. Menen ty;h;ni.»

Bennett seisoi h;nen ja oven v;liss;. H;n ei liikahtanut paikaltaan.
Sitten h;n sanoi vakavasti:

»;lk;; tehk; niin. ;lk;; pakottako minua menem;;n liian pitk;lle.»

Lloyd tuijotti h;neen suurin silmin.

»Etteh;n tarkoittane — Te ette rohkene —»

»Min; toistan, ett; tulen tekem;;n sen, mik; on mieless;ni.»

»Ja min; toistan, etten j;t; potilastani.»

Bennett kohtasi h;nen katseensa ja kiinnitti sen omaansa. Matalalla
;;nell; ja verkalleen h;n vastasi ainoastaan kahdella sanalla:

»Teid;n — t;ytyy.»

Molemmat vaikenivat. He katselivat toisiaan suoraan silmiin, molemmat
yht; j;yk;sti. Kului moniaita silm;nr;p;yksi;. Miehen tahto ja naisen
vastarinta olivat kohonneet huippukohtaansa. Seuraavassa tuokiossa
t;ytyi toisen niist; alistua.

Ja silloin tuntui Lloydista, kuin olisi h;nen sis;ss;;n s;rkynyt
jotakin — jotakin, jota h;n ei voinut selitt;; eik; nimitt;;. Jokin
h;m;r; vaisto h;nen sielussaan, joka muuten oli niin rehellinen
ja suoraviivainen, alkoi horjahdella. Miina oli r;j;ht;nyt ja
avannut ammottavan haudan. H;nen ter;ksinen tahdonvoimansa, josta
h;n oli ollut niin ylpe;, h;nen itsen;isyydentarpeensa, h;nen
korskea itseluottamuksensa ja varma lujuutensa — kaikki se suli
nyt olemattomiin tuon tulisen tahdon tielt;, joka ummisti silm;ns;
ja tukitsi korvansa kaikelle muulle, tuon valtavan, taipumattoman
rautaoven edess;. Ja yht';kki; avautuivat Lloydin silm;t, ja h;n
huomasi olevansa heikko, koska oli nainen. Oliko h;n siis erehtynyt
itsest;;n? Eik; nainenkin voinut olla vahva? Oliko h;nen voimansa
vain perustunut h;nen alkuper;iseen heikkouteensa — ei h;nen omaan
yksil;lliseen heikkouteensa, vaan h;nen sukupuolensa heikkouteen,
naisen luontaiseen heikkouteen? Oliko h;n rakentanut luonteensa
valloittamattoman linnoituksen juoksevalle hiekalle?

Mutta tottumus oli viel; liian v;kev;. Kuin leimauksessa katsahti
h;n alas mittaamattomiin syvyyksiin, kuten ihminen v;list; kiihke;n
mielenliikutuksen valtaamana kykenee katsahtamaan. H;n katsahti
sukupuolensa salaper;isiin, h;m;riin uumeniin, syv;lle, syv;lle
kaikkein pikku asiain ja el;mysten alle — sinne miss; el;m;n hirvitt;v;
mylly sieppasi kaikki ja kaiken hampaisiinsa. Se oli onneksi vain lyhyt
v;l;hdys, pikan;ky, jollainen ei toki usein esiydy, sill; muuten voisi
j;rke; ruveta py;rrytt;m;;n tuon kuilun reunalla ja se sy;ksyisi alas
korjaamattomiin. N;ky katosi, kuilu sulkeutui, ja h;n tunsi j;lleen
maaper;n jalkainsa alla.

»Min; en tee sit;!» huusi h;n. Oliko se sama nainen, joka oli viel;
;sken puhunut niin ylv;;sti? Hel;htik; sama korskea, lannistumaton
uhkamielisyys viel; h;nen ;;nest;;n. Eik; siin; pikemminkin ollut
ep;toivon s;r;hdys, tuollainen miltei huomaamaton v;rin;, joka tiesi
kertoa h;nen jo hoippuvan? Juuri se seikka, ett; h;nen t;ytyi ponnistaa
kaikki voimansa, eik; se todistanut, ett; h;nen voimansa olivat
pett;m;isill;;n?

Mutta uljuutensa h;nell; oli viel; j;lell;, vaikka voima olikin h;nelt;
murtunut. H;n tahtoi sittekin taistella viimeiseen saakka, h;n tahtoi
erota taistelusta p;; ylv;;sti pystyss;. Ennenkuin viimeinenkin toivo
oli s;rkynyt, ei h;n tahtonut my;nt;; olevansa voitettu.

»Mutta joka tapauksessa», h;n sanoi, »ei kuoleman vaara kuitenkaan ole
niin paha kuin kuolema itse. Jos minun henkeni on vaarassa, kun j;;n
t;nne, niin on h;nen kuolemansa aivan varma, jos poistun h;nen luotaan
t;n; hetken;.»

»Se on samantekev;; — te ette voi j;;d;.»

Lloyd katseli kauhuissaan tuota miest;. »Te ette varmaankaan tied;
itsek;;n, mit; oikein sanotte. Tied;ttek;, kuinka huono h;n on?
Tied;ttek;, ett; h;n tekee kuolemaa juuri t;ll; hetkell;, ett; mit;
kauemmin min; olen poissa h;nen luotaan, sit; uhkaavampana v;ijyy
kuolema h;nen henke;;n? Eik; h;nell; ole yht; hyv; oikeus el;; kuin
minullakin? Te ette tahdo ainoastaan tuhota minun ylpeytt;ni, te
tahdotte tuhota my;skin parhaan yst;v;nne hengen, sen miehen, joka
seisoi rinnallanne, joka auttoi teit;, joka k;rsi ja kamppaili yhdess;
teid;n kanssanne.»

»Mit; puhetta t;m; on?» sanoi Bennett ja rypisti otsaansa.

»Jos nyt l;hden hra Ferrissin luota, jos h;n j;; yksin puoleksikaan
tunniksi, niin en vastaa h;nen —»

»Ferriss? Mit; te nyt tarinoittekaan? Mik; on sen potilaanne nimi?»

»Ettek; sit; tied;?»

»Ferriss? Dick Ferriss? Etteh;n vain sano, ett; se on Dick Ferriss?»

»Olen koko ajan luullut, ett; tiesitte sen, ett; olitte kuullut sen.
Niin, hra Ferriss se on.»

»Onko h;n hyvin kipe;? Mit; h;n t;;ll; tekee? Ei, sit; en ole kuullut,
kukaan ei ole sanonut minulle mit;;n. Pittsin piti kirjoittaa —
s;hk;tt;;. Toipuuko h;n siit;? Mik; h;nell; on vikana? H;ness;k; se
lavantauti on?»

»H;n on sangen vaarallisesti sairas. Tri Pitts toi h;net t;nne maalle,
omaan kotiinsa. Emme tied;, tuleeko h;n toipumaan. T;rke;t; on, ett;
h;nen luonaan valvotaan kaiken aikaa. Nyt siell; on vain palvelijatar.
No nyt, hra Bennett, joko saan menn; potilaani luo?»

»Niin mutta — niin mutta, saammehan sijaanne jonkun toisen.»

»Ei ennenkuin vasta kolmen tunnin p;;st;, ja min; vakuutan teille, ett;
h;n saattaa kuolla min; hetken; hyv;ns;. Saanko nyt menn;?»

Sin; silm;nr;p;yksen; Bennett vasta oikein tajusi tilanteen vakavuuden.
Oliko se ollut oikein tai v;;rin, joka tapauksessa oli h;nen p;;h;ns;
pinttynyt sellainen vakaumus, ett; Lloyd pani henkens; vaaraan
pysym;ll; sairaan luona, ja sit; vakaumusta ei mik;;n pystynyt
kiskomaan pois. Kauhistus oli vallannut h;net, eiv;tk; mitk;;n
j;rkisyyt p;teneet sit; vastaan. Mutta Ferriss?

Kuinka h;nen oli menetelt;v; t;m;n suhteen? Nyt selvisi yht';kki;, ett;
h;nenkin henkens; oli vaarassa. Mit; h;n nyt p;;tt;isi? Kumpi h;nen
nyt t;ytyi valita — nainenko, jota h;n niin korkeasti rakasti, vai
yst;v;k;, jonka kanssa h;n oli ollut Jonathanin ja Davidin suhteessa?

»Saanko nyt menn;?» kysyi Lloyd kolmannen kerran.

Bennett ummisti silm;ns; ja tarttui molemmin k;sin p;;h;ns;.

»Hyv; Jumala, odottakaas — odottakaa — en jaksa ajatella — min; — min;
— voih, kuinka t;m; on kauheata!»

Lloyd k;ytti s;;litt; hyv;kseen voittamaansa etua.

»Odottaako? Kuulettehan, ettei t;ss; k;y odottaminen.»

Ja hirmuinen pelj;stys puistatti Bennettin ruumista, kun h;n tunsi,
ettei h;n voinut en;; k;;nty; takaisin. H;n, joka oli koko ik;ns;
tottunut ;;rimm;isen vaaran hetkin; tekem;;n nopeita p;;t;ksi;, h;n
teki nytkin p;;t;ksens; ja kokosi kaiken rohkeutensa voidakseen
kohdata siit; johtuvia arvaamattomia seurauksia — seurauksia, joiden
h;n tiesi siit; hetkest; l;htien tulevan vainoomaan ja vaivaamaan
h;nt; ikuisesti. Mit; ik;n; h;n nyt p;;ttik;;n, niin hirvitt;v;t
tunnontuskat tulisivat olemaan seurauksena. H;nen p;;t;ns; rupesi
py;rrytt;m;;n, eik; h;n en;; kyennyt n;kem;;n selke;sti, mik; oli
oikein ja mik; v;;rin, h;n voi vain vaa'alla punnita, kumpi tappio
tuli olemaan suurempi. H;n voi vain valita toisen kahdesta, Ferrissin
kuoleman tai Lloydin kuoleman. H;n ei voinut n;hd; mit;;n v;likeinoa,
ei voinut keksi; mit;;n pakotiet;. H;nest; tuntui, kuin seisoisi h;nen
vierell;;n py;veli kirves koholla, odottaen h;nen k;sky;;n iske;kseen.
Ja sit;paitsi h;n oli — vaikkei ehk; itsek;;n sit; tiennyt — jo kauvan
sitten astunut sen rajan yli, jonka ulkopuolella h;n oli viel; voinut
n;hd; muutakin kuin sen ainoan p;;m;;r;n, jonka h;n oli saanut p;;h;ns;
saavuttaa ja voittaa. — H;n oli tehnyt p;;t;ksens;. H;nen raivoisa
j;ykkyytens;, h;nen hurja halunsa voittaa, maksoipa voitto sitten
kuinka paljon tahansa, oli h;nell; k;ynyt jonkinlaiseksi hulluudeksi.
Konetta, jonka h;n oli pannut liikkeelle, h;n ei en;; kyennyt
pys;hdytt;m;;n. Nyt h;n ei en;; voinut — vaikkapa olisi tahtonutkin —
tehd; uudestaan ja toisella tapaa sit;, mit; oli tehnyt; h;n ei voinut
luopua alottamaltaan tielt;, paeta sit; tuhoisaa kuilua, jota kohti h;n
oli sy;ksynyt.

»Jumala auttakoon meit; kaikkia!» kuiskasi h;n.

»No? —» sanoi Lloyd odottavasti.

Bennett veti syv;;n henke; ja antoi k;siens; pudota hervottomina alas.
H;n n;ytti aivan silt;, kuin olisi h;nelt; selk;ranka katkennut,
tuo iso, luiseva, j;ntev; ruumis tuntui jollain merkillisell;,
selitt;m;tt;m;ll; tavalla kurtistuvan kokoon, hoippuen liian raskaan
taakan alla — taakan, jota kukaan kuolevainen ei kyennyt nostamaan.

Mutta itse uskoi Bennett t;ll;in, ett; h;n menetteli oikein ja
viisaasti. Ja olipa oikein tai v;;rin, joka tapauksessa h;nen t;ytyi
jatkaa eteenp;in alottamaansa tiet;. Kohtalonko k;si oli johtamassa,
oliko se taivaan tuomio? —

Bennett oli koko el;m;ns; ajan ponnistellut suuret p;;m;;r;t silm;ins;
edess;, suurimpiakaan vastuksia s;ikkym;tt;, ja h;nen oli aina
t;ytynyt voittaa valtavia vaikeuksia valtavaa voimaansa k;ytt;en.
Pitk;t ajat oli h;n ollut eristetty sivistyneest; maailmasta, oli
seisonut silm;st; silm;;n alkuper;isen maailman villin voiman kanssa —
voiman, joka oli voitettavissa vain yht; villien keinojen avulla. H;n
oli t;ten kadottanut sen kyvyn, joka on heikompien henkien turvana,
kyvyn aukoa kietoutuneita solmuja, selvitt;; sotkuisia tilanteita.
H;nen luontaistaan ei ollut l;yt;; syrj;teit;, keksi; sovitteluja,
tinki; ratkaisusta. H;neen n;hden oli asia joko ehdottomasti oikea
tai ehdottomasti v;;r;, mit;;n v;litiet; ei ollut olemassa. H;n oli
niin kauvan ollut asetettu el;m;n suurten ja yksinkertaisten ongelmien
eteen, ett; h;nen k;sityskykyns; ja ratkaisukykyns; olivat muodostuneet
aivan niiden mukaisesti. Joko h;n n;ki kaiken suurennetussa
mittakaavassa, tahi sitten niin pieness; ja mit;tt;m;ss;, ettei sit;
kannattanut ottaa huomioonkaan. H;nelt; puuttui tavallista tervett;
arkity;t;. H;n tavallansa katseli maailmaa jommastakummasta kiikarin
p;;st;, ja kun h;n — kuten nyt — joutui v;kev;n mielenliikutuksen
valtoihin, n;ki h;n kaikki ylen suurennettuna. Ajatus, ett; Ferriss
voisi parata, vaikka Lloyd nyt l;htisikin nyt h;nen luotaan, ei edes
p;lk;ht;nyt h;nelle p;;h;nk;;n. H;n oli varma siit;, ett; jos Lloyd
l;htisi, niin kuolisi Ferriss; olihan Lloyd itse niin sanonut. Ja se
mahdollisuus, ett; Lloyd voisi pelastaa Ferrissin hengen tarvitsematta
silt; uhrata omaansa, oli h;nest; niin kaukainen, ettei sit;
kannattanut ajatellakaan. H;nelle oli yksinkertainen selvi;, ett; jos
Lloyd j;isi t;nne, saisi h;n tartunnan ja kuolisi, niinkuin edellisen
hoitajattarenkin oli k;ynyt.

Puolinaisia toimenpiteit; ei Bennett ymm;rt;nyt. Syrj;teit; ei ollut
h;nen luontoiselleen miehelle olemassa. Joko Lloyd tahi Ferriss. N;iden
v;lill; h;nen oli teht;v; valintansa. H;n k;vi ovelle, lukitsi sen ja
asettui seisomaan selk; sit; vastaan.

»Ette mene», sanoi h;n.

Lloyd seisoi suu ammollaan, sanattomana. Tuokion ajan Bennett tuntui
h;nest; kammottavalta kuin murhamies ik;;n. Bennetth;n tiesi nyt, mihin
vaaraan h;n sy;ksi parhaan yst;v;ns;.

Tahtoiko h;n siis antaa t;m;n kuolla? Lloyd torjui v;kisin sen
ajatuksen luotaan. Itse;ns; ei h;n nytk;;n ajatellut, ainoastaan
Ferrissi;. Jos t;m; oli Bennettin yst;v;, niin oli h;n my;skin h;nen,
Lloydin, yst;v;. Ehk;p; h;n juuri t;ll; hetkell; teki kuolemaa, kun ei
Lloyd ollut hoitamassa h;nt;. T;m; ajatus vei h;nelt; kaiken voiman.
Sen tielt; t;ytyi kaikkien h;nt; itse;;n ja h;nen omaa rakkauttaan
koskevien ajatusten v;isty; syrj;;n.

»Mit; te oikeastaan vaadittekaan minulta?» h;n huudahti. »Tahdotteko te
n;yryytt;; minua? Olette jo tarpeeksi tehnyt sit;. Minun on aivan yht;
vaikea pyyt;; ja rukoilla jotakin, kuin teid;n on. Min; olen ylpeydess;
teid;n veroisenne, mutta nyt min; pyyd;n teit;, kuuletteko, rukoilen
teit; niin n;yr;sti kuin osaan, ett; p;;st;tte minut menem;;n. Mit;
te viel; vaaditte? Ah, ettek; te viel;k;;n k;sit; minua? Sill; aikaa
kun me t;;ll; l;rp;ttelemme, kun te telke;tte minulta tien, h;n ehk;
tekee jo kuolemata. Onko nyt aikaa l;rp;ttelyyn ja v;;rink;sityksiin,
onko aikaa ajatella meit; itse;mme, meid;n omaa henke;mme, meid;n pikku
surujamme?» H;n ojensi ristiss; olevat k;tens; Bennetti; kohti. »Min;
pyyd;n teit; — voinko tehd; enemp;; kuin sen — min; pyyd;n teit;, ett;
sallitte minun menn;.»

»En.»

Lloyd koetteli vaivoin hillit; itse;;n. H;n vaikeni tuokion, sitten h;n
sanoi:

»Tarkatkaa hyvin, mit; nyt sanon. Te sanotte rakastavanne minua,
pit;v;nne minusta enemm;n kuin hra Ferrissist;, joka on paras
yst;v;nne. Minulla ei ole paljon halua ajatella itse;ni t;ll; hetkell;,
mutta jos te nyt saisitte minut taivutetuksi — jos suostuisin nyt
hylk;;m;;n potilaani, niin mit; minusta silloin tulisikaan? Voisinko
koskaan en;; palata siihen taloon, jonka olen itse rakennuttanut?
Voisinko koskaan katsella tovereitani silmiin? Mit; he silloin
ajattelisivatkaan minusta? Mit; kaikki yst;v;ni minusta ajattelisivat
— minusta, joka aina pidin p;;ni niin ylv;;sti pystyss;? Te tahdotte
h;vitt;;, tuhota koko minun el;m;ni. Minun t;ytyisi luopua ty;st;ni,
elinteht;v;st;ni. Oh, ettek; te huomaa, mihin te oikein tahdotte
pakottaa minut?» H;nen silm;ns; t;yttyiv;t kyynelill;. »Ei», huudahti
h;n kiihke;sti. »Ei, ei, ei, min; en tahdo siihen m;;r;;n halventaa
itse;ni!»

»Tarkoitukseni ei olekaan halventaa teit;», sanoi Bennett. »Sit; te
ette saisi sanoa minulle, joka rakastan teit; siihen m;;r;;n, ett;
voisin hylj;t; Ferrissin —»

»Niin, mutta jos te todellakin rakastatte minua siihen m;;r;;n, niin
t;ytyyh;n toki olla jotakin, jonka tekin asetatte el;m;; korkeammalle.
Tahdotteko, ett; minun t;ytyy ruveta vihaamaan teit;?»

»Teh;n tied;tte hyvin, ettei maailmassa ole mit;;n, mik; olisi minulle
rakkaampi ja arvokkaampi kuin teid;n henkenne. Kuinka voitte muuta
ajatellakaan?»

»Senvuoksi ett; te ette ymm;rr; — ettette tied; — oh, ett; min;
rakastan teit;! Min; — tarkoitan — en suinkaan tarkoita — en tarkoita —»

Mit; h;n olikaan nyt sanonut? Mit; oikein oli tapahtunutkaan? Kuinka
oli mahdollista, ett; sanat, joita h;n viel; eilen olisi h;vennyt
kuiskatakaan itselleen, nyt lensiv;t niin vapaasti, niin julkeasti
h;nen suustansa? Tuo suloinen, h;m;r; ajatus, jota h;n oli kaikkina
n;in; vuosina koettanut v;kisin tukeuttaa ja haudata syd;mens;
syvimp;;n, kohotti nyt yht';kki; p;;t;ns;, suoristautui kuin sadetta
saanut kukkanen ja puhkesi sanoiksi. Itsest;;n, omin ehdoin h;n
oli sanonut tuolle miehelle rakastavansa h;nt;. H;n, joka viel;
silm;nr;p;ys oli vapissut voimattomasta vihasta t;t; vastaan, oli
sanonut sen. H;pe; ja n;yryytys poltti h;nen kasvojaan kuin tulen
liekki. Maaper; h;nen jalkainsa alla tuntui pett;v;n, kaikki, mit; h;n
oli ylpeint; ja ihaninta itsest;;n uneksinut, temmattiin h;nelt; pois
ja murskattiin. H;nk; se tosiaan oli ollut, h;nk;, joka oli ollut niin
ylv;s ja varma itsest;;n, oli langennut noin syv;;n?

H;n k;;ntyi poisp;in, peitti kasvot k;siins; ja vaipui hervottomasti
tuolille, jolla aikaisemmin oli istunut, kumarsi p;;ns; p;yd;nlevyyn
k;tke;kseen kasvonsa p;iv;nvalolta, vapisten ja v;risten hirvitt;v;st;
h;pe;st; ja pohjattoman itsehalveksimisen tunteesta. Mutta tuntiessaan
Bennettin k;den olkap;;ll;;n kavahti h;n pystyyn kuin veitsen pist;m;n;
ja k;;ntyi sein;;n p;in, kasvot yh; k;siin peitettyin;.

»Oh, ei», sanoi h;n rukoilevasti, ja h;nen ;;nens; oli sammua kesken
mielenliikutuksesta, »oh, ei — te ette saa — jos kerran olette mies
— te ette saa k;ytt;; hyv;ksenne — oh, ei, ei, ;lk;; koskeko minuun.
Antakaa minun menn; tieheni!»

Mutta h;n puhui kuuroille korville. Bennett hyp;hti h;nen luokseen ja
sieppasi h;net syliins;. Lloyd ei voinut tehd; v;hint;k;;n vastarintaa.
H;nen ruumiinsa ja henkens; voimat olivat murtuneet — ja kuinka olikaan
mahdollista, ett; h;n tunsi sanomatonta iloa saadessaan painaa p;;ns;
tuon miehen rinnalle, huolimatta h;pe;st;;n ja itsehalveksimisestaan?
Kuinka olikaan mahdollista, ett; h;n tunsi itsens; onnelliseksi
vaipuessaan tuohon v;kivaltaiseen, k;skev;n voimakkaaseen syleilyyn?
Kuinka h;n voikaan tajuta pelkk;; onnea ja ja ylpeytt; tuntiessaan,
kuinka tuon miehen s;;lim;t;n puristus murskasi pirstoiksi h;nen
entisen itsevarmuutensa ja lujuutensa? Kuinka oli k;ynyt p;ins;, ett;
h;n, joka viel; silm;nr;p;ys sitten oli kauhistuen kavahtanut tuon
miehen v;hint;kin kosketusta, nyt itse kietoi k;tens; h;nen kaulaansa
ja puristautui h;neen kiinni kuin lintunen l;yt;;kseen h;nen l;himm;st;
l;heisyydest;;n turvapaikan ja pikkuisen pes;n — h;n joka aina t;h;n
hetkeen saakka ei ollut miehellist; turvaa tarvinnut, p;invastoin
sellaista aina halveksinut?

»Miksi te harmittelette sit;, ett; sanoitte t;m;n minulle? Min;h;n
tiesin niin hyvin, ett; te rakastitte minua, ja te tiesitte, ett; min;
rakastan teit;. Eih;n sill; ole yht;;n v;li;, sanoitteko sen julki vai
ette. Me molemmathan tunnemme toisemme. Me ymm;rr;mme hyvin toisemme.
Te tiesitte minun rakastavan teit;, teist; n;ytti, ett; min; olen ollut
v;kev; ja rohkea ja tehnyt sen, mink; tahdoin tehd;; te itse olette
tehnyt minut siksi, mik; olen. Kaiken olen tehnyt teid;n t;htenne.
Luuletteko, ett; olisin lainkaan tullut kotia, jollen olisi tiennyt
tulevani teid;n luoksenne?» ;kki; kietoi h;n v;risev;n tyt;n viel;
voimakkaampaan syleilyyn ja huudahti k;rsim;tt;m;sti: »Oh, kaikki
vain pelkki; sanoja — kaikki, mit; vain voi sanoa — ne ovat niin
tyhj;np;iv;iset, ne sanovat niin v;h;n! Ettek; te tied;, ettek; tajua,
mit; te minulle merkitsette? Sanokaa minulle, uskotteko, ett; min;
rakastan teit;?»

Mutta Lloyd ei viel; voinut kohdata h;nen katsettaan. H;nen omat
silm;ns; olivat ummessa, ja h;n ny;kk;si vain.

Bennett otti h;nen p;;ns; k;siens; v;liin ja k;;nsi h;nen kasvonsa omia
kasvojaan kohti. Viel; piti Lloyd silmi;;n ummistettuina.

»Lloyd», sanoi Bennett, ja h;nen sanansa kajahtivat kuin k;sky, »Lloyd,
katso minuun. Rakastatko sin; minua?»

Tytt; veti syv;;n henke;;n. Sitten h;n avasi hitaasti ihanat
tummansiniset silm;ns;, ja silm;ripsist; riippuvain kyynelten l;pi h;n
katsoi mieheen ja kohtasi t;m;n katseen pelottomasti, miltei ylpe;sti,
ja h;nen ;;nens; v;risi rajattomasta hellyydest;, kun h;n vastasi:

»Min; rakastan sinua, Ward, rakastan sinua kaikesta syd;mest;ni.»

Hetkist; my;hemmin h;n irrottihe h;nen syleilyksest;;n ja laskien
molemmat k;tens; h;nen olkap;illeen sanoi:

»Mutta kuulehan nyt, oma yst;v;ni, nyt me emme saa en;; ajatella
itse;mme. Meid;n t;ytyy ajatella h;nt;, joka makaa sairaana ja
avuttomana tuolla sis;ll;. Me olemme joutuneet hirvitt;v;;n asemaan.
En ymm;rr;, kuinka kaikki on voinut tapahtuakaan, mit; t;n;;n on
tapahtunut. Viel; silm;nr;p;ys sitten min; olin niin vihainen, etten
el;iss;ni ole ollut niin vihainen — vihainen sinulle — ja nyt minusta
tuntuu, etten koskaan ennen ole ollut n;in onnellinen. En en;; tunne
itse;ni. En tied; oikein, mit; nyt tehd;; me voimme ainoastaan pit;;
kiinni siit;, mink; tied;mme oikeaksi, ja luottaa siihen, ett; lopulta
kaikki k;y hyv;ksi. T;m; on todellakin ratkaiseva k;;nnekohta,
eik; totta? Ja koko meid;n el;m;mme ja koko meid;n onnemme riippuu
siit;, ett; suoriudumme siit; oikealla tavalla. Min; olen tullut
aivan toiseksi ihmiseksi, en ole en;; sama, mik; olin puoli tuntia
sitten. Nyt t;ytyy sinun olla urhoollinen minun vuokseni, ja sinun
t;ytyy olla v;kev; ja auttaa minua tekem;;n velvollisuuteni. Meid;n
t;ytyy saavuttaa takaisin malttimme ja tehd; niin, kuin meist; tuntuu
oikealta, ajattelematta yht;;n mahdollisia vaaroja, v;litt;m;tt; yht;;n
seurauksista. Min; en olisi pyyt;nyt sinua auttamaan minua, jollei —
jollei t;t; olisi tapahtunut — mutta min; tarvitsen sinun apuasi. Sin;
sanot, ett; min; olen auttanut sinua olemaan urhoollinen, auta sin; nyt
minua olemaan urhoollinen ja tekem;;n niin, kuin tied;n olevan oikein.»

Mutta Bennett oli yh; yht; sokea. Jos Lloyd oli ennen ollut h;nelle
rakas, niin oli h;n nyt kaksin kerroin rakkaampi tunnustettuaan oman
rakkautensa. Ferriss oli unohtunut, h;n oli kaukana poissa. H;n ei
voinut p;;st;; Lloydia irti, ei voinut sallia h;nen k;yv;n vaaraa
vastaan. Pitik; h;nen nyt ehk; kadottaa tuo rakastettu tytt;? H;n
pudisti p;;t;;n.

»Ward», sanoi Lloyd vakavasti ja hartaasti, »jollet sin; tahdo,
ett; min; panen henkeni vaaraan j;;m;ll; vartiopaikalleni, niin ole
varoillasi, ole hyvin varoillasi, ettet ehk;, pid;tt;m;ll; minua siit;,
joudu ehk; kadottamaan jotakin, jonka me kumpikin pid;mme henke; ja
el;m;; kalliimpana. Luuletko sin;, ett; min; olisin voinut rakastaa
sinua niin syv;sti ja hartaasti kuin teen, jollen olisi uskonut olevan
jotakin, joka on suurempi kuin el;m; ja v;kev;mpi kuin kuolema ja
minulle paljon enempi kuin yksin oma rakkautenikin? On tekoja, joita
en voi tehd;, joita en saa laiminly;d;. Min; en voi olla pelkuri, en
voi paeta velvollisuuteni tielt;. Min; olen sinun vallassasi. Sin; voit
tehd; minulle, mit; vain tahdot. Mutta jos sin; saat minun l;htem;;n
t;;lt; ja olemaan pelkuri ja tekem;;n sellaista, jota min; h;pe;n,
jos asetut minun ja velvollisuuteni v;liin, niin kuinka voin rakastaa
sinua, kuinka voinkaan rakastaa sinua?»

Itsep;isesti ummisti Bennett korvansa kaikille pyynn;ille, kaikille
vastav;itteille, kaikille j;rkisyille. Lloyd tahtoi panna henkens;
vaaraan. Muuta h;n ei tyt;n puheesta k;sitt;nyt.

»Ei, Lloyd», sanoi h;n, »sit; et saa tehd;.»

»— ja min; tahdon niin mielell;ni rakastaa sinua», jatkoi Lloyd,
aivan kuin ei olisi kuullutkaan, mit; toinen sanoi. »Min; tahdon
niin mielell;ni olla sinulle kaikki, mit; vain tahdot minun olemaan.
Olen odottanut sinua niin kauan, olen uskonut sinuun niin kauan.
Min; en tahdo, ett; minun pit;isi ajatella sinua miehen;, joka petti
minut, silloin kuin eniten tarvitsin h;nen apuaan, joka pakotti minun
tekem;;n alhaisen ja alentavan teon. Usko minua», sanoi h;n ;killisell;
tarmokkuudella, »sin; surmaat minun rakkauteni, jollet nyt anna my;ten.»

Mutta ennenkuin Bennett kerkisi vastaamaan, kuului sis;huoneista huuto.

»Se on palvelijatar», sanoi Lloyd kiireisesti. »H;n on valvonut sairaan
luona — tuolla toisessa huoneessa.»

»Neiti — neiti Searight», kuului huuto, »joutukaa, jotakin on hullusti
— min; en t;t; ymm;rr; — oh, joutukaahan toki!»

»Kuuletko?» huudahti Lloyd. »Nyt on ratkaiseva k;;nne k;siss; — h;n
saattaa kuolla k;siin. Ah, Ward, seh;n on sinun yst;v;si! Me voimme
pelastaa h;net.» H;n polki jalallaan lattiaan kiihtyneen; ja v;;nteli
k;si;;n. »Min; _tahdon_ menn; sinne. Min; kiell;n sinua pid;tt;m;st;
minua — est;m;st; — est;m;st; — oh, mit; meist; en;; tuleekaan? Jos
sin; rakastat minua, jos rakastat h;nt; — Ward, anna minun menn;!»

Bennett pani k;det korvilleen ja sulki silm;ns;. T;m;n silm;nr;p;yksen
s;ik;hdyksess;, kun h;n tunsi, ett; toivoipa h;n mit; hyv;ns;, h;n ei
kuitenkaan voinut luopua p;;t;ksest;;n — t;ll;in oli h;nen j;rkens;
menn; sekaisin. Mutta h;n asettui kuitenkin j;lleen selk; ovea kohti,
tarttui lujasti lukonkahvaan ja k;hisi yhteenpuristettujen hampaittensa
v;list;:

»En!»

»Neiti — neiti Searight, miss; te viivyttek;;n — joutukaa, tulkaa pian!»

»P;;st; minut menem;;n!»

»En!»

Lloyd tarttui h;nen k;teens;, joka piti niin tanakasti kiinni
lukonkahvasta, ja koetti v;kisin avata sit;. H;n ei en;; itsek;;n
tiennyt mit; teki, h;n kietoi k;tens; Bennettin kaulaan, rukoili ja
uhkaili h;nt; — rukoili n;yr;ll; ;;nell;, joka ;kisti vapisi vihasta ja
intohimosta.

»Eth;n sin; surmaa ainoastaan h;net, sin; surmaat minun rakkautenikin
— etk; p;;st; minua menem;;n? — Kuuletko, minun rakkauteni, josta olen
niin iloinen ja ylpe;! — Anna minun rakastaa sinua. Ward — kuule, mit;
sanon — ;l; saata minua vihaamaan sinua, anna minun rakastaa sinua,
sin; rakas —»

»Joutukaa, neiti — joutukaa pian!»

»Anna minun rakastaa sinua, anna h;nen el;;! Min; tahdon niin
mielell;ni rakastaa sinua. Se on minun korkein onneni. Anna minun olla
onnellinen. Etk; n;e, mit; nyt on kysymyksess;? Siit; tulee onni tai
i;inen onnettomuus meille kummallekin. Annatko minun jo menn;?»

»En.»

»Viimeisen kerran, Ward, kuule mit; sanon! Kysymyksess;h;n on minun
rakkauteni ja h;nen henkens;. ;l; tuhoa niit; molempia — ja samalla
itse;sikin. Sin;, joka voit kaikki, joka olet niin v;kev;, sinunhan ei
pit;isi polkea meid;n rakkauttamme murskaksi.»

»Joutukaa, joutukaa — oh, eik; siell; ole ket;;n, joka tulisi auttamaan
minua?»

»P;;st; minut menem;;n!»

»En.»

Lloyd ei jaksanut en;;. Koko h;nen voimansa, jota oli niin s;;litt;
runneltu, luhistui kokoon, sortui raunioiksi. H;n oli murtunut,
n;yryytetty, tallattu maahan. H;nen ylpeytens; oli pirstaleina, h;nen
uskonsa itseens;, h;nen luonteenlujuutensa, kaikki mik; oli ollut
rakkainta h;nelle, h;nen horjumaton varmuutensa, h;nen rakkautensa,
joka oli tuonut niin suurta onnea h;nen el;m;;ns; — joka alunpit;en oli
tiedottomasti johtanut h;nt; urallaan — kaikki tuo oli nyt sirotettuna
kuin akanat tuuleen. Ja h;nen potilaansa — Ferriss, se mies, joka oli
rakastanut h;nt;, joka oli k;rsinyt niin hirve;sti, joka uskoi h;neen,
ja jota h;nen velvollisuutensa olisi ollut hoitaa, niin ett; h;n olisi
voinut j;lleen palata el;m;;n — jos Ferriss nyt kuolisi, senvuoksi ett;
Lloyd hylk;si h;net, mik; hirvitt;v; suru, mik; rajaton katumus ja
turhat omantunnontuskat siit; olisikaan h;nelle seurauksena! Maailma
mustui h;nen silmiss;;n, h;n oli kadottanut maaper;n altaan. H;n oli
hukassa — h;n heittelehti avuttomana kuin laiva myrskyn vallassa —
kaikki majakat olivat sammuksissa, maata ei miss;;n n;kyviss;. Myrsky
raastoi h;net mukanaan pimeyteen, tyhjyyteen, ep;toivon hirvitt;v;;n
autiuteen.

»Joutukaa — oh, joutukaahan toki!»

Nyt se oli jo my;h;ist;. H;n oli horjahtanut velvollisuudestaan, h;n
oli tehnyt v;;rin, eik; sit; voinut en;; korjata. Tuon miehen hurja,
ep;inhimillinen, raudankova itsen;isyys oli riist;nyt h;nelt; kaikki
voimat, Bennett oli saavuttanut tarkoituksensa. El;m;n ja rakkauden
oli h;n polkenut jalkainsa alle arvelematta, s;;lim;tt;. Ratkaisun
hirvitt;v; silm;nr;p;ys oli ohitse, pitk;t, hirvitt;v;t katumuksen
vuodet alkaisivat.

Lloyd vaipui tuolille p;yd;n ;;reen, ja h;nen p;;ns;, jota h;n oli
aina kantanut niin ylv;;sti pystyss;, oli vaipunut murtuneena h;nen
k;siins;. V;kev; suru puistatti h;nen ruumistaan p;;st; jalkoihin
saakka kuin kuumeessa. H;nest; tuntui, kuin s;rkyisi h;nen syd;mens;
aivan kirjaimellisesti t;ll; hetkell;. H;nen t;ytyi purra hampaitaan
yhteen, jottei ;hkyisi kovaa, huutaisi ;;neen hurjaa suruaan,
voimatonta h;pe;t;;n ja ep;toivoaan.

Viel; kerta kuului sis;lt; avunhuuto. Sitten k;vi kaikki aivan
hiljaiseksi. Kului moniaita minuutteja. Mutta Lloyd ei en;; kuullut
eik; tajunnut mit;;n j;hmettyneess; surussaan. Bennett seisoi kumarassa
ja nojausi yh; raskaasti ovea vastaan, kasvot tuhkanharmaina ja
silm;t tuijottavina. H;n ei puhunut mit;;n Lloydille. H;n ei kyennyt
lohduttamaan t;t; — seh;n olisi ollutkin vain pilkantekoa. H;n oli
taistellut taistelunsa loppuun, niinkuin h;n tiesi ett; h;nen t;ytyi se
taistella, kun h;n kerta oli tehnyt p;;t;ksens;. Ne voimat, jotka h;n
oli p;;st;nyt valloilleen ja joita ei en;; k;ynyt hallitseminen, olivat
voittaneet. H;n oli saanut tahtonsa perille, mutta mihin hintaan! Mutta
kullakin ajalla oma murheensa! Hintaanko? Eik; h;nell; ollut viel;
kokonainen el;m; arvioida ja maksaa sit;? Nykyisell; hetkell; oli oma
huolensa, ja h;nen t;ytyi tehd; jotakin. H;n katsahti kelloonsa.

Koko seuraava nelj;nnestunti meni kuin kuumeisessa h;mmennyksess;.
H;n ei voinut per;st;p;in koskaan muistaa, mit; silloin oli oikein
tapahtunut. Sen h;n vain muisti, ett; kun h;n auttoi Lloydia
rattaille, joiden piti vied; h;net asemalle, v;r;hti t;m; h;nen
kosketuksestaan ja vet;ytyi inhoten erilleen h;nest;, kuin olisi h;n
ollut t;rke; rikoksentekij; — murhamies. H;n vei Lloydin matkalaukun
ajurinistuimelle ja istui sille itsekin. Lloyd oli vet;nyt harson
kasvojensa eteen ja istui sen takana ;;neti ja liikkumattomana koko
ajomatkan.

»Enn;t;mmek; junaan?» kysyi Bennett ajurilta, kello koko ajan
k;dess;. Aika oli t;p;r;ll;, mutta ajuri ruoski hevosiaan, niin
ett; ne enn;ttiv;t asemalle parahiksi silm;nr;p;yst; ennen junan
l;ht;;. Bennett pyysi ajurin odottamaan, ja Lloydin j;;dess; istumaan
vaununpenkille meni h;n asemakonttoriin ja osti h;nelle piletin
kaupunkiin. Sitten h;n meni lenn;tinkonttoriin ja l;hetti lyhyen, mutta
jyrkk;sanaisen s;hk;sanoman Calumet-torin varrella olevaan toimistoon.

Seuraavana tuokiona juna l;hti liikkeelle, t;risten ja vihelt;en.
Bennett j;i yksin seisomaan asemasillalle ja n;ki junan katoavan
savupilveen. Kotvan aikaa h;n seisoi siin; ja oli tuntevinaan, kuin
olisi jokin vastustamaton, s;;lim;t;n voima tempaissut Lloydin eroon
h;nest;, eroon koko h;nen el;m;st;;n. Sitten h;n kokosi malttinsa ja
l;hti joutuun odottavien hevosten luo.

»Ajakaa takaisin tohtorin taloon», sanoi h;n tuimasti ajurille.
»Tiukinta vauhtia, kuuletteko!»

Mutta kuski v;itteli vastaan. Hevoset olivat lopen uupuneet. Ne olivat
juosseet tulomatkalla niin kovaan kuin vain ruoskinnalla sai ne
joutumaan. H;n ei tahtonut en;; l;hte; samanlaiselle matkalle. Bennett
tarttui miest; k;sivarteen ja nosti h;net alas maahan. Sitten h;n
hyp;hti itse ajurinistuimelle ja antoi ruoskasta hevosille.

Saapuessaan tri Pittsin talon eteen h;n ei pys;htynyt huolehtimaan
hevosista, vaan nakkasi ohjakset niiden selk;;n ja rynt;si
heng;styneen; sis;;n. Mutta h;nen poissa ollessaan oli tohtori palannut
kotiin, ja h;n se nyt kohtasi Bennettin puolitiess; portailla.

»Mit; nyt kuuluu?» kysyi Bennett h;t;isesti. »Olen s;hk;tt;nyt toisen
hoitajattaren t;nne. H;n tulee ensi junalla. S;hk;tin asemalta
hoitajatartoimistoon.»

»Ainoa huomautus, mink; voin tehd; toimenpiteenne johdosta», vastasi
tohtori ja katsoi h;nt; tiukasti silmiin, »on se, ett; se oli aivan
tarpeeton. Hra Ferriss kuoli juuri.»