Анна и София

Kes;kuun lempe;, himmennyt, rusohohteinen Ilta-aurinko t;ytti eteisen
vienolla, v;r;j;v;ll; valolla, avatuista ovista ja ikkunoista lehahti
kevyt tuulahdus, joka henk;yksen; heilautti valkoisia ikkunaverhoja,
toi tullessaan kukkien tuoksua, ruusujen tuoksua, ja juuri t;m; tuoksu
sai rouva Hagen pys;htym;;n ja katsahtamaan ulos. H;n tunsi sen, se
oli puutarhaportaiden luona olevan valkoisen ruusupensaan tuoksua.
Talossa oli hiljaista, vain keitti;st; kuuli h;n pient; h;lin;;,
palvelijattaret eiv;t siis viel; olleet saaneet kaikkea pestyksi, oli
lauantai-ilta, ja tuomari saattoi tulla konttorista, rouva Hage oli
aikonut menn; auttamaan palvelijattaria, mutta h;n olikin pys;htynyt
eteiseen; ruusuntuoksu oli h;net pys;hdytt;nyt.

Puutarhassa k;yskenteliv;t tytt;ret, Anne Sofie ja Charlotte, leikellen
kukkia haudoille, niin he tapasivat tehd; joka lauantai-ilta, he
asettivat ruusut varovaisesti suureen vasuun, eiv;tk; puhelleet
kesken;;n niit; leikelless;;n. Nuo kaksi nuorta tytt;; pensaikossa,
ruusujen tuoksu, kalvas valoh;my, kaikki her;tti rouva Hagessa
tuskallisen ep;todellisuuden tunnun, tuohan oli vain kuva, kuva, jonka
h;n oli n;hnyt niin monen monta kertaa, hiljaisuuskin tehosti ennen
eletyn vaikutusta, eik;p;h;n h;n itse ollutkin sisarineen tuolla
puutarhassa poimimassa kukkia hautojen koristuksiksi?

"Tuo kaikki on vain pelkk;; toistamista", sanoi h;n ;;neen, h;n n;et
tapasi yksin ollessaan sanella arvelultaan ;;neen. Kaikki kuivettuu
kuvaksi, ajatteli h;n edelleen, ja kohta on pikkutytt;jen ainoana ilona
hautojen koristaminen lauantai-iltaisin. Ik;;nkuin ei olisi viisaampaa,
ett; he koristelisivat itse;;n.

Ket; varten — ja taas h;n lausahti ;;neen, "ket; varten he
koristelisivat itse;;n?"

H;n oli kookas, hartiakas, leve;lanteinen ja jykev;, kasvot olivat
pitkulaiset ja luisevat, posket verest;v;n punaiset, suu suuri, hiukset
valkoiset ja silm;t ruskeat ja loistavat, viel; nuoret ja tuliset.
Nostaessaan voimakkaat, punaiset, ty;ntekoon tottuneet nyrkkins;
lanteilleen, oli h;n peloittavan n;k;inen, mutta suu oli hyv; ja
lempe;, jollei h;n nitist;nyt huuliaan yhteen: ne sulkeutuivat silloin
imelin hymyin, johon ei ollut luottamista.

Nyt h;n vain katseli ulos, en;; mit;;n ajattelematta, hiljaisuus toi
leppoisaa rauhaa h;nen mieleens;, ah, taas oli kes; ja niin ;;net;nt;,
ettei kuulunut edes kosken kohinaa; id;st; lehahti kevyt tuulahdus.

Ehk;p; tulee sade, arveli rouva Hage, sit; kyll; tarvittaisiinkin, h;n
ei muistanut, ett; koskaan olisi juhannuksen edell; satanut n;in v;h;n.
Virrallap;in olevat huonostihoidetut maat kasvoivat heikkoa, mehutonta
ruohoa ja tuhansittain kellokukkia ; ; ;

"Niin, paljon j;; t;;ll; tekem;tt;", sanoi h;n, mutta rupesikin samassa
kuuntelemaan. Kuormarattaat kiljahtelivat maantiell;, h;n kokosi
helmansa ja juoksi pitkin, miesm;isin askelin, h;nen _t;ytyi_ n;hd;.

Tulija oli Mutkan Antti, joka toi muuttokuormaa pappilasta, rouva Hage
huomasi, ett; nyt kuljetettiin ruokasalin tuoleja. Ja j;;kaappikin
viet;isiin! Pastori Langen poismuuton aiheuttamaa surua oli lievitt;nyt
toivo saada ostaa j;;kaappi huutokaupasta, mutta sit;p; ei myytyk;;n.
Pettymys oli suuri — — —

H;n katseli tiet; pitkin. Musta hevonen veti k;yden ty;rattaita,
joille oli kuormattu p;yti; ja tuoleja, per;ss; asteli v;;r;s;;rinen
Mutkan Antti, k;det sel;n takana. V;hint;in nelj;sti ajoi Antti p;iv;n
kuluessa ohitse, ja aina pist;ytyi rouva Hage ulos katselemaan. "Tuossa
sit; vietiin", sanoi h;n j;;kaappia ajatellen.

Yht;kki; h;n muisti aikoneensa k;v;ist; viem;ss; pastori Langelle pari
pulloa karviaismarjaviini;, josta pastori niin paljon piti, t;n;;n
sen t;ytyi tapahtua, huomenna he l;htisiv;t. Huomenna! Ja pastorin
l;hdetty; ei h;nell; taaskaan olisi yht;;n yst;v;; paikkakunnalla,
jossa h;n oli niin monet vuodet elellyt. Yst;v;;k; — yst;v;; —
h;n pudisti p;;t;;n omille ajatuksilleen — kaikkihan olivat h;nen
yst;vi;;n, Mutkan Antti, Hakalan Pernilla, maakauppias, mutta ei ollut
ainoatakaan, jonka luokse h;n olisi voinut iltahetkeksi pist;yty;.
Ket;;n, joka olisi tullut h;nen luokseen toviksi jaarittelemaan.

Sill; t;ti Lovisen, sisarensa, luo h;n ei tahtonut menn;, h;nt;
ei haluttanut k;yd; P;iv;l;ss; useammin kuin l;himm;isenrakkaus
vaati. Ja eih;n kristityn velvollisuutena voinut olla haukkumisten
ja vastenmielisten juttujen kuunteleminen iltaisin, jolloin kaipasi
rauhallisempaa seuraa. Moiset kristityn velvollisuudet oli koetettava
t;ytt;; aamup;ivisin.

Kulkiessaan pihan poikki, t;ti Lovisea ajatellen, puristi h;n huulensa
yhteen ja hieroi k;si;;n niin, ett; luut naksahtelivat, palvelijattaret
kuulivat sen keitti;;n, ja pian oli kaikki pestyn;. Mutta rouva
Hage oli unohtanut pesemiset, hitain askelin palasi h;n puutarhaan,
ny;kk;illen omille ajatuksilleen: kunpahan sill; uudella pastori
Stordilla olisi ollut vaimo ja lapsia. Mutta ne virastoherrat eiv;t
k;sit; mit;;n, m;;r;;v;t t;nne lapsettoman leskimiehen — joka kaiken
lis;ksi on talonpojan poika. Rouva Hagen mielest; t;ytyi virkamiehen,
ollakseen oikea virkamies, polveutua vanhasta virkamiessuvusta,
mutta sittenkin olisi h;n tyytynyt t;h;n talonpoikaan, ottanut h;net
vastaan avosylin, jos h;nell; vain olisi ollut vaimo ja lapsia. Mit;
hy;tyy seurakunta papista, joka on lapseton leskimies, jokap;iv;isess;
el;m;ss; on papin vaikutettava, kansliasta k;sin ei saada paljoakaan
aikaan.

Tyt;tkin olisivat voineet saada nuorta seuraa, t;;ll; kodin
yksin;isyydess; k;yv;t he niin hiljaisiksi. Anne Sofie on jo yli
kolmenkymmenen — "jumalani, h;n on jo kolmenkymmenen yhden", huudahti
rouva Hage lipputangolle, — en mill;;n hinnalla tahtoisi el;; uudelleen
sit; y;t;, jona h;n syntyi — joko siit; on yksinelj;tt; vuotta. Viisi
vuotta oli h;n Kristianiassa konttorissa, ty;n piti olla niin helppoa,
mutta eip;h;n h;n voinutkaan sit; kest;;. Takaisin h;n tuli — kolme
vuotta sitten — tuona kauheana Hagbartin kuolinvuonna, — is;n — ja
h;nen itsens;kin — _t;ytyi_ saada jotakin virkistyst; sin; syksyn;, ja
olihan konttority; Anne Sofiesta itsest;;nkin tukalaa.

"Kuinka vanha sin; olet, Charlotte", huudahti h;n yht;kki; puutarhaan.

"Kahdenkymmenen nelj;n", vastasi Charlotte h;mm;stym;tt;, tottuneena
;idin kysymyksiin, jotka odottamatta putkahtelivat esiin h;nen
monis;ikeisist; arveluistaan.

"Aivan niin, nelj;nkolmatta vanha", rouva Hage istuutui portaille, Anne
Sofie on kolmenkymmenen yhden, h;nen ja Hagbartin v;lill; on kolme
vuotta, nelj; Hagbartin ja Charlotten — aivan niin, nelj;nkolmatta. Ja
edelleen — rouva Hage nosti suuren sormensa ilmaan — nelj; vuotta Anne
Sofien ja Eilertin v;lill;.

"Muistatko sin; Eilerti;, Anne Sofie", kys;si h;n.

";iti rakas, Eilert kuoli jo ennen minun syntym;;ni."

"Aivan niin", vastasi ;iti h;mmentym;tt;, "siisp; Johannes t;ytt;; t;n;
vuonna nelj;kymment; yksi, nelj;nkymmenen yhden vanha ja naimaton —
h;pe; miehelle, joka on hyv;ss; asemassa ja jonka velvollisuutena on
est;; sukua sammumasta."

Tyt;t eiv;t vastanneet mit;;n.

Niinp; niin, hiljaisiksi he k;yv;t t;;ll; yksin;isyydess;, ajatteli
rouva Hage. T;n; vuonna _t;ytyy_ Charlotten l;hte; liikkeelle, — h;n
l;isk;ytti k;tens; yhteen, — kuinka hiljaiseksi Hagekin on tullut,
-niin hiljaiseksi, ett; h;n on unohtanut puhumisenkin. K;y viel; niin,
ett; min;kin tulen tuppisuuksi.

Rouva Hage huomasi tuomarin tulevan konttorista: h;n pys;htyi oven
ulkopuolelle pakisemaan kirjurin ja asiamiehen kanssa — he eiv;t
olleet talon vieraita — ja asteli sitten hitaasti pihan poikki. H;n
oli lihava, riippuvatsainen, h;nen jalkansa olivat pienet ja ulosp;in
v;;ntyneet, k;tens; valkoiset ja kapeat, kasvot punaisenruskean,
harmahtavan parran peitossa, — parran seasta eroitti vain suuren
sinipunervan nen;n ja pienet surumieliset silm;t.

H;n seisahtui katselemaan vaimoaan ja lapsiaan — ik;;nkuin ihmetellen,
ett; he viel; eliv;t, ajatteli rouva Hage — k;;ntyi sitten ja kulki
raskain askelin viljelysmaita kohden. Tuomari piti itse taloa, tulokset
olivat sen mukaiset.

Talveksi meid;n on v;hennett;v; yksi lehm;, eiv;th;n tuomarinkaan
lehm;t el; pelkill; kellokukilla, ajatteli rouva Hage katkerana.
"Kello", huudahti h;n ja nousi niin, ett; luut natisivat, "kaipa jo on
illallisen aika", hieroen k;si;;n, niin ett; se kuului kautta pihan,
kiiruhti h;n sis;;n.

Anne Sofie ja Charlotte olivat istuutuneet portaille kukkia
j;rjestelem;;n, vaieten he istuivat -heill; ei oikeastaan ollutkaan
paljon yhteist;. Se johtui kaiketi siit;, ett; vanhin, Anne Sofie,
oli niin vaitelias, is;ns; tapainen, eik; heill; kummallakaan ollut
;idin jutteluhalua. ";iti on ottanut urakakseen puhua meid;n kaikkien
puolesta", sanoi Charlotte.

Anne Sofie oli pitk;, kookkaita olivat he kaikki, luisevahko, h;nen
kasvonsa olivat vakavat, pitkulaiset, h;nen harmaitten silmiens;
katse n;ytti piilev;n syv;ll;. Suu ei ik;;nkuin tuntunut kuuluvan
n;ihin rauhallisiin kasvoihin, sen ilme oli suljettu, intohimoinen,
suupieliss; k;rkkyi katkeruuden varjoja, suu kavalsi h;nen olevan yli
kolmenkymmenen. H;nell; oli samanlaiset suuret, voimakkaat k;det kuin
;idill;kin, laskettuaan k;dest;;n valmistuneen kukkavihon, silitti
h;n suurta, harmaata kissaa, joka istui h;nen vieress;;n, ennenkuin
uudelleen ryhtyi ty;h;ns;. H;nen ymp;rill;;n py;r;hteli aina kissa tai
koiranpentu, mutta ihmeellist; oli, ettei h;n osoittanut niit; kohtaan
mit;;n erikoista hellyytt; tai rakkautta, ohimennen vain taputti,
ik;;nkuin velvollisuudentunnosta, mutta huolellisesti h;n ne hoiti.
Rappeutunut talo oli h;nen surujensa esineen;, h;n oli vaieten yhtynyt
;itins; taisteluun sen kuntoonsaamiseksi, h;n hallitsi navettaa ja
kanalaa.

Charlotte oli pitk; kuin sisarensakin, mutta h;nen olennossaan oli
levottomuutta, h;nen tummat kasvonsa olivat tuliset ja kiivaat, ne
n;yttiv;t niin nuorilta, vienoilta ja kauniilta, mutta tuntui silt;
kuin olisivat nuoruus, vienous ja pehmeys k;tkeneet jotakin, josta
kerran voisi tulla kovaa ja pist;v;;. Ja kun h;nen ;;nens; ylenm;;rin
kiihtyi, s;r;hti siin; salainen ter;v; s;vel — ik;;nkuin kaukaa
kuunnellen eroittaisi sahanter;n vihlaisun kosken kohinan seasta. H;n
oli kaunis, mutta ei saattanut olla ajattelematta, ett; mahtaakohan
tuo kauneus olla pysyv;ist;. Nen; oli hieman liian suuri, leuka hieman
liian pitk;, suu hieman liian kapea, n;m; virheet eiv;t nyt mit;;n
merkinneet, kaikki oli niin raikasta, el;m;; uhkuvaa. Mutta silmiin
saattoi luottaa, ne pysyisiv;t aina kauniina, suurina, tummina,
intohimoisina, ne olivat ;idin, ne olivat suvun.

He saivat yhtaikaa ty;ns; valmiiksi, latoivat kukkakimput Anne Sofien
vasuun, nousivat ja l;htiv;t. Tultuaan maantielle, kohtasivat he
er;;n miehen, joka seisoi heit; odottelemassa, he tuskin tervehtiv;t
h;nt;, tuo mies tapasi odotella heit; joka lauantai-ilta, tuskinpa
olisi lauantai-ilta lauantai-illalta tuntunutkaan, jolleiv;t
tyt;t olisi h;nt; kohdanneet. H;n oli i;lt;;n hieman p;;lle
kolmenkymmenen, pienikokoinen ja hentorakenteinen, h;nell; oli
yll;;n paksut sarkavaatteet, karkeatekoiset keng;t jaloissaan,
p;;ss;;n leve;lierinen, musta hattu. H;nen kasvonsa olivat vaaleat
ja parrattomat, silm;t kirkkaansiniset ja lempe;t, h;n hymyili, hymy
n;ytti karehtivan valoisana heijastuksena h;nen kasvoillaan, se ei
ollut huulten hymy;. H;n k;veli kevyesti ja luontevasti, k;velless;;n
h;n aina hyr;ili, aivan hiljaa, itsekseen. H;n puhui j;yk;hk;sti,
arvokkuutta tavoitellen, huvittavan sivistyneesti, mutta paikallismurre
oli aina sanojen pohjas;veleen;. H;n oli 'Ole Bergeim, seudun hauturi.
H;n oli muutakin kuin hauturi: k;tev;n; puutarhurina hoiteli h;n
s;;tyl;istalojen puutarhoja sek; kirkkomaan puita ja istutuksia, h;n
omisti pienen talon, joka sijaitsi korkealla rinteell;, tunturin yli
kiipe;v;n tien varrella. Bergeim n;kyi yli koko seudun.

He nousivat kirkonm;ke;, sen laella hohti kirkko jykev;n; ja
valkoisena. Kirkon takana oli hyvinhoidettuja hautoja, pylv;in, aidoin,
kukin ja puin koristeltuja, niiden virkamiesperheiden hautoja, jotka
aikojen kuluessa olivat seudulla asustaneet. Seudun perinn;istapana
oli, ett; uudet virkamiesperheet hoitivat paikkakunnalta pois
muuttaneiden ja kuolleiden sukujen hautoja, jokainen uusi suku sai yh;
useampia ja useampia hautoja vaaliakseen. S;;tyl;ishautoja oli kirkosta
kirkkopihan aitaan asti; joka kev;t muokkasi Ole hautakummut, ja joka
lauantai — kev;;st; syksyyn — asetettiin niille kukkia, tuomarilaisilla
oli hautansa, pastorin v;ell; omansa, nyt, pastori Langen l;hdetty;,
saivat kai tuomarilaiset huolehtia kaikista.

Seudun rahvaan haudat sijaitsivat kirkkoon johtavan k;yt;v;n molemmin
puolin, useimmat niist; olivat huonosti hoidettuja, kumartuneita,
rikkaruohon peitt;mi;, ristit olivat kallellaan; kuolleet olivat
kuolleita ja haudattuja, huolehtikoot he itse leposijastaan, el;vien ei
tarvinnut en;; siit; v;litt;;.

Olen teht;v;n; oli leikata ruoho kummuilta, hiljaa hyr;illen kulki
h;n suurine saksineen haudalta haudalle, Anne Sofie seurasi h;nt;
kukkineen. Charlotte istui sukuhaudan luona ja katseli vuonolle.

Ole leikkasi ruohoa, ja jokaisen siistityn hautakummun koristi Anne
Sofie kukilla. H;n kulki ik;;nkuin suurella perhehaudalla, kaikki,
jotka t;;ll; lep;siv;t, olivat salaisia sukulaisia, nimet, pelk;t
nimetkin tuntuivat niin tutuilta, surullista ja masentavaa oli kukittaa
t;m;n suuren, tuntemattoman, sammuneen suvun hautoja.

Tyylik;st;, juhlallista, piilipuin ja kuusiaidoin kaunistettua
Buckholtzien sukuhautaa ei ainoakaan suvun j;senist; koskaan
k;ynyt katsomassa, kukaan ei siit; v;litt;nyt, viimeinen siihen
haudattu oli neiti Annette Buckholtz, joka olisi tullut haudatuksi
k;yh;inhoitolaitoksen varoilla, jollei pastori Langen olisi ottanut
kustantaakseen hautausta, niin oli suku seudun unhoittanut.

Tuossa on tohtori Weihmerin hauta, "t;ss; lep;; tohtori Hans Christian
Weihmer, rakastettuna ja kaivattuna." Rakastettuna ja kaivattuna, mutta
haudasta ei ainoakaan sukulaisista v;lit;, rakastettuna ja kaivattuna,
h;nen lapsenlapsiaan on elossa suuri joukko, mahtaakohan kukaan heist;
tiet;;, miss; h;n on haudattuna?

Birgitte Kristine Dorothea Bille, omaa sukuaan Schlisse, "sinun
muistosi el;;!" Tuomari Bille — Hagen edelt;j; — sen pitempi; aikoja
ei siit;, todellakaan ollut kulunut — oli paennut seudulta ja haudan
l;hettyvilt; ja mennyt vanhoilla p;ivill;;n uusiin naimisiin. Parina
ensimm;isen; vuonna kirjoitteli h;n silloin t;ll;in, tiedustellen
k;v;isik; kukaan hautaa katsomassa, sitten kirjeet loppuivat, ja nyt
oli h;n jo vainaja, — lapset olivat kadonneet kaiken maailman teille
eik; kukaan v;litt;nyt unhoittumattoman haudasta.

Tuossa lep;; asianajaja Buch vaimonsa ja kahden lapsensa vieress;.
Silloin kun hagelaiset muuttivat pohjoisesta seudulle, oli Buchin talo
paikkakunnan keskeisin, py;re;, hyvinvoipa, aina iloinen Buch osasi
koota kaikki yhteen, h;nen talonsa oli el;m;n l;hteen; paikkakunnalla,
virran rannalla olevaan valkoiseen taloon ker;;ntyi kes;isin nuorisoa,
siell; tanssittiin, leikittiin, n;yteltiin. Nyt oli heist; j;lell;
vain nelj; hautakumpua, ainoa elossaoleva poika oli Amerikassa. Buchin
kuoltua oli seutu k;ynyt hiljaiseksi, maalla saattaa joskus yksi ainoa
talo her;tt;; eloon kokonaisen paikkakunnan, kun talo suljetaan tai
siihen muuttaa uusia asukkaita, syntyy hiljaisuus kuin iloisen vieraan
l;hdetty;, ja vieras unohdetaan pian.

Ja t;ss; lep;;v;t pappilaiset, ;idinis;, rovasti Adeler, jota
Anne Sofie ei ollut koskaan n;hnyt, ja ;idin;iti, ruustinna, joka
hagelaisten tullessa paikkakunnalle asui t;ti Lovisen kanssa
P;iv;l;ss;, uudelleen lapseksi muuttuneena, luullen olevansa
vastakihlattu, luullen, ett; t;ti Lovise oli h;nen sisarensa, tuo
vallaton Lovise —

T;ss; on heid;n oma sukuhautansa, t;ss; lep;; Rikke t;ti, is;n sisar,
joka oli ollut heid;n kanssaan sek; Hammerfestiss; ett; Bod;ss;, mutta
joka kuoli samana vuonna kuin he muuttivat t;nne. Ja t;ss; on Eilertin
pikkuhauta ja Hagbartin — h;nen, joka l;hetettiin kotiin Kristianiasta
perikatoon tuomittuna, joka kolme vuotta harhaili tuomarilassa kuolemaa
odotellen, — ;idin lemmikin.

Mutta mit;;n haudoista ei Anne Sofie koristanut niin ihmeellisen
raskain mielin kuin niit;, jotka sijaitsivat l;hinn; kirkkoa: kahta
rautalevyin merkitty;, kahta pylv;in eroitettua ja korutonta kumpua,
jolla ei ollut pylv;it; eik; risti;; n;m; haudat olivat vanhoja, vanhan
kirkon aikuisia. Rautalevyin ja pylv;in merkittyjen kumpujen vainajat
tunnettiin nimelt;, mutta mik;;n ei ollut ilmaisemassa, ken sen
kummun alla lep;si, jota eiv;t levyt, pylv;;t tai ristit koristaneet,
eik; sit; kukaan tiennyt. Suuren suuri ruusupensas, melkein kuin
puu, kasvoi sen yll;, kes;isin puhkesi ruusu kellert;v;npunaisiin
pieniin kukkiin, lukemattomiin, omenantuoksuisiin, sen kukoistaessa
ei hautakumpua n;kynyt ollenkaan. Kerrottiin, ett; siihen muka olisi
haudattu nuori tytt;, kapteenin tyt;r, joka oli hukuttautunut kaivoon,
kun ei ollut saanut sit;, jota halusi. "L;rp;tyst;" sanoi rouva Hage,
"tuntemattomista haudoista kohistaan aina semmoista — min; olen kuullut
puhuttavan, ett; siin; lep;; kapteenivainaan taloudenhoitajatar,
ja ehk;p; h;n hieman lyhensi ik;;ns;, mutta tuskinpa vain pelk;ll;
vedell;." Mutta Anne Sofie uskoi kertomukseen nuoresta tyt;st;.

Saatuaan haudat koristelluiksi h;n istahti Hagbartin haudan vieress;
olevalle penkille. T;;ll; lep;isiv;t kerran is; ja ;iti, ehk;p; h;n
itsekkin, kaivettaisiin uusia hautoja, joiden kumpuja vieraat ihmiset
hoitelisivat, kunnes kukaan ei en;; v;litt;isi niist;, koko t;st;
suuren, tuntemattoman suvun kirkkomaasta. T;;ll; istuessaan, kaikkien
n;iden vainajain sukulaisena, tunsi h;n itsens; niin katkeran vanhaksi
ja murheelliseksi, h;n oli jo yli kolmenkymmenen, mit;;n ei ollut h;nen
el;m;ss;;n tapahtunut, kerran oli h;n luullut — sin; kes;n;, jolloin
Karsten Langen oli ollut viimeist; kertaa kotona — mutta siit;k;;n ei
ollut tullut mit;;n, h;n ei ollut tuntenut edes pettymyst;.

Ollessaan kotona viime kes;n;, oli Johanneskin tullut lauantai-iltaisin
kirkkomaalle, haudalta haudalle oli h;n kulkenut nimikirjoituksia
lukien — tuhannetta kertaa el;m;ss;;n.

"Min; kuljen t;;ll; lis;ilem;ss; vuosia ik;;ni", oli h;n sanonut, "min;
olen jo suunnattoman vanha, min; kasvan taaksep;in enk; en;; tied;,
min; aikana el;n."

Niin — semmoista se oli.

Ensimm;ist; kertaa h;n sen tunsi ollessaan pikkutytt;n; vierailulla
;idin;idin luona ja pist;ytyess;;n Lovise t;din kanssa kirkkomaalla,
hautoja kukittamassa tietenkin. H;n oli aikonut laskea kukkavihon
pienelle hautakummulle, kun Lovise t;ti, topakkaan tapaansa,
oli ottanut sen h;nen k;dest;;n sanoen: "ei sille, se ei ole
s;;tyl;ishauta."

Siit; hetkest; oli, h;net vallannut salainen, ep;selv;, pelokas
aavistus, ett; h;n jo oikeastaan kuuluu kirkkomaan v;keen, ett; maa
voi h;nelle milloin tahansa avautua, sanoa: tervetuloa, k;y toisten
kuolleitten luokse. T;st; lapsen salaisesta pelosta oli kasvanut,
yh;ti vahvistuen, yh;ti k;tk;ss; pysyen, vastenmielisyys sit; luokkaa
kohtaan, johonka h;n kuului, h;n oli s;;tyl;isen lapsi, nuo sanat
tuntuivat h;nest; merkitsev;n, ett; h;n oli sairas, hitaasti kuoleva.
Samanlaista on olla el;v;n; haudattu, ajatteli h;n.

Ole tuli h;nt; kohden — h;n oli saanut ty;ns; tehdyksi.

Jollen min; pelasta itse;ni ajoissa, ajatteli h;n katsoen Olea.

Charlotte seisoi kummun luona, jolla ruusupuu kasvoi.

"Etk; sin;k;;n tied;, kuka t;h;n on haudattu?" kysyi h;n Olelta.

"Puhutaan, ett; siin; on muuan, joka kuoli syd;nsuruista", vastasi Ole.

"Niin, tuon me tunnemme", sanoi Charlotte. ";iti taas kertoo, ett;
siin; olisi er;s, joka joi itsens; kuoliaaksi. T;m; vastaus on yht;
hyv; kuin tuo toinenkin. Tied;tk;, mit; t;ti Lovise sanoi kuulleensa.
Ett; tuohon olisi haudattu kissa, — er;;ll; vanhalla papinleskell; oli
kissa, josta h;n kovin paljon piti, ja kissan kuoltua kuoppasi h;n sen
salaisesti t;nne ja istutti ruusun haudalle. _Sent;hden_ ei tuolla
kummulla ole risti;. N;ist; kolmesta, morsiantyt;st;, juomari-eukosta
ja kissasta, pid;n eniten kissasta."

Anne Sofie otti vasun ja puutarhasakset. "Ehk; on kuitenkin olemassa
joku, joka sen tiet;;", sanoi h;n, — "kuka tuossa lep;;, tarkoitan. On
aina joku, joka on l;htenyt pois haudalta."

"Onnellinen se, joka on poissa," sanoi Charlotte.

"Niin min;kin kerran ajattelin. Mutta kun min; olin poissa, kaipasin
min; kotiseudun ilmaa, tuntureita, kotitaloa."

"Koti, koti, suloinen koti", sanoi Charlotte, "maaseudulla on vain
talonpojilla koti. Me muut olemme irtolaisia. Pois min; t;;lt; kaipaan."

"Oletko siit; varma, Charlotte?" Ole hymyili lempe;sti.

"Kyll;, jollen nyt olisi kirkkomaalla, niin vannoisin sen. Mutta en
tahdo, ett; katti k;;ntyy haudassaan."

Ole hym;hti.

"Sinua Charlotte aina huvittaa, Ole." Anne Sofie kulki kirkkom;ke;
alasp;in.

"Niin, Ole on minun kiitollisinta kuulijakuntaani." Charlotte pisti
k;tens; h;nen kainaloonsa, h;nt; huvitti aina tavattomasti se, ett;
Olen koko ruumis j;ykistyi h;nen tuntiessaan k;den kosketuksen,
"kiitokseksi saat kulkea kanssani k;sikoukkua, — sill; huomaan, ett; se
on sinusta mieluisinta, mit; toivoa saatat."

Saavuttuaan tuomarin portille, juoksahti Charlotte sis;;n, mutta Anne
Sofie pys;htyi hetkeksi tielle.

"Sin; olet kai jo p;;ssyt pastorin muuttovalmistuksista", sanoi h;n,
Ole tapasi aina olla apuna semmoisissa tilaisuuksissa, "jonkun vuoden
kuluttua sin; kai auttelet meit;kin", lis;si h;n.

Ole katsahti nopeasti yl;s. "Ei suinkaan tuomari aio erota, eih;n h;n
toki sit; aio tehd;."

"Se on totta, mit; Charlotte sanoi, — me olemme vain irtolaisia, pid;
se mieless;si, ja jos sin; luulet, ett; t;;ll; en;; on mieluista olla
virkamiehen;, niin erehdyt."

"Ei ole — sin;p; sen tied;t", sanoi Ole — viime syksyn; ei tuomaria
ollut uudelleen valittu kunnanvaltuustoon, johon h;n oli vuosikausia
kuulunut, "niin, ei ole en;; herkkua virkamiehen; oleminen", jatkoi h;n.

"Miks'emme siis mekin l;htisi", sanoi Anne Sofie, puristi nopeasti Olen
k;tt; hyv;stiksi ja meni.

Ole kulki kotiinp;in, h;n kulki nopeasti, j;tetty;;n taakseen sillan,
alkoi h;n nousta m;ke;. P;;sty;;n ensimm;isen jyrk;nteen laelle,
k;;ntyi h;n, t;;lt; h;n taas n;ki tuomarin talon. Ole jatkoi matkaansa,
hyr;illen tapansa mukaan.