Мишка

Author: Nicolaus Lenau.
Helsingiss;,
Suomalainen Kustannus O.-Y. Kansa,
1912




NICOLAUS LENAU.


Nicolaus Lenau (oikealta nimelt;;n Frans Nicolaus Niembsch von
Strehlenau — suvun kotipaikka oli nimitt;in etel;-Schleesiassa
sijaitseva Strehlenin kaupunki), suurimpia saksankielell; esiintyneit;
lyyrillisi; runoilijoita, syntyi elokuun 13 p;iv;n; 1802 Csatadin
kauppalassa etel;-Unkarissa.

Koko lapsuutensa ja varhaisimman nuoruutensa vietti Lenau Unkarissa.
Pestiss; h;n yhdeks;nnell; ollessaan alotti koulunk;yntins; ja sai
sit;paitsi yksityisesti oppia viulun- ja kitaransoittoa, johon
suuresti innostui. Silloin jo haavemielinen poika suunnitteli
Amerikan-matkaakin, joka sent;;n tuli ajoissa ehk;istyksi. Vuonna
1816 asui kotiperhe Tokaissa pohjois-Unkarissa. Kun siell; ei ollut
kimnaasia, jossa poika olisi koulunk;ynti;;n jatkanut, j;i t;m;n
opiskeleminen kesken. Mutta sensijaan sai h;n nyt sit; vapaammin
tutustua tuohon »ruusutarhojen, satakielten, kilisev;kannuksisten
husarien, tummanruskeiden mustalaissoittajain, kaihomielisten
kalastajain ja kauniiden neitojen» runolliseen seutuun, joka h;nen
herkk;tunteiseen mieleens; j;tti haihtumattomat j;ljet. Kuitenkaan h;n
ei viel; runoillut eik; edes runoudesta pit;nyt. Soitanto, haaveilu
ja — ensim;inen rakkaus, ne ne h;nen kauneudenjanonsa ja kaihonsa
tyydyttiv;t.

Vuonna 1817 nuorukainen yksityisopetusta saatuaan suoritti
erinomaisilla arvosanoilla ylioppilastutkinnon Pestiss;.

Mutta seuraavana vuonna t;ytyi Lenaun j;tt;; Unkari. H;n nimitt;in
joutui is;nis;ns; hoitoon Wienist; luoteeseen sijaitsevaan Stockerauhun
ja sai sitten l;hte; Wieniin opintojaan jatkamaan. Nuorukaisen levoton
henki harhaili tieteest; toiseen, el;m;nura ei ollut viel; h;nelle
selvinnyt, ja lapsuudesta kehittynyt synkk;mielisyys alkoi kalvaa.
Enemm;n kuin tieteet vieh;tti soitanto, ja Lenau kehittyi taitavaksi
viuluniekaksi kuuluisan Josef von Blumenthalin johdolla. Innostuneena
h;n seurusteli wienil;isrunoilijain (Anastasius Gr;nin y.m.) kanssa,
tutustui Klopstockin, B;rgerin, Vossin ja H;ltyn runoihin ja alkoi
itsekkin runoilla. Mutta kun ankarain paino-olojen vuoksi ei saanut
runokokoelmaansa Wieniss; julkaistuksi, l;hti h;n 1831 Stuttgartiin,
jossa sai kustantajan.

Nyt alkoi Lenaun el;m;ss; taas uusi kehitysjakso. H;n tuli
»Schwaabilaisen koulun» runoilijain (Uhlandin, Mayerin, Kernerin,
Schwabin y.m.) seuraan ja sai suurta tunnustusta ja kunnioitusta
osakseen, joka taas hyvin virkist;v;sti vaikutti h;nen tuotantoonsa.

N;ihin aikoihin Lenaulle selvisi h;nen el;m;nteht;v;ns;. Ei
tiedemieheksi, vaan runoilijaksi h;nen oli tultava. Luonnon ja
sit; l;hinn; ihmisel;m;n monien ilmi;iden katselemisen h;n tunsi
korkeimmaksi ilokseen. »Sisin itseni on runous», h;n sanoi.

Mutta synkk;mielisyys ahdisti syv;tunteisen runoilijan mielt;.
Taidekkin oli h;nest; ainoastaan »surua ja ankaraa ty;t;».

Viimein p;;tti Lenau taiteellista kehityst;;n t;ydent;;kseen tehd;
matkan — Amerikkaan. »Min; tarvitsen Amerikkaa», h;n sanoi. »Tahdon
l;hett;; mielikuvitukseni kouluun — Pohjois- Amerikan aarniometsiin;
tahdon kuulla Niagaran pauhun — — —. Sit; kehitykseni v;ltt;m;tt;m;sti
kaipaa. Mielikuvitukseni el;; ja liikkuu luonnossa, ja Amerikassa on
luonto kauniimpi ja valtavampi kuin Euroopassa.»

Runoilija uskoi, ett; h;ness; uinui uusi runouden maailma, jonka vasta
Amerikka oli hereille saattava.

Ja niin h;n syksyll; 1832 matkusti lapsuutensa haavemaahan.

Mutta siell; todellisuus ei vastannutkaan h;nen mielikuvaansa. »Ei
t;;ll; ole rohkeaa koiraa», Lenau tyytym;tt;m;n; huudahti, »ei tulista
hevosta, ei intohimoista ihmist;. Ainoana ihanteena on raha.» Kaikki,
yksin luontokin, tuntui h;nest; vastenmieliselt; ja kes;kuussa 1833
oli h;n jo Euroopassa. — Mutta Amerikan-matkakin j;tti j;lkens; h;nen
runouteensa.

Nyt koko Saksa tunnusti Lenaun suureksi runoilijaksi. H;n kirjoitti
»Faust», »Savonarola» ja »Albigensit» runoelmansa.

Mutta monet lemmenhuolet ja mietiskelyt olivat tulisieluisen runoilijan
synkk;mielisyytt; lis;nneet ja h;nen hermostoansa rasittaneet.
Levotonna h;n matkusti monet kerrat Stuttgartin ja Wienin v;li;.

Runoilijakutsumustaankin h;n jo surkutteli. » Aikamme ei ole runoutta
varten; ainoastaan politiikka merkitsee jotain. Min; olen kuin kivi
autiolla arolla.» Toisen kerran (1843) h;n pahotteli: »runoilija ei
nyky;;n voi olla onnellinen, sill; t;m; aika ei halua h;nelt; mit;;n.»

Viimein lokakuussa 1844 tuli kohtalon kova isku: Lenau tuli
Stuttgartissa mielenh;iri;;n. H;net vietiin Winnenthalin kaupungin
l;hell; olevaan Winnenthalin mielisairaalaan, josta h;net kolmatta
vuotta my;hemmin siirrettiin Ober-D;blingin houruinhoitolaan l;helle
Wieni;. Siell; onneton runoilija kuoli elokuun 22 p;iv;n; 1850.

Vaikka Lenau kehityksens; perustuksella esiintyi saksankielisen;
it;valtalaisena runoilijana, niin Unkari, jossa h;n oli syntynyt ja
lapsuutensa ja ensim;iset nuorukaisvuotensa viett;nyt, oli j;tt;nyt
l;htem;tt;m;n muiston h;nen syd;meens;. Madjarina h;n itse;;n piti
ja tulisena Unkarin poikana h;n Wieniss; paria vuotta ennen j;rkens;
sammumista sepitti valmiiksi »Mishka» runonsa »Mishka Maroshin
seuduilla» nimisen p;;osan, jonka h;n oli seitsem;n vuotta aikaisemmin
pannut Stuttgartissa alulle. » Kaikki kirjoitukseni — ne ovat koko
el;m;ni», Lenau kerran sanoi, ja me n;emme h;nen t;ss; »Mishka»
runossaankin koko syd;mell;;n el;v;n mukana lapsuutensa seutuja
kuvatessaan.

Er;;lle Stuttgartissa asuvalle yst;v;lleen Wienist; marraskuun 21
p;iv;n; 1842 l;hett;m;ss;;n kirjeess; sanoo Lenau t;st; runostaan:
»Mishkani (»Mishka Maroshin seuduilla») on valmis ja iloitsee jo siit;,
ett; saa Teille esitt;yty;. Se on kasvanut niin suureksi, ett; en voi
sit; Teille kirjeess; l;hett;; — — —. Iloitsen t;st; runosta varsinkin
siit; syyst;, ett; se pysyen varhaisempien unkarilaisten kuvausteni
;;nilajissa kantaa otsallaan nuorekkaanraitista luonnollisuutta ja
vanhenematonta alkuper;isyytt;, jota mietiskelyni pukinhypyt eiv;t ole
heikent;neet — — —»

_Suomentaja_.




MISHKA TISZAN SEUDUILLA.


Tisza (luettava: Tisa) on Theiss-virran unkarilainen nimi. Suomentajan
muistutus.

    Madjarien maassa, siell;,
    miss; Bodrog vesi;ns;
    vieritt;vi Tiszan niell;,
    miss; p;iv;rinteill;ns;
    terttujansa runsahia
    Tokain k;ynn;s tarjoaa:
    siell; kolme husaria
    laulain y;ss; ratsastaa.
    Kuutamossa virtaa soutaa
    kalastaja vaijeten,
    h;lle laakson kaiku noutaa
    kaukaa sankars;velen,
    ja kun laulu vait on hetken,
    kuuluu kapse kavioiden,
    virran vaahtoaaltoin retken
    kertoo kaiku kauvas soiden.
    Y;h;n h;ipyi laulun tahti,
    asev;lke kulkijain,
    ja niin laineen pauhun mahti
    yksin;ns; kuuluu vain.
    »Ihana on urhoisilla
    husareilla elon rata!
    Riemua ja vaaraa sata
    kiit;ess; ratsahilla;
    ja kun kutsuu taiston soitto,
    saada kuolo taikka voitto
    eest; maan ja kuninkaansa!
    Kalamiehen ik;v;iden
    t;ytyy kautta p;iv;in, ;iden
    kuulla laineen pauhinaansa
    soivan.» N;inp; huokaisevi
    kalastaja kaihossaan,
    virta riemukulkuaan
    kuutamossa rientelevi.
    Kalamies kun virran pintaan
    katsoo, monta unikuvaa
    lainehista heijastuvaa
    nostaa kaiho h;lle rintaan:
    virrassa ei aallot kiehu,
    sota siin; myllert;;,
    rivit rient;;, taiston riehu
    ohi menn; jymy;;;
    syvyydest; virran tumman
    nousee ;;ni h;lyn kumman,
    kuuluu raiku torvensoiton,
    hurja pako, laulut voiton. —
    Kalastajan haave n;ytt;;
    husarien riemuelon,
    unohtaa h;n ottaa selon,
    kuinka saalis verkon t;ytt;;. —
    Husarit jo et;;llen
    Tokain laaksoon loitoten
    vaikenevat. Viel; soi
    syd;mess; rient;v;in
    soinnut, joita ;skett;in
    laulamansa laulu loi.
    Kiehtoo lumollansa heit;
    Tokain kaunis laaksomaa.
    Kuules, tuuli kuljettaa
    kaukaa viuluns;veleit;!
    »Viulu, symbaal' ;;nen antaa,
    Mishka siell' on seurueineen!»
    huutaa yksi, kohti rantaa
    Tiszan k;;ntyy tovereineen.
    Alle ravintolan katon
    astuu husarpojat nuo.
    »Soita, Mishka! Saamme raton.
    Is;nt;, hei viinit tuo!»
    Monen monet viulut oivat
    madjarien maassa soivat;
    kaikki, jotka niit; soittaa,
    Mishka mustalainen voittaa.
    Riemuin vanha soittoniekka
    katsoo, kuinka ratsasmiekka
    heiluu vy;ll; nuorukaisten,
    katsoo asun loistohon,
    voimaan norjan vartalon,
    kyp;rt;yht;in hulmuvaisten
    uhmaan; kohta tuoliltaan
    nousee, lasin kohottaa,
    tumma silm; leimuaa,
    kun h;n huutaa innoissaan:
    »terve, terve husareille!»
    N;m;: »toivo sotaa meille!»
    huudahtavat riemuellen,
    Mishkan kanssa kilistellen.
    »Kun ol' armaat nuoruusp;iv;t,
    husarina min;kin
    hioin kalpaa, taistelin,
    haavan sain ja taistot j;iv;t;
    monta ranskalaista ennen
    kaasin taistokent;n hiekkaan,
    moni sortui oivaan miekkaan,
    manan kartanoille mennen.»
    N;inp; Mishka iloissansa
    haastelevi muistoistansa;
    viulun sieppaa, kielet sen
    viritt;vi tarkaten,
    k;yr;; pihkaan hivelevi,
    tukan tumman pyyhk;isevi
    otsaltaan ja soitintaan
    leukaan nojaa, alkamaan
    leimukatse k;skee vain
    seuruetta soittajain.
    Mishka verkkaan alottaa
    vanhaa sotalaulelmaa,
    joka muinoin kaikui, konsa
    urhot riensi taistohonsa,
    kaikui hurjaa valitusta,
    sotainnon poveen loi,
    Unkarin kun laaja pusta
    Turkin joukkoin verta joi,
    islamin kun kaatuneita
    kasat nukkui tuonen unta,
    konsa id;n sotureita
    kauhistui jo kristikunta. —
    Kiivaammin soi viulunkielet,
    soinnut karkaa hurjamielet,
    riehuu rajun tanssin mahti,
    sit; johtaa viuluin tahti,
    Mishkan viulu yli muista
    kaikuu noista taisteluista.
    Symbaaljymy iskuin huimin
    raivoo niinkuin myrsky tuimin,
    v;liin hiljaa, hiljaa aivan
    niinkuin kev;ttuulonen
    taistokentt;; liidellen,
    vilvoittaen haavain vaivan,
    kaatuneilta huoahdellen
    hivuksia heilutellen.
    Mutta syvimm;ll; ihan
    basso kaivaa myllert;in,
    peitt;;ksens; vierekk;in
    multaan uhrit rajun vihan. —
    Hurjaa tanssi husarien,
    madjarpoikain urhoisien!
    Riemun myrskylainehille
    tempaa heid;t vaahtoisille
    s;velien salavoimat;
    kas, ne pullo vasemmassa,
    kalpa k;dess' oikeassa
    tanssii, soiton haltioimat!
    Kautta ratsumiesten nielun
    virtaa, hehkuttaen posket,
    tokaiviinin tulikosket
    niinkuin laulu kautta sielun.
    Husarit ne karkeloipi,
    uljaan soiton tahtiin soipi
    kannuksien kilske huima,
    kalvan kalske kirkas, tuima.
    Kohoavat nyrkit kovat,
    ja kun kalpain kalskavaisten
    ter;t yhtyy, turkkilaisten
    kuolon vannoneet he ovat.
    Soitto pauhaa kiihtyen:
    raivossako mustalaiset?
    Saaliiksiko laulun sen
    riistyy itse soittavaiset?
    Kuule: pila, tuska toistuu,
    syd;n tomun maasta poistuu.
    Mishkan ihmeviulun valta
    sielun viilt;; kuulijalta.
    Tuskat, sulot soiton armaan
    lumollansa tunkee varmaan
    tuonelaan ja kuolon tielt;
    vainaat eloon kutsuu sielt;.
    V;r;hdellen soitto laatii
    sillan hennon, notkuvaisen,
    joka seuraan onnen maisen
    haudan mustast' y;st; vaatii
    urhoin henget kaihopovet,
    urhoin, joille kaikuvana
    sama laulu soi, kun mana
    heilt; sulki elon ovet;
    ja nyt vainaat leijaa sielt;
    n;kym;tt; hiiviskellen,
    husareihin lietsoellen
    leimuvaista taistomielt;,
    houkutellen unten taikaan,
    ihastuttain entisaikaan.
    ;kki;p; tanssivaiset
    ulos sy;ksyin juoksevat
    rantaan ja ne raivoisat
    huutaa: »miss; turkkilaiset?»
    Ja he ilmaa kalvallaan
    iskee; mutt' ei kuulukkaan
    »Allah!» -huudon pauhinata.
    Tiszan aallot telmii vankat,
    kuiskii rantapensaat sankat;
    kuuhut katsoo maisemata.




MISHKA MAROSHIN SEUDUILLA.


    I.

    Kirkkaan Tiszan luota kohti it;;
    Mishka l;htenyt on sinne, jossa
    tyly Marosh vuoristossa
    vaahtoaa ja pauhinaansa pit;;.

    K;yh;, ilomieli mustalainen
    maita kiert;;, ain' on kulkevainen;
    ja jos mihin seutuun retkill;ns;
    j;;pi nautinnoihin, rauhaan,
    pian kyll;styvi eloon lauhaan,
    kotiintua ei voi ikin;ns;;
    paljoa ei kaipaakkaan,
    soittavi vaan viuluaan.

    Matala ja olkikattoinen
    Mishkan maja on, ei loitos loista,
    ohi Marosh raivoten
    sy;ksyy tullen mets;louhikoista.

    Pauhaa Mishkan viulu sointujansa
    alla olkein, jotka aikoinansa
    keinui tuulen viljaa tuutiessa,
    leivon taivahalla laulellessa.

    Eip; yksin sulolaulelmista
    majan halvan elo onnellista;
    ihanuuden maailmoista
    s;de kirkas sinne heittyi,
    ihmismuotoon hentoon peittyi,
    s;de, jok' ei usein loista.

    Mishkan lempi murtui multaan;
    mutta j;ip; kaivatultaan
    onnen muisto, ett; h;n
    sortuisi ei tuskahansa;
    niinkuin kes; kuollessansa
    lohduks antaa hedelm;n.

    Soitto helkkyy viulun kaijuttajan,
    illan tuuli kantaa sen;
    tyt;r Miira seisoo eess; majan,
    ihmeenkaunis, suloinen.

    Neitt;, ruskon purppuroimaa
    l;nnen huoku armastavi,
    rintaa soiton haltioimaa,
    aaltoavaa verhoavi
    y;hyt mustain kiharain;
    oi jos her;; kuohahtain
    lempi rinnan puhtahimman,
    jolla siit' ei aavistusta!
    Autuas on, kelle tulisimman
    tuntehensa suo se hurmausta!
    Autuas, ken leimun ensim;isen
    t;m;n katseen lumoy;st; saa
    ja ken tunneriehun myrskyv;isen
    suutelollaan saapi vaijentaa
    ja sen kuiskeen, jonka tenhovoimaan
    keruubikin vaipuis unelmoimaan!
    Pian sanat suuteloihin haihtuis,
    viel; suloisempaan eloon vaihtuis! —
    N;inp; huokaa yksin;ns;
    nuorukainen lempe;ns;;
    vuottain mets;n reunamalla
    kuuntelevi kuusen alla,
    kahiseeko illan l;hetess;
    riistan askel puitten siimeksess;,
    k;veleek; nurmiaukeemalle
    otus arkaileva atrialle.

    Ja h;n arpoo lemmenonneansa:
    t;n;;n saanko hirven luodillani,
    poveni ei pety toivossansa,
    neitt; syleill; saan omanani.

    Kas, jo saksanhirven n;kee h;n
    kuusten suojan tyynn; j;tt;v;n,
    sarvein haarat lukee, muistiin painaa:
    »kuusitoista! — ik; immen sen?
    Lemmenjumala, nyt onni lainaa!
    Hirvi kaatuu! Mun on neitonen!»


    II.

    Mishka soittaa h;iss; hovilinnan.
    Nauru soiton kanssa helkk;; rinnan
    ynn; lasinhelske, kannuskilske;
    vihkiparin kiert;; tanssinvilske,
    liit;; nuoret riemun hohteen valain
    niinkuin polttolaivat y;ss; palain.

    Ryp;lehet, joilla veress' on
    hehku kes;auringon,
    tultaan j;senihin tanssivien
    valavat ne madjarien.
    Naiset nuoruudesta loistaen
    tanssii, salin poikki liidellen,
    katseen v;l;hdykset onnenmaita
    leimullansa avaa autuaita.

    Soitto! Haa! Oi kuinka Mishka soittaa!
    S;velhy;ky joka poven voittaa,
    joka viinitipan sointu t;ytt;;,
    silm;t kauniit laulavan ne n;ytt;;.

    Morsiolta hunnun sumu
    poissa jo, mut p;iv;;, y;t;
    kolme jatkuu h;itten humu,
    kest;; tanssin riemuty;t;.


    III.

    Hovissa kun Mishka soittelevi,
    miesp; olkimajaa l;henevi,
    jossa Miira viulunkielt;
    punoo, ollen yksin. Silloin sielt;
    oven takaa neito kolkutusta
    kuulee s;ikkyin, sill; ilta musta
    saapuu. »Ah, ken?» n;inp; tuskassansa
    tytt; huutaa. »T;;lt' ei saalistansa
    rosvo etsis, t;;ll; kerj;;j;kin
    s;;liin vaihtais avunpyynn;n ;kin.»

    Mutta oven takaa mairittavaa
    ;;nt; kuuluu vienosointuin.
    Tytt; pelostansa tointuin
    kohti rient;;, oven heti avaa.
    Sorjan nuorukaisen n;kee impi,
    miettii: liekk; kukaan kaunihimpi?

    Haastaa nuorukainen lempiv;inen:
    »niin, tul' ovellesi kerj;l;inen
    ja h;n tuntee tuskaa avuntarpeen,
    mutt' ei kaipaa rahaa, ruokaakaan,
    sinua h;n yksin kaipaa vaan.
    Syd;nhaava mull' on, k;y ei arpeen.
    Kaunis neito, lemmenkipu mun
    harhailemaan k;skee luokse sun.
    Saalista kun ajan, saalis oon
    kuvas ajelema ahdinkoon.
    Niinkuin riista karkaa siimespaikkaan,
    haavoittunut luokse l;hteen raikkaan
    ik;v;i, niin povin hehkuvaisin
    jalkais juureen p;;st; haluaisin,
    silm;ripseis varjoon, jotta kuulla
    haastavan sun saisin sulosuulla.
    Liian hidas ratsu kiit;m;;n,
    kun ma luokses ajan kaihoineni,
    vaikka tuntiessaan kannukseni
    hepo lent;; lailla tuulisp;;n,
    vaahtoansa viskoin arollen
    riemuitessa hevospaimenten.
    Ja kun kappelissa uhri pyh;
    toimitetaan, silloin hartahasti
    rukoilen ma Luojalt' ainoasti
    suloillesi nimi; vaan yh;.
    Sua valveilla ja nukkuissani
    aina muistan lemmensairain povin.
    Niinkuin orja maataan itkee kovin,
    niinp; sua kaipaan, toivomani.»

    Miira punastuen sulohurmaa
    virkkaa: »oi jos totta lienee tuo,
    niin se ikionnen mulle luo;
    valhetta jos, silloin se mun surmaa.
    Vesa rungon jalon, intoisasti
    halvempasi luo sun jalkas kulkee;
    vaan jos sylini sun kerran sulkee,
    omakseni j;;t s; hautaan asti.»

    Maassa, josta Miiran heimo on,
    Intiassa, hehku auringon
    pian hedelmi; jouduttavi,
    samoin lempi neidon valtoavi,
    syd;n tulinen sen voimast' aukee,
    impi pojan syliin itkein raukee.

    Kaikuu riemu hovilinnan h;itten,
    julki hehkuu ruusut poskip;itten;
    majass' ;;net;n ja loistoton
    yksin;inen h;itten vietto on;
    ruudun himmeen l;pi t;hdet hohtaa,
    maisen taivahan ne s;teet kohtaa.
    Juhlaa hiljaisuus ja y;hyt varjoo
    ja ne kuulee lemmenkuiskausta,
    kuohahtavan kuumaa armastusta.
    Juhlasoittoa vain sirkka tarjoo.
    Sanat alottavan paljo n;ytt;;,
    mutta suukon sulo lauseen t;ytt;;.
    Vaihdellessa sanain, suukkojen
    rient;; Marosh y;ss; raivoten.
    Joskus lemmenriehu lev;ht;vi,
    ja he kuulee virran jyskymist;,
    niinkuin el;in ennen Eedenist;
    kuuli, kuinka Tigriin kuohut k;vi.


    IV.

    Eip; pysty kukaan kuolevainen
    tuskaa palkitsemaan, jota nainen
    syd;mess;;n tuntee, kun se ly;pi
    armaan antaessa turhaan vuottaa
    ja kun kukoistusta toukka sy;pi;
    h;nk;;n pysty ei, ken tuskan tuottaa.
    Vaikka ik;v;ity luokse palais,
    neitt;;n suudellen ja itkein halais
    laiminly;nnist;ns; suruissaan,
    tuska j;tt;nyt on arpiaan.
    Mutta moni poistuu ij;ksens;,
    huolimatta tuskast' impyens;.

    Miira, tumma impi ihanin!
    Pian sytyit, pian kuihdutkin.
    Armahasi, alkain arastella,
    petti sinut, n;hden pilkkaavan
    lempe;nne suvun kopean.
    Tuotiin huoneeseensa aamusella
    kultakehyksinen kuva kerran,
    ja se sulta riisti kaivatun,
    ivanesineeksi tehden sun;
    ja niin syd;n kylmyi ylh;n herran.
    Korskeana kuvass' ojentuu
    vaakunoineen vanha sukupuu,
    joka laajana jo latvaltansa
    kantaa kunniata oksillansa.
    Viereen sukupuun sen ylv;h;n
    panneet ovat hirttopylv;h;n,
    t;m;n taakse monta, pitkin sarjoin;
    kauvas h;ipyy sarja takimmainen
    niinkuin y;h;n entisajan varjoin.
    Joka pylv;h;ss' on mustalainen.
    Hirmupatsahissa kaameoina
    koikkuu mustat korpit vaakunoina,
    toiset sukupuussa rehennellen
    istuu, vaakunoita nokkiellen.


    V.

    Kalpenevi ruusut Miiran posken,
    ja h;n mets;;n synkk;;n samoavi,
    koska jymy Marosh-virran kosken
    lemmeny;st; vihloin muistuttavi.

    Mishka kiroo ei, vaan suree yh;
    kohtaloa, joka Miiran tapaa,
    sill; mustalaisten kesken pyh;
    ihmislempi on ja aivan vapaa.

    Miira jumalilta murheesensa
    lammen luona uupuin itki hoivaa;
    siihen n;htiin kuolleen kasvoillensa
    vasten ruovikkoa vihannoivaa.
    Mutta se, ken syyn; t;h;n surmaan,
    viehtynyt jo toisen neidon hurmaan.

    Hiipii kreivin talliin keskiy;st;
    Mishka — rengit nukkuu p;iv;nty;st; —
    ja h;n tuntijana k;dell;ns;
    tutkii jouhet joka hevosen,
    kunnes parhaan tuntee edess;ns;
    ratsun, jolla kreivi joutuen
    ;sken ajoi pustaa rajatonta,
    silt; hiljaa leikkaa jouhta monta
    jouhittaakseen k;yr;; kreivin h;ihin,
    jott' ois kunnossa se juhliin n;ihin;
    ja kun tallist' ulos kiiruhtaa,
    ratsun kaviot h;n kiroaa.


    VI.

    Taas on h;;t ja tanssin hetki koittaa,
    taaskin mustalaisten tulee soittaa.
    Symbaali nyt paukkain jymyelk;;n!
    Klarinetti riemuin r;ik;hdelk;;n!

    Paikatussa husartakissaan,
    kultaompeluksin aikoinaan
    kirjaillussa, sulhon luokse tullen
    Mishka kumartaa ja haastaa: »mullen,
    jalo kreivi, suokaa armostanne
    ennen alkamista karkeloiden
    sek; s;veltemme aallokoiden
    lupa yksinsoittoon juhlassanne,
    soittajaini vuottaessa tuolla.
    H;iksenne n;; sulos;veleni
    puhkes syvyydest; syd;meni,
    ja ken kuulee ne, on riemuun kuolla.»

    »Suostun pyynt;;si», n;in ylimys
    virkkaa, jota Mishkan silm;ys
    viilt;; niinkuin veitsi kautta rinnan;
    »tokailasissa saat soittos hinnan.»

    Niinkuin Miiran hauta vaikenee
    sali. Kaikki Mishkaa katsellen
    n;kev;t, kuink' uusijouhinen
    k;yr; kokeeks' ilmaa halkaisee.
    ;kki;p; huuto viulunkielen
    syd;mi; vavistaa ja raastaa,
    karkoittavi h;itten riemumielen,
    kiivaan kostottaren lailla haastaa.
    Konna! Sulle kertoo s;vel lauha,
    kuinka onnellist' ol' immen rauha,
    kuinka lemmentuli syttyy, palaa,
    neito syd;mens; omaas valaa,
    kuinka h;;y;n hurma tuskaan vaihtuu,
    vaivain valtamereen riemu haihtuu.
    Kuulet pett;m;si vaikerrusta,
    kuulet toukan sy;v;n kukoistusta,
    immen kuulet tiell; kuoleman
    sua metsiss' yh; huutavan.
    Kuule, kuinka taivaalt' itkee hoivaa,
    vaipuu vasten rantaa vihannoivaa! —
    Sulle kostonhuudoin viulu soipi,
    Mishkan silm; synkk; salamoipi.

    Ilo syd;mest' on jokaisesta
    kuollut, vaihtuin tuskaan kolkkohon;
    syyt; tiet;m;tt;, itkein on
    mennyt morsian pois huonehesta.

    Soiton kostovoimaa sulhanen
    vavahtaa ja j;tt;in vierahansa
    sy;ksyy synkk;;n y;h;n ratsullansa,
    ojaan suistuu, niskat taittaen.

    Hyv;stiksi viime tilkkasensa
    mustalaiset juo. — Vaan johtajan
    n;kee paimen Miiran hautahan
    aamusella viev;n soittimensa.
    Hajoo seura johtajata vailla,
    eik; n;hty Mishkaa niill; mailla.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MISHKA ***