Lapsuuteni sillat

Kolme Kuunlaaksoa
 
On olemassa kolme Kuunlaaksoa. Pohjois-Kaliforniassa sijaitsevan Kuunlaakson ikuisti Jack London, maailmankuulu kirjailija ja seikkailija. Han saapui Sonoma-laaksoon uuden morsiamensa kanssa vuonna 1905 ja rakastui kullanvariseen maisemaan, jossa punapuut hehkuvat vuorilla. Pian he hankkivat suuren karjatilan ja nimesivat sen Kuunlaaksoksi, Pomo-, Miwok- ja Vappo-intiaanien antaman nimen mukaan. Saman nimen London antoi myos menestysteokselleen – Valley of the Moon.      
      Toinen Kuunlaakso on kotini Suomessa. Vanha puutalo keskella omena- ja kriikunapuutarhaa.
      Kolmas Kuunlaakso sijaitsi vanhempieni sieluissa ja sydamissa. Jack Londonin kirjoittama romaani antoi heille voimaa selviytya toisen maailmansodan kauhuista ja yksinaisyydesta sodan autioittamassa maassa. Kirja antoi nuorelle parille toivoa ja uskoa tulevaisuuteen.   
      Mina synnyin Pietarissa (silloisessa Leningradissa) vuonna 1954. Jo koulupoikana luin isani kehotuksesta muutaman Jack Londonin romaanin. Kuunlaakso teki erityisen suuren vaikutuksen, se poikkesi muusta Londonin tuotannosta tarinalla rakastavaisista, joilla oli yhteinen unelma omasta paikasta Kalifornian auringon alla. Taman kirjan merkitys avautui kuitenkin vasta vuosikymmenia myohemmin, jolloin pystyin ymmartamaan paremmin vanhempieni kohtaloita.
      Vanhempani, Andrei Matvejevitsh Tarsalainen (1.4.1921–19.5.1977) ja Olga Petrovna Mavnukova eli Maunu (10.10.1921–16.7.1961), kuuluivat Pietarin suomalaiseen yhteisoon. He onnistuivat sailyttamaan suomen kielensa ja identiteettinsa huolimatta kansallisten vahemmistojen ankarasta kohtelusta. Luterilaisena saarnaajana toiminut aidin isa, Mavnukov eli Maunu Pjotr Ivanovitsh (synt. 22.3.1888 Oranienbaumin piirissa sijaineessa Suokylassa), oli vangittu 18. joulukuuta 1937 kymmenen muun suomalaisen kanssa, joista jo kymmenen paivan kuluttua 28. joulukuuta 1937 kahdeksan oli teloitettu ampumalla Leningradissa ja haudattu salaa Levashovossa, aidin isa mukaan luettuna. Heidan syytteekseen luettiin mm. ”jasenyys vastavallankumouksellisessa lahkossa, vastavallankumouksellinen nationalistinen propaganda kolhoosijarjestelmaa vastaan, Neuvostoliiton panettelu, provokaatiohuhujen levittaminen SNTL:ssa olevasta nalasta ja suomalaisten asukkaiden sorrosta.”
Vasta vuonna1956, Stalinin kuoleman jalkeen, isoisani rehabilitoitiin.
      Minulle ei suomen kielta opetettu, eika kotona puhuttu politiikkaa minun kuulteni. Vanhemmat asettivat turvallisuuteni ja tulevaisuuteni etusijalle. Vasta yliopistossa tiedotusoppia opiskellessani kiinnostuin suomen kielesta ja historiasta. Toimiessani matkaoppaana toimittajatutkintoni suorittamisen ohella paasin vihdoin opiskelemaan suomea. Tassa roolissa tapasin tulevan vaimoni, viehattavan suomalaisen tyton, joka osallistui viralliseen kiertoajeluuni. Menimme naimisiin ja tata kautta paasin Suomeen, esi-isieni maahan.
      En unohtanut koskaan Jack Londonin kirjoitusta. Hankittuamme vanhan puutalomme suurine tontteineen Tuusulasta annoimme sille nimen Kuunlaakso.
      
Kirjeita itarintamalta      
 
Selaillessani henkilokohtaisia tavaroitani, jotka pakkasin kauan sitten Leningradissa, loysin kolmannen Kuunlaakson – yli kuusikymmenta venajankielista kirjetta, jotka vanhempani kirjoittivat toisilleen sodan kovina vuosina 1942–45. Kaikki lahteneet ja saapuneet kirjeet olivat sotilassensuurin tarkistamia ja leimaamia. Valtaosa niista oli kirjoitettu tavallisella lyijykynalla ja kirjeet olivat melko heikossa kunnossa. Suurin osa kirjeenvaihdosta on isani kirjeita aidilleni, joka onnistui sailyttamaan ne piiritetyssa Leningradissa ja evakossa Tsheljabinskissa.
      Isani, Andrei Matvejevitsh Tarsalainen (1.4.1921-19.5.1977), syntyi Tsarskoje selon piiriin kuuluneessa Lipetsyn kylassa. Han joutui armeijaan 18-vuotiaana marraskuussa 1939 ja paasi kotiin vasta lokakuussa 1945 takanaan kaksi sotaa, talvisota ja toinen maailman sota. Han palveli neuvostoarmeijassa rykmentin komentajan radistina ja paasi ainoastaan yhden kerran lomalle syyskuussa 1945 sodan jo paatyttya, mutta joukkojen ollessaan yha asemissa.
      Aitini, Olga Petrovna Mavnukova eli Maunu (10.10.1921-16.7.1961), syntyi Kraasselan piirissa sijaineessa Ropshan kylassa. Aiti ja isa olivat lapsuuden ystavia suomalaisesta yhteisosta. He rakastuivat toisiinsa viisi vuotta kestaneen kirjeenvaihdon aikana. Isani palveli rykmentin komentajan radistina ja oli sijoitettuna itarintaman pahimmille taistelukentille. Aitini oli evakuoitu Tsheljabinskiin, missa han vastaanotti suurimman osan isani kirjoittamista kirjeista.


Toisen maailmansodan aikana Pietari, silloinen Leningrad, oli saksalaisten piirittamana  900 paivaa: 8.9.1941 - 27.1.1944, jolloin arviolta 1,5 miljoonaa kaupungin asukasta kuoli nalkaan, kylmyyteen ja saksalaisten pommituksiin.


      Isani 5. tammikuuta 1944 paivatyssa kirjeessa lukee: ”Elan nykyaan kuin jumala: kuuntelen ihanaa musiikkia ja luen vahintaan yhta upeaa kirjaa. Lisaa tahan melko hyva muonitus, mainio emanta ja tasta syntyy todellinen idylli. Kirja, jota luen kertoo onnesta, siita miten toisiaan kovasti rakastavat mies ja nainen paattavat lujasti loytaa onnen ja tietysti loytavat sen. Tama kirja on Jack Londonin Kuunlaakso. Suosittelen lukemaan sen, ja jos olet jo lukenut - lue uudelleen.”
      Ja nyt, tassa mina olen, Suomessa, lukemassa heidan kirjeitaan omassa Kuunlaaksossani. Lukiessani isani kirjeita kuvittelin hanen yksinaisyytensa, eristyneisyytensa ja henkiinjaamiskamppailunsa. Vuosi 1942 oli kauhistuttava vuosi. Hanen omat vanhempansa, isa, Tarsalainen Matvei Semjonovitsh (2.3.1880–18.4.1942) ja aiti, Jekaterina Ivanovna (13.6.1883–3.5.1942), ja vanhin siskonsa, Olga Matvejevna Tarsalainen (11.7.1907–10.3.1942), kuolivat nalkaan 900 paivaa kestaneessa Leningradin piirityksessa. Samoin aitini aiti, Mavnukova eli Maunu Anna Andrejevna (o.s. Tomberg, synt. 1890 Kraasselan piirissa sijaineessa Voiskorovan kylassa) kuoli my;s nalkaan 1942. He antoivat oman 125 gramman korvikeleipaannoksensa nuoremmille laheisille, jotta nama selvisivat hengissa.
       Isan toiseksi vanhin sisko, Anna Matvejevna Tarsalainen (9.6.1910–06.1.1986), pakkoevakuoitiin Altaille pienen tyttolapsensa kanssa. Suomalaisena hanta ei otettu tyohon, eika hanen tytartaan Katria hyvaksytty paivakotiin. Vuonna 1946 aitini, isani pyynnosta, onnistui kutsumaan Anna-tadin Leningradiin. Tama ei kuitenkaan pelastanut hanta vaan hanet kaskettiin poistumaan kaupungista 24 tunnissa suomalaisen syntyperansa takia. Anna-tati uskalsi kuitenkin menna maan alle, jossa piileskeli jonkin aikaa kunnes hanet loydettiin ja maarattiin uudet 24 tuntia, jolloin han onnistui nousemaan toiseen, ”vaaraan” junaan, ei pohjoiseen menevaan kuten piti vaan Viroon, varvaydyttyaan rautatieasemalla sinne toihin.         
      Isani oli sijoitettu joukkoihin, jotka kiilautuivat syvalle saksalaisten etulinjoihin.
Sodan lopussa isani pelastui ihmeen kaupalla varmalta tuhoutumiselta, jonka Stalin oli suunnitellut kansallisuuksiltaan vahemmistoryhmiin kuuluville sotilaille ja upseereille ”palkkioksi” heidan monivuotisesta uurastuksestaan toisen maailman sodan taistelukentilla. Nama kaskettiin lahtemaan omista yksikoistaan ja kokoontumaan samaan paikkaan. Esikunnassa palveleva ystava varoitti isaani ja kehotti keksimaan jonkun syyn olla lahtematta mukaan. Talla tavalla han pelasti oman henkensa. Kaikki muut kutsutut katosivat jaljettomiin. 
      Isani oli kuitenkin vakuuttunut siita, etta hanen unelmansa omasta Kuunlaaksosta seka aitini horjumaton rakkaus pelastavat hanet. Oma Kuunlaakso sydamessaan han uskoi selviavansa hengissa ja toteuttavansa kohtalonsa rakastamansa naisen kanssa. Ja han teki sen.
 
Toteutuneita unelmia

Vanhempani avioituivat pian sodan jalkeen. Molemmat saivat korkeakoulu-opintonsa loppuun ja alkoivat haaveilla omasta kesapaikasta. Koillis-Inkerista Nevan ylavirroilta, 49 kilometrin paassa Leningradista loytyi tontti, jolle vanhempani rakensivat punamullan varisen talon omin kasin. Paikasta teki erittain viehattavan sen laheisyydessa virtaavat kolme jokea, Neva, Mga ja Moika, jossa isani opetti minut uimaan.
      Alueella oli kayty rajuja taisteluja saartorenkaan murtamiseksi ja maapera oli taynna sodan aikaisia ammuksia ja muuta sotaromua. Uudet kesaasukkaat tuhosivat loytamiaan patruunoita ja kranaatteja nuotiossa iltaisin.
      Kesamokki oli minulle kaupunkilaislapselle paratiisi. Puutarhassa kukoistivat vanhempieni huolella kasvattamat kukat, lukuisat marjapensaat ja hedelmapuut. Sain herkutella mansikoilla, joita aitini hellasti vaali, seka vadelmilla ja omenoilla. Kasvimaalta saimme vihannekset ja juurekset. Nuoresta, sodan jalkeisesta metsasta kannoimme ampareittain sienia ja marjoja. Metsa oli muutenkin meille poikalapsille jannittava paikka, koska sielta loytyi paljon saksalaisten sotavarusteita, juoksuhautoja ja korsuja, ja jopa hautausmaa. Lapsena leikin sotaa oikeilla saksalaisilla kivaareilla. 
      Ollessani kuusivuotias kuoli aitini hanelle rakkaassa kesapaikassaan pallosalaman iskuun. Aitini kuoltua paikka ei tuntunut enaa samalta, joitain vuosia myohemmin luovuimmekin siita.
      Kaliforniaan matkustin ensimmaisen kerran elokuussa 2002 tavatakseni siella asuvan ystavani Loli Sergon. Han yllatti minut kertomalla, etta Jack Londonin oma maatila nimelta Kuunlaakso sijaitsee lyhyen matkan paassa. Jo seuraavana paivana me tutkimme Jack Londonin tiluksia ja minut valtasi onnentunne. Ajattelin vanhempiani ja heidan Kuunlaaksoaan, omaa Kuunlaaksoani Suomessa seka Jack Londonin visioita ja henkea, joka valaa kaikki kolme yhteen. Ympyra on sulkeutunut.


Borovaja-katu

Isani Andrei Matvejevitsh Tarsalainen (1.4.1921–19.5.1977) syntyi Lipetsyn kylassa suvullemme kuuluneessa talossa lahella Pavlovskia. Hanella oli kaksi vanhempaa siskoa, Anna Matvejevna (9.6.1910–6.1.1986) ja Olga Matvejevna (11.7.1907–10.3.1942), joista jalkimmainen kuoli Leningradin piirityksen aikana.

      Perheen merkittava omaisuus juonsi alkunsa isoisoaitini Jekaterina Andrejevna Tarsalaisen (25.11.1857-22.11.1936, synt. Anttilan kylassa) menestyksekkaasta liiketoiminnasta. Han kavi usein Helsingissa junalla hakemassa tavaraa eri kylissa lahella Pavlovskia sijaineisiin kauppoihinsa. Kerran hanet ryostettiinkin Helsingin ja Pietarin valisessa junassa.

      Isani isa, Matvei Semjonovitsh Tarsalainen (2.3.1880-18.4.1942), syntyi myos Anttilan kylassa.
Isani aiti, Jekaterina Ivanovna Tarsalainen (13.6.1883- 3.5.1942), syntyi Taskopsinan (Haposin) kylassa Tsarskoje selon (entisen Saaren) kihlakunnassa, jossa suvullamme oli myos talo.

      Perheella oli useita taloja lahella Pavlovskia ja asuntoja Pietarissa (mm. Borovaja- ja Sjezzhinskaja-kadulla).
- Teilla oli siella iso talo ja hevosia, muisti perheystavamme Jekaterina Belikovan (o.s. Vunukainen) veli Ivan Vunukainen. Hevosilla ajettiin Pavlovskin rautatieasemalle, josta mentiin edelleen junalla toihin Pietariin. Hevoskyydilla kuljettiin myos tanssiaisiin Pavlovskiin.

      Vuonna 1777 perustettua Pavlovskia voi perustellusti sanoa Inkerin helmeksi. Jo ennen kun Pavlovskista tuli Paavali I:n paaresidenssi, alueella oli ollut suomalais-ugrilaisia, ruotsalaisia ja slaavilaisia asutuksia 1200-luvulta asti.
Taskopsinan (Haposin) kyla sijaitsi Pavlovskin puiston tuntumassa, ja Tarsalaisen perheen talolle nakyi Paavali I:n palatsin kiiltava kupoli. Koko Taskopsinan (Haposin) kyla tuhoutui sodan aikaan maan tasolle. Kaytyamme 1970-luvulla paikan paalla loysimme isani talosta ainoastaan kivijalan.

      Kun isani isa Matvei Semjonovitsh Tarsalainen menetti kotitilansa, han muutti vaimonsa Jekaterinan seka lastensa Olgan, Annan ja Andrein kanssa yhteen Leningradin asunnoistaan Borovaja-kadulle (ul. Borovaja, d. 46, kv. 18). Ilmiantajia sai pelata, ja ilmassa leijui jatkuvasti epavarmuus tulevaisuudesta. Oli huhuja, etta pian heita tullaan hakemaan. Syyksi riitti perheen merkittava omaisuus ja uskovaisuus. Isoisani toimi saarnaajana luterilaisessa seurakunnassa. Suureen metropoliin ”katoaminen” antoi toivoa hengissa sailymisesta. Borovaja-kadun asunnosta saivat suojan tarpeen tullen muutkin sukulaiset ja ystavat.

      Leningradin vakiluku oli sodan alkaessa 3 398 000 ihmista. Kaupungin asukasluku harveni rajusti vuosina 1941 – 1944, heista arviolta puolitoista miljoonaa kuoli nalkaan, kylmyyteen, sairauksiin ja saksalaisten pommituksiin. Puna-armeija ei pystynyt pysayttamaan vihollista, joka paasi vyorymaan vaarallisen lahelle kaupunkia. Taman seurauksena kaupunki joutui saksalaisten saartoon syyskuun kahdeksantena paivana 1941, joka paattyi vasta 27.1.1944. Piiritetyn kaupungin ensimmaisen piiritystalven nalanhata johtui aika pitkalle siita, etta saksalaiset onnistuivat polttamaan ruokavarastot. Leningradin piiritys oli seurausta kesakuussa1941 alkaneesta operaatio Barbarossasta, jossa saksalaiset etenivat Leningradin esikaupunkialueille asti jo syksylla 1941. Suomi osallistui vahintaankin valillisesti Leningradin saartoon. Saksalaisten kaytossa oli maa-alueita ja lentokenttia, joilta tehtiin pommituslentoja myos Leningradin suuntaan, lisaksi Mannerheim paatti kesakuussa 1941, etta Suomen armeijan paaoperaatio tehdaan Laatokan koillispuolella saksalaisten haluamalla tavalla. 

      Talvi 1942 oli kaikkein pahin. Pakkasta oli pitkaan yli 40 astetta. Sahkoa ja kaasua tuli epasaannollisesti ja asunnot olivat jaatavan kylmia. Pommituksissa oli tuhoutunut vesi- ja viemariputkistoa, joten juomavesi piti hakea joesta. Kahdeksas syyskuuta 1941 saksalaiset olivat tuhonneet Badajevin varastot, joihin oli varastoitu suurin osa kaupungin elintarvikkeista. Leningradin paattajat eivat olleet osanneet varautua ajoissa elintarvikkeiden saannostelyyn. Tyolaiset saivat leipaa 600 grammaa paivassa, virkamiehet 400 seka lapset ja elakelaiset 300 grammaa. Naita annoksia jouduttiin kuitenkin pienentamaan jo kymmenen paivan kuluttua sadalla grammalla, ja pahimmassa vaiheessa leipaa sai vain 125 grammaa paivassa.

      Pahimpana nalkatalvena 1941 – 1942 ihmiset soivat mita tahansa syotavaksi kelpaavaa. Kaupungista katosivat nopeasti rikkakasvit, kissat, koirat ja muut lemmikkielaimet. Lahimmaisten hyvaksi uhrautuminen oli yleista. Vanhukset luovuttivat mielellaan omat ruoka-annoksensa nuoremmille. Omaisia kuoli joka kuukausi: isoisani kuoli huhtikuussa, Olga-tatini maaliskuussa ja isoaitini toukokuussa, kunnes kaikki olivat kuolleet paitsi isani Anna-sisko Katri-tyttarensa kanssa.    

      Isani Anna-sisko sinnitteli pienen Katri-tyttonsa kanssa piiritetyssa kaupungissa vanhempiensa ja miehensa kuoltua. He selvisivat nalkatalvesta kevaaseen ja kesaankin, jolloin ruokaa alkoi olla taas enemman saatavissa. Anna-siskon tytar oli laihtunut luurangoksi, ja oli muutenkin niin sairas, ettei kukaan muu kuin aiti uskonut hanen selviytyvansa.

      Piskarjovin hautausmaan vuoden 1942 luetteloissa kerrotaan, etta 18. helmikuuta tuotiin haudattavaksi 3 241 ruumista ja kaksi paivaa myohemmin ruumiita tuotiin jo 10 043. Vuoteen 1944 mennessa pelkastaan Piskarjovin hautausmaan joukkohautoihin tuotiin yli 500 000 leningradilaista.

      Leningradin piiritysmuseossa on nahtavissa dokumenttivalokuvia ja asiakirjoja kauhun vuosilta. Yksi koskettavimmista on pienen Tanja Savitshevan paivakirja, johon han kirjoittaa lapsen kasialallaan paivamaaran, jolloin sisko, veli, mummo, eno ja aiti kuolivat. ”Savitshevit ovat kuolleet. Kaikki ovat kuolleet. On jaanyt vain Tanja,” han lopettaa paivakirjansa. Tanja evakuoitiin, mutta liian myohaan. Pieni nalkiintynyt tytto ei jaksanut enaa taistella elamasta, joka oli muuttunut jarjettoman julmaksi.

      Leningradilaisten lasten evakuoinnit kaynnistettiin saksalaisten hyokattya maahan kesakuussa 1941. Lapsia kuljetettiin Laukaanjoen, Tolmatshjovon ja Hatshinan seuduille, eli juuri vihollisen tulosuuntaan.

      Siviilien evakuoinnin epaonnistumisen perussyyna pidetaan sita, etta saksalaisten ei uskottu paasevan kaupungin porteille asti. Leningradilaisilla itsellaan oli myos sodan alussa vahva usko siihen, etta vihollinen karkotetaan pian, siksi lukuisat siviilit halusivatkin jaada puolustamaan kaupunkiaan. Syyskuussa 1941 koko totuus kuitenkin paljastui. Kaikki kaupungista johtavat maayhteydet oli katkaistu, ja ainoaksi huoltotieksi jai Laatokan jaan ylittava ”elaman tie". Tata reittia pitkin toimitettiin ruokaa ja polttoainetta, ja se toimi myos evakuointireittina lapsille, vanhuksille ja sairaille.

      Kuten sotaa edeltavina vuosina myos sodan edetessa Neuvostoliiton Sisaasiainministerion hallinnon (NKVD) katse kiinnittyi edelleen vahemmistokansallisuuksiin, erityisesti suomalais- ja saksalaistaustaisiin henkiloihin. Isani Anna-sisko tyttarineen sai karkotuskaskyn Altaille Keski-Aasiaan 4.8.1942. Heidat kuljetettiin Laatokan yli, ja toisella rannalla heita oli sotilaita odottamassa. Isani Anna-sisko liikuttui, kun eras sotilas kantoi hanen Katri-tytartaan kuin kallisarvoista aarretta, mutta kun he saapuivat junaan kehottivat muut matkustajat aitia jattamaan tyttarensa, koska tama kuolisi pian kumminkin.

      Anna ja pieni Katri-tytar matkustivat junalla paivakausia ja saapuivat lopulta henkitoreissaan pieneen Belokuriha-nimiseen kylaan. Heidan onnekseen samaisessa kylassa asui myos etevia laakareita, joita tytar sai kiittaa hengestaan. Belokurihan vakituiset asukkaat suhtautuivat aluksi epaluuloisesti karkotettuihin. Anna sai kuitenkin piian paikan. Nelja vuotta he asuivat tuossa kylapahasessa, kunnes isani kutsui heidat takaisin Leningradiin. Paluumatka lapi sodan runteleman maan kavi kangerrellen, kurjuutta ja koyhyytta oli joka puolella. Vaatimattomia matkatavaroita taytyi pitaa jatkuvasti silmalla, koska varkaita oli paljon.

      Annalta ja taman tyttarelta eivat karsimykset loppuneet pitkan karkotusmatkan jalkeenkaan. Leningradiin paastyaan he menivat tunnollisesti ilmoittautumaan asukasrekisteriin. Sen sijaan, etta heidat olisi hyvaksytty rekisteriin, he saivat kaskyn poistua kaupungista 24 tunnin kuluessa. Heille ilmoitettiin, etta heidan on matkustettava vahintaan 101 kilometrin paahan Leningradista. He kuitenkin halusivat jaada isani luokse, eivatka totelleet kaskya. Paikalliset miliisit alkoivat liikkua talosta taloon etsien karkotettuja. Isani Anna-sisko piilotti tyttarensa tarkastajien saapuessa kaappiin, mutta nyt heidan oli pakko lahtea. Heidan olisi pitanyt nousta pohjoiseen menevaan junaan, mutta he nousivat ”vahingossa” Viron junaan. Nain Anna-sisko paatyi jalleenrakentamaan Narvaa, joka koki Dresdenin tapaisen kohtalon neuvostojoukkojen moukaroitua taman kauniin kaupungin maan tasolle, vaikka saksalaiset joukot olivat jo vetaytyneet kaupungista.

      Isani ollessa sodassa vuosina 1939–1945 Borovaja-kadun asuntoa ei onnistuttu sailyttamaan. Hanen ja henkiin jaaneiden sukulaisteni suureksi harmiksi se menetettiin. Itse en ole koskaan kaynyt siina asunnossa enka edes talon pihalla, vaikka isani usein viittasi kadella ajaessamme bussilla paikan ohi.


Ulitsa Voskova
 
Synnyin Pietarissa (silloisessa Leningradissa) Koivusaarella eli ns. Petrogradin puolella. Synnyintaloni sijaitsi osoitteessa Voskovin katu 12. Kadun yksi paa ulottui Kronverkskaja-kadulle ja toinen seka Bolshaja Pushkarskaja- etta Vvedenskaja-kadulle, jonka varrella sijainneen paivakodin turvallisella pihalla opin ajamaan polkupyoralla. Katumme samassa paassa sijaitsi koulu n:o 80, jonka ensimmaiselle luokalle minut ilmoitettiin vuonna 1962. Koulussa jarjestettiin musiikki- ja savelkorvakokeet, silla koulu oli erikoistunut englannin kieleen, jolla opetettiin useita aineita. Ensimmainen opettajani oli Ljudmila Ivanovna Jakusheva, joka opetti minua lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Han oli erinomainen matemaatikko, sittemmin vanhempi metodikko Leningradin kaupungin opetusvirastossa. Ljudmilasta ja minusta tuli elinikaiset ystavat.
 
      Talomme sisapihalla oli isoja klapipinoja, koska talossa oli puulammitys. Asuntomme numero 9 oli yhteisasunto eli kommunalka. Siina asui useita perheita, jotka joutuivat jakamaan yhteisen keittion. Huoneemme sijaitsi oikealla puolella kaytavaa lahella asunnon sisaantulo-ovea, jossa oli useita ovikelloja ja nimilappuja. Muistaakseni huoneemme ikkunasta avautui nakyma talon sisapihalle.

      Isoisoaitini, isoaitini ja isoisani ennen vallankumousta omistamat asunnot Borovaja- ja Sjezzhinskaja-kaduilla menetettiin Leningradin piirityksen aikana. Asunnoista tehtiin kommunalkoja – yhteisasuntoja.
 
      Piirityksen aikana Borovaja-kadulla sijaineeseen asuntoon (talo 46, as. 18) kuolivat isoaitini (Jekaterina Ivanovna Tarsalainen, 13.6.1883–3.5.1942 ), isoisani (Matvei Semjonovitsh Tarsalainen, 2.3.1880–18.4.1942) ja tatini (Olga Matvejevna Tarsalainen, 11.7.1907–10.3.1942). He jakoivat olemattoman pienet korvikeleipaannoksensa omaisilleen, ja vain sen ansiosta mina voin kirjoittaa nama rivit.
 
      Huoneessa oli soikea ruokapoyta, levea ja hieno tammen- tai pyokinvarinen astiakaappi, jonka ylaosassa oli lasivitriini, kaksiovinen kirjakaappi seka sohva tai divaani. Seinilla oli hillityt kukkatapetit. Huoneessa oli myos jalkatoiminen Singer-ompelukone, joka oli aitini ahkerassa kaytossa. Silla han ompeli tyylikkaita mekkoja seka itselleen etta sukulaisilleen. Han tilasi Riian muoti -nimista kuvalehtea, josta sai hyvia kaavoja
 
      Kavelymatkan paassa talostamme sijaitsi Pietarin vanhin vuonna 1711 perustettu Kyllainen-kauppahalli ja -tori. Mieleeni on jaanyt kananmunien valikoiminen taustavalon avulla. Kananmunissa ei saanut nakya valoa vastaan mitaan tummia kohtia.
Uudenvuoden alla torilla oli vilkasta kaupankayntia ja kerran sain aidiltani paperista tehdyn pupun. Kuinka ollakaan, kavelymatkallamme kotiin pupu tippui latakkoon, mista seurasi suuri suru. Aidin onnistui kuitenkin pelastaa pupu pyyhkimalla siita kuravedet pois.
 
      Talomme ja torin valisesta matkasta muodostui vakioreitti ruokaostoksille ja kavelylle. Sen varrella oli useita pienia leipa- ja maitokauppoja. Toria vastapaata olevasta maitokaupasta ostettiin usein suklaalla suklaalla kuorrutettua rahkaa, suurinta herkkuani.
Suurin osa maitotuotteista myytiin lasipakkauksissa: maitoa, piimaa, soijaviilia. Samasta kaupasta sai myos irtomaitoa ja -smetanaa, mutta mukana piti olla omat astiat. Irtotuotteet olivat edullisempia ja laadukkaampia. Juustoa ja leikkeleita ostettiin kotiin pienia maaria, jotteivat ne menisi vanhoiksi. Ja ainahan niita sai lisaa. Kaupan myyja yleensa kysyi, viipaloidaanko juusto tai makkara vai otetaanko palana.
 
      Lyhyen kavelymatkan paassa talostamme sijaitsevassa lahimmassa ruokakaupassa, joka toimii edelleen samassa paikassa, halusin pienena poikana sarkea kahdenkymmenen kopeekan kolikon siina toivossa, etta saisin tietysti takaisin enemman. Pettymykseni oli suuri, kun sain takaisin kolme kolikkoa, jotka yhteensa tekivat saman summan.

      Usein suunnistimme aitini kanssa Aleksanterin puistoon (neuvostoaikana Leninille nimetty puisto). Matkan varrella sain ihailla monikerroksista taksiparkkitaloa, josta kadulle vyoryivat auringossa kiiltavat Zimit. Pian parkkitalon jalkeen nakyi puisto ja kiehtovimmat rakennukset sen puolivalissa: Planetaario ja elokuvateatteri nimeltaan Jattilainen. Vahan kauempana sijaitsi elaintarha, jossa sai ratsastaa oikeilla poneilla. Naryshkinin bastionin alta tapasin kerata keskipaivan tykinlaukauksen jaljilta etupanoksia.
 
      Pitka ja kapea Aleksanterin puisto tarjosi oivallisen paikan potkulautailuun ja hiihtamiseen. Potkulaudan sain Ruotsin Borasissa asuneilta tadeiltani Sonja Poyhoselta ja Eeva Maunulta. Puhallettavilla renkailla varustetun laudan saatuani tunsin itseni suuren aarteen omistajaksi.
 
      Pietari-Paavalin linnoituksen paasisaankaynnin edessa oleva puiston paaty tykistomuseoineen kiehtoi minua kovasti. Aiti laittoi minut pienena istumaan Ioannovskin sillan kaiteelle pidellen minusta lujasti kiinni, mutta silti minua pelotti kauheasti, vaikka en halunnut nayttaa sita. 
 
      Kronverkski-salmen alkupaassa sijaitsi veneasema, josta sai vuokrattua soutuveneen, jolla paasi Janissaaren ympari. Soutumatka Suurella Nevalla tuntui suorastaan pelottavalta korkeiden aaltojen vuoksi, silla joen leveys on todella vaikuttava tassa kohdassa. 1900-luvun alussa rakennetun Kirovin sillan (nykyaan ja alun perin Pyhan Kolminaisuuden silta) majesteettinen siluetti erottui jo kaukaa, ja soutumatka tuntui pitkalta ja jannittavalta, varsinaiselta seikkailulta! Pietari-Paavalin linnoituksen leveat graniittimuurit erottuivat selvasti vasemmalla puolella ja toivat lisaa jannitysta matkantekoon. Kuvittelin etsivani kapteeni Grantia. Hanta en tuolla souturetkellamme loytanyt, mutta mielikuvissani loysin kapteeni Greyn vaaleanpunaisine purjeineen ja sydameni pakahtui onnesta!


Moikajoki

Pian sodan jalkeen vanhempani avioituivat. Molemmat halusivat saada korkeakouluopintonsa loppuun. Aiti valmistui Sahkoteknisesta korkeakoulusta (LETI)ja isa Polyteknisesta korkeakoulusta (SZPI). 50-luvun puolivalissa he alkoivat haaveilla omasta kesapaikasta. Jack Londonin kirjoittama romaani Kuunlaakso antoi heille voimaa selviytya toisen maailmansodan kauhuista ja yksinaisyydesta sodan autioittamassa maassa. Kirja antoi nuorelle parille toivoa ja uskoa tulevaisuuteen, joten he halusivat antaa omalle kesapaikaleen saman nimen.

      Vuonna 1957 loytyi Koillis-Inkerista, Nevan ylajuoksulta, 49 kilometrin paassa Leningradista 12 aarin siirtolapuutarhatontti, jolle vanhempani rakensivat punamullan varisen talon omin kasin. He tekivat melkein kaiken itse, ainoastaan uunin muuraus piti tilata tutulta inkerinsuomalaiselta muurarilta.

      Tuosta uunista tuli sitten riesa, silla se savutti usein. Makuuhuone ja keittio sijaitsivat lautarakenteisen talon paadyissa ja niita yhdisti veranta. Keittio oli talviasuttava, mutta muuten mokki oli vain kesakaytossa. Kesaaurinko lammitti aamulla verannan maalatun lautalattian kuumaksi ja sita astellessa unenpopperossa sai kuulla puutarhasta kantautuvien aanten sinfoniaa. Alueella viihtyivat sudenkorennot, perhoset ja erilaiset koppakuoriaiset. Niinpa yhtena lempiharrastuksenani oli perhosten ja sudenkorentojen pyydystaminen perhoshaavilla.

      Mokin naapuruston poikien kanssa pelasimme sulkapalloa, jalkapalloa ja koiranputkisotaa pihlajamarjoilla. Mutta kaikkein mieluiten olimme intiaaneja. Pajusta teimme jousipyssyt ja nuolet. Nuolien pihkakarjet olivat hienoja, mutta eivat kestaneet, vaan murtuivat maaliin osuessaan. Intiaaneja ei voinut leikkia ilman oikeita elainten turkiksia. Ostettuani muutaman ansan aloin pyydystaa maamyyria. Kaupungissa yhdesta maamyyran nahasta maksettiin Sojuzpushnina-pisteissa 20 kopeekkaa eli noin kahden jaateloeskimon verran.   

      Mokkimme ymparistossa oli kayty rajuja taisteluja Leningradin saartorenkaan murtamiseksi Nevskaja Dubrovkasta kasin, ja maapera oli taynna sotaromua. Lahimetsasta loytyi juoksuhautoja ja korsuja, ja jopa saksalaisten hautausmaa. Tonttimme raivaustoiden yhteydessa loytyneet ammukset paatyivat nuotioon uusien kesaasukkaiden toimesta. Ankarasta kiellosta huolimatta kavimme poikien kanssa usein "kaivauksilla" matalassa sodanjalkeisessa metsassa. Perustyokaluna kaivauksissa kaytimme ohutta mutta jaykkaa rautatankoa, mika oli erittain vaarallista, jos se olisi osunut suoraan kranaatin nalliin. Muutama poika menikin talla tavalla.

      Saaliiseemme kuului toimivia saksalaisia ja neuvostoliittolaisia konepistooleja, kivaareita, tykistoruutirenkaita, patruunoita, tikareita ja kyparia. Sotaleikkia leikimme oikeilla saksalaisilla kivaareilla. Kavimme myos keskenamme ahkerasti kauppaa sotasaaliillamme. Loydettyaan kerran asekatkoni isa takavarikoi kullanvariset patruunani ja kaski upottaa ne tonttimme takarajana olevaan puroon. Sen aiheuttamaa katkeruuden tunnetta en unohtanut koskaan. Metsassa sijainnut saksalainen sotamies- ja upseerihautausmaa oli isompien poikien suosiossa. He etsivat sielta kultahampaita ja arvoesineita.

      Eraana kuumana kesana alueellamme syttyi metsapalo, ja mokkilaisista koottiin vapaaehtoisia taistelemaan tulta vastaan. Metsasta kului jatkuvia pamauksia ja rajahdyksia kuin sota-aikana konsanaan.      

      Kesamokki oli minulle kaupunkilaislapselle kaikki kaikessa, maanpaallinen paratiisi. Haaveilin koko kouluvuoden kesasta, jolloin paasisin mokillemme, joka merkitsi ennen kaikkea vapautta ja luontoa. Aidin kuoltua, ollessani vain kuusivuotias, minulla oli kaikki kesat hoitajana inkerinsuomalainen mummo. Han sai kipittaa perassani aamusta iltaan.

      Saman Metsakadun varrella asuivat leikkikaverini Sasha, Vitja ja Misha. Jalkimmaiset asuivat pienessa maalamattomassa mokissa ikivanhan mummonsa kanssa ja soivat enimmakseen haperoista keitettya soppaa. Myohemmin vanhempi Vitja-veli jai kiinni jostain varkaudesta, ja isani kielsi leikkimasta hanen kanssaan.

      Parhaimman ystavani Sashan isa omisti aidon saksalaisen vaunullisen moottoripyoran, jolla he aina tulivat mokillensa. Muistan yha sen ihanan tuoksun ja unohtamattoman vauhdin hurman, kun kiidimme silla joskus 100 km:n tuntinopeudella Nevajoen rantaa seuraavaa Muurmannin valtatieta Arbuzovon ohitse kohti Kirovskia. Arbuzovon kohdalla lahella rantaa torrotti vedesta uponnut proomu, josta oli kateva kalastaa mato-ongella. Kerran sain sielta jopa mateen.         

      Paikan laheisyydessa virtaa kolme jokea, Neva, Mga ja Moika. Lahin naista oli Moika - kapea tummavetinen joki, jossa isani opetti minut uimaan. Joki saa vetensa Sinjavinon soista ja laskee Nevaan. Siita ongitut ahvenet ja hauet olivat hyvin tummia. Kalastus oli kaikkein kiehtovinta! Itse tehty vapa kulki pyoran tangolla ja lahimmasta pommikuopasta katiskalla saadut ruutanat kelpasivat takykaloiksi. 

      Metsassa oli lukuisia pommikuoppia, joissa ruutanat viihtyivat ja lisaantyivat. Lahimmassa pommikuopassa kavimme uimassakin. Kerran meinasin hukkuakin sinne. Onneksi rannalla ollut isa huomasi tilanteen ja hyppasi suoraan veteen pelastamaan minut.       

      Puutarhassamme kasvoivat vanhempieni huolella kasvattamat kukat, marjapensaat ja hedelmapuut. Sain herkutella mansikoilla, joita aitini hellasti vaali, seka vadelmilla ja omenoilla. Kasvimaalta saimme vihanneksia ja juureksia. Nuoresta, sodan jalkeisesta metsasta kannoimme ampareittain sienia ja marjoja. Kavereiden kesken uskoimme siihen, etta tatit eivat kasva sen jalkeen, kun ne tulevat nahdyiksi. Kovimmassa arvossa olivat herkku- ja punikkitatit. Kerasimme niita lempipaikoistamme hyvin pienina antamatta kasvaa isoiksi, mita pienempi oli loydetty tatti, sita arvokkaampi silmissamme, silla sen loytaminen vaati suurempaa taitoa.

      Joka aamu lahikylasta tuli maitokauppiaita, silla siirtolapuutarhassamme ei ollut viela omaa kauppaa. Ei edes sahkoa. Molemmat tulivat vasta paljon myohemmin.
Pilaantuvia elintarvikkeita pidimme maakellarissa keittion lattian alla, jonne paasi rappuja pitkin. Ruoka valmistettiin petrolikeittimella. Vetta kannettiin saman kadun varrella sijaitsevasta kaivosta. Ennen sita vesi haettiin Nevajoesta. Yleissaunaan piti menna Kirovsk-nimiseen lahikaupunkiin asti linja-autolla. Sielta haettiin myos kaikki taloustarvikkeet.

      Sain isaltani usein tehtavakseni kerata lapiolla ampariin tietyn maaran lehmanlantaa lahimmalta kolhoosipellolta puutarhamme lannoitteeksi. Kasvimaata piti myos kitkea ja mansikoita syoda silla aikaa, kun han oli koko viikon kaupungissa toissa.

      Isan poissa ollessa peraani katsoi Hatsinasta kotoisin ollut inkerinsuomalainen Eeva Hamalainen, jonka sukulaislapset Vihtori ja Elina tulivat joskus kaymaan kesamokillamme ja mina puolestani heilla Hatsinassa.

      Mokin lahistolla olevaa lehmalaumaa paimensi isan tuntema inkerinsuomalainen mies, jonka kanssa he aina rupattelivat tavatessaan. Tutustuin myos paimenen perheeseen. Heilla oli soutuvene, jolla saimme perheen pojan kanssa soutaa ja vetouistella jopa Nevajoella. Saaliksemme saimme haukia ja suuria ahvenia.               

      Ollessani kuusivuotias kuoli aitini hanelle rakkaassa kesapaikassaan pallosalaman iskuun.
Paiva, jolloin aitini kuoli ja kaikki muuttui, on jaanyt mieleeni hamarasti. Oli heinakuun kuudestoista paiva vuonna 1961. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, ja muistaakseni missaan vaiheessa ei satanut eika ukkostanut. Kesapaiva oli parhaimmillaan. Vanhempani kavivat aamulla sienimetsassa, ja joskus puolilta paivin me kaikki kokoonnuimme verannalle. Putkiradio oli paalla... Sitten muistan vain paljon hataantyneita ihmisia joka puolella, kipua joko jalassa tai nivusissa, neuvon, jonka joku antoi:
- Aiti taytyy kaivaa maahan kaulaan asti, jotta sahkovaraus lahtisi…

      Meita saattoi olla paikalla enemmankin kuin vain oma perhe. Muistaakseni aitini Zina-sisko ja isoaitini sisko Jekaterina Andrejevna Karelina, o.s. Tomberg, olivat myoskin mukana.
Menetimme kaikki kolme tajuntamme kun pallosalama iski. Palattuani tajuihini ulkona, hyppelin yhdella jalalla, koska toiseen sattui. Vanhempiani ei nakynyt missaan. Jossain vaiheessa isani ilmestyi kuvaan, aiti oli viety ambulanssilla Kirovskin kaupungin sairaalaan. Sairaalasta meille ei kerrottu heti aidin menehtymisesta, vaan elimme monta paiva siina uskossa, etta han oli elossa.

      Kaverini kertoi jalkeenpain, etta kun tama kaikki tapahtui, leijui kesamokkimme savupiipun ylla sateenkaaren varinen pallo. Pallosalaman iskun vaikutuksesta putkiradiomme oli melkein sulanut, ja nokinen jalki myotaili boordinauhaa.

      Kaupunkiasuntomme Voskova-kadulla oli taynna vaaleita hortensioita, ja siita lahtien nuo kukat ovat saaneet minut tuntemaan pohjatonta surua.    

      Aitini kuoltua paikka ei tuntunut enaa samalta, ja joitain vuosia myohemmin luovuimmekin siita.


Jefim-sedan kanssa

Anna-tatini miehineen olivat jalleenrakentamassa Narvaa, kun 1950-luvun puolivalissa tuli houkutteleva tarjous asettua maaseudun rauhaan. Lahella Kingiseppia olevaan kolhoosiin tarvittiin tyovoimaa. Tati miehensa kanssa paattivat rakentaa hirsitalon Ragovitsyn kylan laidalle. Etaisyys Leningradistakin oli lain edellyttamat 101 km (pakkoevakuoitujen, ei luottamusta nauttivien vahemmistojen pienin sallittu asumisetaisyys kaupungista). Paikan paalla heidan passinsa takavarikoitiin, jotta he eivat olisi voineet muuttaa pois. Seuraavat vuodet olivatkin raskaan fyysisen tyon savyttamia. He saivat vain yhden ruplan tyopaivastaan. Anna-tati auttoi Jefim-setaa, joka hoiti valilla kolhoosin karjaa ja valilla hevosia. Heilla oli myos oma puutarha kasvimaineen seka elaimiakin: lehma, sika, lampaita ja kanoja.

      Sain kalpeana kaupunkilaislapsena tulla usein heille maalle, jolloin minulle juotettiin vasta lypsettya maitoa ja syotettiin tuoreita kananmunia. Vaikka Jefim-seta ei ”sylkenyt kuppiin”, mista Anna-tati karsi, oli minulla kuitenkin siella turvallinen olo ja sain osakseni paljon rakkautta. Sain leikkia naapurilasten kanssa, joilta opin monia uusia asioita, kuten muun muassa rengas- ja telaketjutraktoreiden merkit ja millaista on karjapaimenen tyo.

      Jefim-seta otti minut usein mukaansa metsaan savottatoihin, jolloin paluumatkalla sain istua hevosten vetaman tukkikuorman paalla. Pakkasen nipistamien tukkien sahaaminen pitkalla kaksikahvaisella tukkisahalla oli hauska puuhaa, sahanpurun tuoksu levisi ymparille ja sekoittui talvimetsan muihin aaniin ja tuoksuihin. Muistan vielakin joidenkin hevosten nimet kuten ruunat Tahti ja Kirsikka seka harmaataplikas Tonava, jalkimmainen joutui jossakin vaiheessa makkaratehtaalle, mika jai vaivaamaan mieltani pitkaksi aikaa.

      Leningrad-Kingisepp -valisella valtatiella sijaitsevasta Gurljovosta oli kuuden kilometrin pituinen matka perille, joten Jefim-seta oli aina vastassa meita talvella reella, kun tulimme linja-autolla. Han peitti meidat lampimasti lammasnahkaturkeilla, ja Tahti, Kirsikka tai Tonava lahti innokkaasti liikkeelle. Rekimatka kulki useiden kylien ohi, Sakkolon kylan kohdalla tien ali virtasi kapea Valjajoki, jossa kesalla uiskenteli paljon tammukoita, joita sai bongata sillalta. 
Toinen tapa matkustaa oli linja-autolla Kingisepin kautta, jolloin bussimatka piteni, ja Kingisepissa piti tehda vaihto. Vaihtobussin odottaminen talvisaikaan kylmassa odotussalissa ei tuntunut mukavalta. Toisaalta Kerstovan kylasta oli vain kolmen kilometrin matka perille ja sen jaksoi kavella raskaine laukkuineenkin. Isani ei koskaan oppinut pitamaan tuosta siskonsa asuinpaikasta ja suhtautui siihen nihkeasti valittaen sen ainaista kuraisuutta. 

      Jefim-seta oli taitava kasistaan. Han osasi nikkaroida vaikka mita. Pidin kovasti hanen rakentamistaan linnunpyydyksista, jolloin saimme saaliksemme tiaisia ja sain pitaa ne jonkin aikaa tuvan sisalla. Pian suureksi harmikseni huomasin, etta Vaska-kollikissa himoitsi niita.
Jefim-seta osasi lausua ulkoa tsaarin aikaisen runon, joka kertoi tiaisesta. Sen han oli oppinut omasta aakkoskirjastaan lapsena. Han oli syntynyt Saratovissa Volgajoella, jonka mahtavia kalasaaliita han usein muisteli.
Nakoetaisyydella kylasta oli pieni tsasouna, jonka ovessa ei ollut edes kunnon lukkoa. Ovi pysyi kiinni pienella kepilla. Eraana palmusunnuntaina, jolloin olin viela sangyssa, tupamme eteinen tayttyi pienista virpojista. Saikahdin kovasti, koska luulin, etta he olivat tulleet minua pieksemaan.    

      Ragovitsyn kylan ymparilla oli silmankantamattomiin metsia. Haave geologin ammatista juontaa alkunsa niilta ajoilta, kun seudulla oli liikkunut geologeja etsimassa turvetta ja he piipahtivat meidankin tuvassamme. Siita lahtien lempilauluni oli S. Grebennikovin saveltama ja N. Dobronravovin sanoittama Geologien laulu ja jouduin esittamaan sita jopa vieraiden edessa tuolin paalla seisten.

      60-luvun alussa koitti onnen paivat Anna-tadille ja Jefim-sedalle. He onnistuivat "pakenemaan" tuosta kolhoosista ja asettumaan toistamiseen Narvaan. Anna-tati hakeutui toihin kulkutautisairaalaan hoito-apulaiseksi ja Jefim-seta lammittajaksi. Sairaalan ylilaakari Zdorenko tarjosi heille tyosuhdeasunnon sairaalan alueelta. Kolhoosin jalkeen Narva tuntui suorastaan maanpaalliselta paratiisilta, vaikka tadin vuorotyo sairaalassa olikin raskasta. Kaupan hyllyt pursuivat laadukkaita elintarvikkeita, ja maitotuotteet olivat vahintaan yhta hyvia kuin maaseudulla.   

      Nopeinta reittia joelle paasi kaupungin vanhoja muuria myotailevaa kastanjakujaa pitkin. Jefim-seta kantoikin joesta suuria ahvenia ja lahnoja. Han paasi jalleen kayttamaan Volgan ajoilta saastamia paksuja punottuja siimoja ja kananmunan kokoisia kohoja, silla Volgajoella valineiden piti olla lujaa tekoa sampikalojen varalta. Narvassa minusta tuli intohimokalastaja.

      Kun Anna-tati ja Jefim-seta muuttivat saksalaisten sotavankien rakentamaan taloon Narvajoen tormalle, avautui heti ulko-ovelta reitti hienoille kalastus- ja uintipaikoille. Lehmus-kuopasta, Iivananlinnan ja Hemannin linnan valista seka vesivoimalan edesta loytyi mahtavia kalapaikkoja.
Kevaisin jokeen nousi jopa nahkiaisia, ja vaikka niiden pyynnista sakotettiin, opin kaantamaan pohjakivia seisten polviin asti jaankylmassa vedessa ja nappamaan niita salaman nopeasti. Kerran kovalla sateella nahkiaiset nousivat asfalttitieta kaupungille asti. Jefim-seta kavi vain keraamassa niita ampariinsa.            

      Jannittavinta oli petokalojen kalastus takykalalla. Parhaimmat kalastuspaikat olivat 7. vironkielisen koulun alapuolella lahella Narvajoen ylittavaa rautatiesiltaa, ja myos Lehmus-kuopassa. Molemmat olivat aika syvia varsinkin jalkimmainen, joten heittaakseen takykalan kauemmas oli syyta kayttaa liikkuvaa kohoa. Siihen aikaan olin jo Nevskaja-heittokelan ja aidosta bambusta tehdyn virvelivavan onnellinen omistaja. Nopeasti virtaavasta Narvajoesta sai lipalla ahvenia, toutaimia ja haukia. Suurin virvelilla saamani hauki painoi viitisen kiloa ja se tuli kaksoislipalla vesivoimalaa vastapaata. Kun se otti, innokkaat kalamiehet ymparoivat minua tarjoten kilpaa vetoapuaan. Kaikenlaisista neuvoista ei ollut puutetta. Sain kuitenkin vedettya kalan rantaan omin voimin. Onneksi seta oli lahettyvilla ja auttoi sen kantamisessa kotiin.
Virveloidessamme suosimme Baikal- ja Kemi-merkkisia lippoja seka Tshernospinka-, Otlitshnaja-, Tshudesnaja- ja Noritsh-merkkisia lusikoita. 
Soppa- ja takykaloja sai joesta tavallisella koho- ja pohjaongella.

      Silloin talloin lahdimme muutaman paivan kalastusreissulle Baabinanjarvelle sedan entisen kotikylan takana olevan Kattilan suuntaan. Tuossa matalassa jarvessa oli paljon ahventa. Kesalla jarven vesi oli niin lamminta, etta kalastimme ongilla koko ajan seisten vedessa. Kerran yolla nuotiollemme tulivat nuottamiehet, jotka kalastivat jarveen istutettuja karppeja. He saattoivat olla salakalastajia.   

      Silloisessa Narvassa oli paljon teollisuutta: yli kaksikymmentatuhatta tyontekijaa tyollistanyt Krenholmin tekstiilitehdas, lampo- seka vesivoimalat, rakennusmateriaali- ja huonekalutehtaat, sairaala ja leipomo olivat suurimpina tyonantajina. Tyottomyys oli tuntematon kasite, toisin kuin tanaan.   

      Joskus menimme linja-autolla Narvan tekojarvelle. Ivangorodin paatepysakilta piti kavella jalan padolle asti, josta avautui merellinen nakyma tekojarvelle. Kookkaiden sarkien onkiminen virtavassa vedessa oli melko haasteellista. Haapapuun kukinnan aikaan syotiksi kelpasi myos vesiperhosen toukka, mutta paras oli ehdottomasti sudenkorennon toukka.
Narvan siirtolapuutarhan rajana olleessa kanavassa parhaana syottina toimi heinasirkka. Koho-ongella silla sai virtavassa vedessa pohjan tuntumasta saynavia ja suuria sarkia.      

      Talvella hyvia pilkkipaikkoja loytyi aivan ikkunoiden alta Lehmuskuopasta ja Ivangorodin laivalaiturin edustalta. Syottina viimeisilla jailla useimmiten kaytimme koiruohon varsista ja takiaisen siemenista loytyneita pienia valkoisia toukkia. Paikallisesta kalastuskaupasta sai hyvia mormuskoita: "pisara", "vinonelio" ja "hauli" olivat parhaita. Joskus mormuskoiden kanssa kaytimme pienta korkista tai vaahtomuovista tehtya kohoa, jolloin kalan nykimisen huomasi kohosta eika herkasta karjesta.       
   
      Herasin usein aamulla Jefim-sedan sanoihin "vielako sina nukut, kun toiset kalamiehet ovat jo tulossa lounaalle." Joskus lahdimme hamstraamaan vesiperhosen toukkia linja-autolla ensin Narvajoen yli Ivangorodiin ja sielta edelleen muutaman pysakin verran Kingiseppiin pain, missa ihanassa maalaismaisemassa kiemurteli tiheiden pensaiden reunustama puro. Kaarin housunlahkeet polviini asti ja kerasin puron pohjasta suojakoteloissaan elavia vesiperhosen toukkia, ja silla aikaa Jefim-seta ehti sitoa monta vihtaa talven varalle. Toukat piti kuljettaa ja sailyttaa vedessa, joten paluumatkalle lahdettyamme katemme olivat taynna vesiampareita ja vihtoja. Linja-auton kuljettaja oli selvasti tottunut monenlaisiin kulkijoihin. Suuressa suosiossamme oli myos kaupungin kaatopaikka, josta kavimme hakemassa karpasen toukkia syoteiksi kalakoukkuihimme.      

      Intohimoisempaa sienestajaa kuin Jefim-seta sai hakea. Hanella oli monta omaa sienipaikkaa Narvajoen toisella puolella. Toiseen paasi Ivangorodista kavellen ja toiseen joen yli veneella. Ylityspaikkoja oli useita, kaytimme yleensa Narvajoen puolivalissa ollutta ylityspaikkaa. Pienesta maksusta soutaja oli vienyt sienestajia joen yli ja hakenut sitten takaisin. Palasimme Venajan puolelta jokea yleensa korit taynna. Anna-tadin bravuurisailyke oli marinoidut voitatit, nam!   
 
      Jefim-seta oli uskomaton saunoja. Kavimme usein hanen kanssaan yleissaunassa Krenholmin puolella. Saunominen oli hanelle pyha toimitus. Han kaytti aina itse tehtya vihtaa. Saunaan tultuaan seta laittoi heti vihtansa hautumaan ja kun vihta oli tarpeeksi hautunut, siirryimme loylyhuoneeseen, jossa hanella ei ollut kilpailijoita. Hanen vartalonsa oli vanhanakin pelkka lihasta, ja monet jaivat ihailemaan sen muotoja. Lopetellessamme joku pyysi aina jattamaan hanelle vihdan, ja usein jatimmekin.

      Koimme jannittavia aikoja, kun Lenfilm-studio kuvasi Kuningas Learia Iivananlinnassa. Narvajoen ja linnan ymparisto, samoin kuin koko kaupunki tayttyi elokuvavaesta. Jokea pitkin purjehti oikeita sotalaivoja ja siella taalla nakyivat pyssymiehia keskiaikaisissa varusteissa. Narvajoen yli menevan autosillan kupeessa toiminut Viidakko-tanssilava jatkoi silti toimintaansa viikonloppuisin.      

      Vietimme usein aikaa Leningradin juutalaisten suosimassa Narva-Joensuussa (Hungerburg), joka oli kuuluisa noin 15 kilometrin pituisesta hiekkarannastaan. Sita sanottiin syystakin Viron Rivieraksi.
Eraana kesana olin kuukauden ajan siella pioneerileirilla. Anna-tati ja Jefim-seta kavivat katsomassa minua siella, ja tati sujautti vaivihkaa itse tehdyn tattisailykkeen ohjaajalleni.
Isani tyopaikkana ollut Morfizpribor-merentutkimuslaitos omisti kuntoutusaseman Narva-Joensuussa, jossa vietimme isani kanssa yhden kevatloman hiihtaen ja valmiiseen poytaan kayden.

      Jefim-seta vietti elamansa viimeiset paivat vuonna 1986 sairaalassa Narva-Joensuussa, jolloin kavin hyvastelemassa hanet ja kertomassa omista kalapaikoistani Suomessa. 


Tuulella ei ole ystavaa

Isastani tuli kertaheitolla seka leski etta yksinhuoltaja aitini traagisen kuoleman jalkeen. Ekaluokkalaisena tarvitsin isani mielesta iltapaivakerhopaikan tai hoitajan, koska han tuli toistaan kotiin vasta iltaviiden aikoihin. Kokeilimme Voskova-kadulla hoitajan palveluja, mutta tama osoittautui eparehelliseksi. Jouduin toisella luokalla englanninkielipainotteiseen sisaoppilaitokseen, internaattiin, joka sijaitsi Leningradin kantakaupungissa Bakunina-kadulla. 60-luvun alussa kaytossa oli viela kuuden paivan tyoviikko, lauantai oli tyopaiva, joten minut haettiin sisaoppilaitoksesta kotiin vasta lauantai-iltana ja vietiin takaisin maanantaiaamuna. Asuimme silloin Moskovski-kaupunginosassa lahella Voiton puistoa, joten matkat sujuivat metrolla ja bussilla ruuhka-aikana.

      Sisaoppilaitoksessa oli taysihoito, ja sen lisaksi jokainen sai koko garderobin. Kaikki alus- ja paallysvaatteet olivat upouudet, mutta vari- ja mallivaihtoehtoja ei juurikaan ollut. Lukukausimaksu maaraytyi molempien vanhempien tai jommankumman yksinhuoltajavanhemman tulon mukaan. Muistan isani olleen harmissaan joutuessaan maksamaan korkeimman kausimaksun yllapidostani, joka teki suunnilleen neljasosan hanen kuukausipalkastaan Tiede- ja tutkimuskeskus Morfizpriborin merentutkimuslaboratorion johtajana.

      Noista kolmesta vuodesta mieleeni ei ole jaanyt kovinkaan paljon, paitsi etta ahmin aidin kaipuuseen kotikirjastostamme lainaamiani Fenimore Cooperin ja Mayne Reidin kirjoja.
Kirjoitin 10-vuotiaana Paasiaissaaren aarre -nimisen romaanin, joka jai kesken. Hieman huvittaa, etta kaikilla silloisilla paahenkiloillani on ranskalaiset nimet - huomaa aika selvasti A. Dumas’n vaikutuksen.

      Eraana lauantai-iltana olin todella huolissani siita, ettei kukaan hakisikaan minua viikonlopuksi kotiin. Isani ollessa tyomatkalla, ilmeisesti Kamtshatkalla tai Vladivostokissa, hakuni oli uskottu Katri-serkulleni, jonka tulo jostain syysta viivastyi. Kun kaikki muut oppilaat oli jo haettu, jatkoin ja jatkoin ruudun hyppaamista sisaoppilaitoksemme pihalla, kunnes iltahamarassa tama sitten ilmestyi. Katri-serkku kyllakin korvasi jalkeenpain tuon harmini kutsumalla minut monta kertaa Sever-kahvilaan Nevskille. Kavimme hanen kanssaan myos Apraksin Dvorilla sijainneessa autovaraosakaupassa ostamassa kaksi etulyhtya ja jonkin sahkoisen vempaimen suunnittelemaani henkiloautoa varten.   
Myohemmin kolmannella tai neljannella luokalla sain jo toki itse matkustaa metrolla ja bussilla.

      Luonani sisaoppilaitoksessa kavi musiikinopettaja, ja pian ylpeana esitin nelikatisesti venalaisen Poljushko, pole -kappaleen.

      Kesat sain viettaa edelleen rakkaalla mokillamme. Ollessani noin 10-vuotias matkustin kahden tutun perheen kanssa lomamatkalle Mustallemerelle, Anapaan. Molemmilla perheilla oli yhteensa kolme ikaistani poikaa, joten meilla hauskuutta riitti. Matkustimme junalla etelaan Moskovan kautta, jossa saimme yopya tatini “Stalinin hampaaksi” nimetyssa kerrostalossa keskella kaupunkia.
Anapa oli kuuluisa hiekkarannoistaan ja rauhallisuudestaan. Asuimme vuokraamassamme asunnossa maan tasolla. Pihalla kasvoi valtava mulperipuu, jonka marjoilla herkuttelimme usein pudottamalla ne puun alle levitettyyn kalaverkkoon. Toisen perheen isa harrasti harppuunakalastusta ja sai usein keltteja ja mulloja. Me pojat saimme tyytya tokkojen mato-ongintaan. Anapista kasin kavimme myos Asovanmerelle. Siella vasta olivatkin upeat kala-apajat.

      Koin syntymapaivani hammentaviksi, koska silloin sisaoppilaitoksen johtaja kutsui minut omaan tyohuoneeseen ja kertoi minun saaneen syntymapaivalahjan tadiltani Moskovasta. Toisen maailmansodan jalkeen aitini vanhempi Zina-sisko (Zinaida Petrovna Pogrebenko, o.s. Mavnukova eli Maunu, 18.5.1912–11.7.1993) asui perheineen Moskovassa, jossa hanen Fjodor-miehensa toimi teollisuusministerina. Tadin lahettamat lahjat olivat sen verran arvokkaita ja huomiota herattavia, etten uskaltanut ottaa niita kayttooni sisaoppilaitoksessa ja odotin kunnes lauantaina veisin ne sitten kotiini. Ihmettelinkin suuresti, miksi han ei voinut lahettaa niita suoraan kotiini. Saamani erikoinen kohtelu ja johtajan kunnioittava puhuttelutapa sai minut hamilleni, en tiennyt miten minun piti reagoida tai suhtautua siihen. En myoskaan halunnut mitaan erikoisasemaa kohdalleni, sen takia ujostelin naita tete-a-tete -hetkia sisaoppilaitoksen naisjohtajan kanssa.

      Sisaoppilaitoksen monikerroksisen rakennuksen kiehtovimpia paikkoja oli ullakko, jonne paasi rappukaytavasta. Siella viihtyivat kyyhkyset, ja jos osasi etsia, loytyi myos kyyhkysten munia.

      Kuuban kriisi heijastui myos elamaamme. Kummeillamme oli tapana lukea meille kauhutarinoita nukkumaanmenoaikana. Yleensa kummipojat kertoivat Sir Arthur Conan Doylen romaaneistaan tuttuja tarinoita. Eraana iltana aihepiiri siirtyi sitten luontevasti Herbert Wellsin ja Jules Vernen romaaneihin. Taivas oli taynna tahtia, ja kummipoika sanoi, etta yhta paljon kuin nyt tahtia on taivaalla saattaa tulla pian ohjuksia…   

      Vaikka kukaan oppilaista ei jaanyt koskaan ilman sisaoppilaitoksen hyvaa kotiruokaa, meita kiehtoi varastojen tekeminen. Toimme usein ruokalasta tummaa leipaa poikien yhteiseen makuuhuoneeseen ja piilotimme sitten leipaviipaleet polyisten lammityspattereiden valiin varmuuden varaksi. Suuri juhla koitti, kun jollekin oppilaalle toivat vanhemmat tuoretta ranskanleipaa ja vaikkapa lauantaimakkaraa tai appelsiineja.   

      Samoihin aikoihin aloin kiinnostua myos luokan tytoista. Nina Malysheva ja Lena Varlamova kirjoittivat yhteisen rakkaudentunnustuskirjeen minulle, joka sitten joutui kuin joutuikin luokkamme poikien kasiin. Minulle ei juuri jatetty muuta vaihtoehtoa kuin luopua molemmista tytoista.
Kerran sain synttarikutsun luokkakaveritytolta, jonka kasvot olivat niin sirot ja henkevat, etta han muistutti suorastaan Malvinaa Pinokkion seikkailuista. Han asui aitinsa kanssa lahella sisaoppilaitostamme. Hanen synttareillaan oli joitakin muitakin vieraita luokastamme, ja oliko se sitten katkaistu kouluarki tai jokin muu, mutta ajattelin usein jalkeenpain niita synttareita ja sita tyttoa, ja olin ilmeisesti salaa ihastunut haneen. Myos hanen aidissaan oli jotakin, mita selvasti kaipasin.      
      
      Vuonna 1961 ilmestyneella Tie laiturille -elokuvalla, jonka A. Petrovin saveltama ja G. Pozhenjanin sanoittama Ystavan laulu tunnetaan Suomessa nimella Tuulella ei ole ystavaa, oli erikoinen vaikutus minuun, kolmasluokkalaiseen. Elokuva oli mustavalkoinen ja kertoi kolmiodraamasta, joka ratkaistiin sitten merenrannalla kauniilla ”alakoukulla”. En osaa sanoa, mika sai minut ottamaan siita kohtauksesta mallia, mutta kun pisin ja vahvin poika luokastamme lahti ajamaan minua takaa, hain turvaa poikien vessasta ja siella lyontini osui kuin osuikin hanen leukaansa. Jos vessassa olleet vanhemmat pojat eivat olisi pitaneet hanta kiinni sen jalkeen, minun olisi kaynyt huonosti


The House of the Rising Sun

Perheemme sai jonottaa kauan omaa asuntoa. Aitini ehti kuolla ennen kuin saimme sen isani kanssa Leningradin Moskovski-kaupunginosasta vasta avatun Park Pobedy -metroaseman lahelta. Stalinin kaudella rakennetun lahion vieressa levittaytyi suurehko Voiton puisto pienelokuvateattereineen, lukusaleineen, huvipuistoineen, tanssilavoineen ja luistelukenttineen. Puistossa oli myos useita lampia ja veneasema, josta kesaaikana sai vuokrata soutuveneita. Kesaisin lammista sai koho- ja pohjaongella ruutanoita, ja talvisin seuloivat pilkkijat avannon kautta saamastaan pohjamudasta punaisia surviaisen toukkia tulevia pilkkireissuja varten. 

      Lyhyin matka metroasemalle kulki lahikerrostalojen sisapihojen ja puiston kautta. Park Pobedy -metroaseman Sojuzpetshjat-siivessa myytiin sanoma- ja kuvalehtia. Suunnuntaisin sen eteen kokoontui aika pitka jono – odottamaan Izvestija-lehden liitteena ollutta kuvitettua Nedelja-viikkolehtia, joka kuului Izvestija-lehden uuden paatoimittajan Aleksei Adzhubein, Nikita Hrushtshovin vavyn tekemiin uudistuksiin. Nedelja-viikkolehden hakemisesta sunnuntaiaamuisin tuli uusi tapa monelle lahioasukkaalle.
Elokuvainsinoorikorkeakoulussa opettanut isani rintamakaveri Aleksandr Galnykin kutsui minut aina mukaansa hakemaan lehtea kun olin yokylassa heilla.    

      Puistossa kasvoi paljon poppeleita, joiden villat olivat alkukesan selkein merkki. Niita oli joka puolella riesaksi asti. Syksylla pudonneet marat poppelin lehdet loistivat kujalamppujen valossa ja erittivat niille ominaista kirpeaa tuoksuaan.               
   
      Tilava yksio korkeine sisakattoineen, jossa oli suuri makuuhuoneena toimiva alkovi ja kaasulla toimivat vedenlammittimet kylpyhuoneessa ja keittiossa, sijaitsi viisikerroksisen talon ylimmassa kerroksessa, jonka toinen puoli antoi perati 200 metria levealle bulevarditapaiselle Gagarina-valtakadulle ja toinen Frunze-kadulle (pr. Gagarina, d. 19, kv. 43). Hissia talossa ei ollut. Kaikkiin tasanteisiin oli asennettu roskakuilut ja siirrettavat ruokajatteen keraysastiat, jotka tyhjennettiin saannollisin aikavalein vietavaksi lahimmalle karjatilalle.
Pihalla oli jaakiekkokaukalo, jota kaytin ahkerasti jopa pimeaan aikaan.         

      Sisaoppilaitoksen jalkeen, viidennelle luokalle, jouduin vaihtamaan taas koulua. Onneksi kavelymatkan paasta loytyi tarvitsemani kielikoulu n:o 525, jota ymparoi monet uudisrakennukset. Koulun vieressa oli urheiluketta, ja tyhjillaan olevan alueen toisella puolella matematiikkakoulu. Koulurakennus oli nelikerroksinen, venalaisen P-kirjaimen muotoinen valkotiiliskivirakennus. Toisessa sarvessa oli juhlasali ja toisessa – liikuntasali. 

      Lahio oli rakennettu valjasti, ja kerrostalojen valissa sisapihoilla kasvoi paljon puita seka pensaita. Verrattuna kantakaupunkiin koko koulua ymparoinyt alue tuntui ilmavalta ja viihtyisalta. Omaa asuinaluettamme vihreine leveine katuineen ja puistoistutuksineen, lukuisine hyvine kauppoineen, monumentaalirakennuksineen ja hyvine liikenneyhteyksineen pidettiin arvostettuna ja suosittuna kaupunginosana.               

      Isa oli paivisin toissa ja tuli kotiin vasta viiden aikaan illalla matkustettuaan ensin metrolla Petrogradin puolella sijaitsevalta tyopaikalta, jossa han johti merentutkimuslaboratoriota Tiede- ja tutkimuslaitos Morfizpriborissa. Se oli tyypillinen "suljettu" laitos, jolla oli tekemista puolustusteollisuuden kanssa.
Arkisin jouduin huolehtimaan omasta paivallisesta koulun jalkeen, joten koulupaivan jalkeen matkalla kotiin kavin syomassa katuruokalassa. Isan aamulla antamallaan ruplalla sai kolmen ruokalajin aterian. Yksi rupla oli iso raha, silla sai yhdeksan eskimoa ja vaikka kuinka monta kalastustarviketta. Koulubuffetista sai ostaa maitoa 0,25 litran pakkauksissa, leivonnaisia ja hedelmia.         

      Viikonloput isani kanssa olivat aktiivisia. Minun piti saannollisesti puhdistaa ja kiillottaa kenkani, varsinkin silloin kun lahdimme jonnekin. Tapasin tehda sen kerrostasanteella laittamalla sanomalehden alle. Hyvin nopeasti rappukaytava alkoi tuoksahtaa kenkavoiteelle.
Jos saa oli huono, kavimme usein museoissa: merisota-, tykisto- ja elaintieteellisessa museossa. Filharmoniakonsertit, balettiesitykset ja operetti olivat suosiossamme. Isa suorastaan rakasti Bajadeeri-operettia, ja sen kavimme katsomassa monta kertaa. Isa oli aikamoinen teatterikavija ja suuri musiikin ystava. Varsinkin pianomusiikki oli lahella hanen sydantaan. Hanen lempisinfoniansa oli Brahmsin 3. Kotonamme oli jalallinen jalopuupintainen radio- ja levysoitinyhdistelma, ja sain usein nukahtaa verhon takana olevan alkoviin Beethovenin 8., 14. ja 23. sonaattien hiljaa soidessa Maria Grinbergin esittamina.   

      Kavin myos koululaisten antiikkikerhossa Eremitaasissa, jonne sain matkustaa metrolla ihan yksin muutaman kerran viikossa. Siella tutustuin Leningradin paasyyttajana toimineen isani nuoruuden ystavan Sergei Averjanovin Volodja-poikaan, jonka kanssa hiihtelimme usein Kellomaella, jossa heilla oli tyosuhdemokki. Sittemmin samassa kerhossa kavi myos Pietarin 1. kaupunginjohtajan Anatoli Sobtshakin Ksenija-tytar.

      Talvisina arki-iltoina hiihtamiselle sopiva maasto loytyi ihan naapurista – samaisesta Voiton puistosta, mutta talvisunnuntaisin suuntasimme suksinemme pois kaupungista. Tavallisesti hyppasimme bussiin ja ajoimme metrolinjan viimeiselle asemalle - Kuptsinolle, josta sahkojunamatka Pushkiniin tai Pavlovskiin kesti vain 15–20 minuuttia. Talvisin julkiset kulkuneuvot tayttyivat hiihtajista, joiden sukset oli laitettu suojuspusseihin. Pavlovskissa sijaitseva Euroopan suurin englantilainen maisemapuisto, kooltaan 650 hehtaaria, oli useimmiten matkakohteenamme. Sieltakin loytyi makia. Kun vasymyksen ensimmaiset tunnusmerkit ilmestyivat kasvoilleni, hakeuduimme puistossa sijaitsevaan vuonna 1782 rakennettuun Charles Cameronin sveitsilaiseen tyyliin suunnittelemaan ”Maitomajaan”. Ritarikeisarin aikoina siina sijaitsi navetta, elintarvikevarasto ja virkistystila, jossa hovivaki sai juoda maitoa ja kermaa tumman leivan kera.
Kuuma tiivistemaidolla hoystetty makea kahvi ja piiras tekivat teraa, ja retkemme sai jatkua.
Pavlovskin puistossa hiihdellessamme himoitsin erityisesti kuparin varisia kapyoksia, jotka loistivat auringossa korkeiden kuusien latvoissa kynttiloiden tapaan. Yritin tavoitella niita, mutta useimmiten hyvin korkealla kasvaneet kavyt jaivat vain haaveeksi.   

      Kaipaamiani makia loytyi enemman Kannaksen suunnalta - Toksovasta ja Kaukolasta. Jalkimmaisesta loytyi myos kansainvalisen tason hyppyrimaki. Kaukolassa pidettiin  kansainvalisia hiihtokilpailuja, ja se sai minut haaveilemaan ammattimaisista Parnu-suksista. Sukset olivat silloin puuta ja vaativat tervaamista ja voitelua. Tervasimme isani kanssa suksiamme omassa keittiossamme kaasuhellan ylapuolella.         

      Toisella puolella Voiton puistoa toimi luistelukentta, jossa oli pukuhuoneet, hieno valaistus ja musiikki soi koko ajan. Siella sai kuulla Catarina Valentea, Tom Jonesia, Engelbert Humperdinckia ja jopa The Beatlesia. Tuntui ihanan aikuismaiselta ja kiehtovalta luistella samaan suuntaan muiden mukana musiikin tahdissa. Suloisinta oli ihastua johonkin taitoluistimilla piruetteja tekevaan tyttoon. Itsellani oli tavalliset jaakiekkoluistimet, joten niilla en kyennyt suorittamaan mitaan sen kummempia kuvioita. Kavin luistelukentalla yleensa yksin, ja sita varten piti kavella koko suuren puiston lapi.               

      En muista tarkkaan, milloin minusta tuli intohimopilkkija. Alussa en omistanut edes jaakairaa, joten kaytin Kaukolanjarven jaalla muiden pilkkijoiden tekemia reikia. Varmuuden vuoksi selkarepussani oli vasara, silta varalta etta jonkun vanha reika oli ehtinyt peittya ohueen jaahan. Surviaisen toukkia sai elainkaupasta ja pilkkireissulta palaavilta Suomen rautatieasemalla. Jos elainkaupasta toukat oli loppu ja oli kamala hinku paasta seuraavana paivana pilkille, ainoa toive oli lahtea Suomen rautatieasemalle pyytamaan sinne saapuneilta pilkkijoilta ylimaaraisia toukkia. Kaukolanjarvesta tuli enimmakseen pienia ahvenia ja kiiskia. 

      Kun hankin itselleni oman jaakairan, aloin tehda pitempia reissuja muun muassa Terijoen Lautarantaan ja kavella Suomenlahden jaalla kilometritolkulla, jolloin saaliksi tuli kuoretta. Kuore eli norssi on lohisukuinen kala, joka on kyljistaan hopeanhohtoinen. Silla on suuri, teravahampainen suu ja lohikalojen tapaan rasvaeva selkapuolella lahella pyrstoa. Kuore oli yhta arvostettu kala Leningradissa kuin muikku Suomessa. Se on kausikala, ja sen sesonkiaikaan koko kaupunki tuoksui tuoreelle kurkulle. Kuoreen pilkkiminen on hauskaa ja muistuttaa silakan onkimista ”litkalla”. Pilkkiminen tapahtuu suurilla n. 10 metrin syvyyksilla, jolloin koukkuihin laitetaan tuoreita kalapaloja. Joskus jokaiseen koukkuun tarttuu norssi, ja muutaman kalan nostaminen niin syvalta tuntuu todella jannittavalta. Joskus kiinni jaaneeseen kuoreen iski jopa kuha. Lautarannan taloissa asui useita ammattikalastajia, ja halukkaat tulivat ostamaan kuhaa Leningradista asti.
Leningradissa pilkkiminen oli hyvin demokraattinen harrastus, jolloin junassa, rannalla tai jaalla sai tutustua yliopiston professoreihin, tutkimuskeskusten tutkijoihin tai toimihenkiloihin.
Kaupoissa oli sangen suppea valikoima mormuskoita ja muita pilkkitarvikkeita, joten yksityisyritteliaisyys suorastaan kukoisti: hamaran laskeutuessa Moskovan valtakadun elainkaupan tuntumaan sai yksityismyyjilta ostaa toukkia ja vaikka mita hienoja pilkkeja. Surviaisen toukat yleensa myytiin hetkessa. Ne oli pakattu sanomalehtipaperiin. Vilkas kaupankaynti alkoi jo monta sataa metria ennen varsinaista elainkauppaa.               

      Frunze-kadun ja Moskovan valtakadun risteyksessa sijaitsi paikallinen terveyskeskus, ja  tultuani kipeaksi laakarikaynnin jalkeen haimme isani kanssa Moskovan valtakadun toisella puolella sijainneesta hienosta ruokakaupasta joitain herkkuja: Globus-merkkisia sailottyja hedelmia litran lasipurkeissa, kokonaisen pakastebroilerin, josta isa keitti maistuvan kanaliemen pikaiseksi parantumisekseni. Sairasloman paatyttya piti terveyskeskuksessa tehda viela laboratoriokokeet kouluun paastamiseksi. Myoskaan liikuntatunneille ei ollut asiaa kahteen viikkoon sairasloman jalkeen. Laakari maarasi aina sairastumisen jalkeen kalsiumkloridia ja ruusunmarjasiirappia, joita piti ottaa ruokalusikallinen. Edellinen maistui tosi kamalalle, mutta jalkimmainen oli palkkio karsimyksesta.
Laakarin kutsuminen kotiin oli hyvin tavallista. Heti aamusta piti vain sitkeasti yrittaa  saada puhelunsa lapi terveyskeskukseen.    
Sairastellessa oli hienoa saada osakseen paljon huomiota ja huolenpitoa. Mukavinta oli tietysti jaada pois koulusta ja lukea kalastus- tai inkkarikirjoja. Laajasta kotikirjastostamme loytyivat myos Fenimore Cooperin ja Mayne Reidin kootut teokset, joiden romaanien paahenkiloihin usein samastuin.
Koulunkaynnin pakkasraja oli Leningradissa –25oC.         
          
      Muutaman pysakin etaisyydella koulustamme sijainneessa ostoskeskuksessa toimivat kitarakurssit, joille mina ja muutama luokkakaverini – Dima Golovatshov, Serjozha Tolkatshjov, Andrei Zjuzin ja hanen aitinsa ilmoittauduimme. Andrei Zjuzinin aiti oli kotirouvana, joten hanella oli aikaa harrastaa pianonsoiton ohella myos kitaransoittoa. Kaikilla meilla oli akustiset kitarat. Osasimme jo silloin soittaa bandina The House of the Rising Sun, Cherbourgin sateenvarjot, Man of Mystery ja joitakin muita kappaleita. Soitin mielellani sooloa. Soitimme bandina jopa rappukaytavissa ja tietysti toistemme kodeissa.      
Vahitellen innostuimme tekemaan itse sahkokitaroita. Saastimme valipala- ja lounasrahoja ostaaksemme yhden ainoan lautasen, vispilat tai sellaisia sahkokitaran osia, joita ei voinut tehda itse. Apteekista ostimme kromioidut neularasiat nayttavia talloja varten.

      Oman sahkokitaralaatan sain tehtya lakatusta parisangynpaadysta, jonka loysin lahikaatopaikalta. Jaksoimme kitata, hioa, pohjustaa ja pintamaalata aihioitamme loputtomasti. Jossakin vaiheessa onnistuimme saamaan jopa legendaarisen leningradilaisen Argonautit-yhtyeen bassokitaran. Olimme niin ylpeita siita. Dima Golovatshovin kaulassa se naytti giganttiselta. Harjoittelimme bandina usein kotonani. Saimme esiintya koulun juhlasalissa, luokkadiskoissa ja kesatyoleireilla, joilla kitkimme kolhoosin peltoja ansaitaksemme rahaa Tallinnan luokkaretkea varten.
Bandimme suosiossa olivat ennen kaikkea The Beatlesin albumit Abbey Road ja Magical Mystery Tour.

      Vanhempieni suurella innolla ja karsivallisyydella vuosien varrella keraama laaja kirjasto oli luokkakavereitteni suuressa suosiossa. Saadakseen tiettyja koottuja teoksia vanhempani joutuivat jonottamaan joskus oisinkin. Kotikirjastostamme loytyivat koululuokkamme kaikki kulttikirjat kuten Erich Maria Remarquen Kolme toverusta ja Musta obeliski, Ernest Hemingwayn Nuoruuteni Pariisi ja Ja aurinko nousee ja John Brainen Tilaa huipulla.
Veikkaan, etta luokkamme kaikki pojat olivat yhta aikaa rakastuneita Kolmen toverusten naispaahenkiloon Patrice Hollmanniin. Varsinkin mina! Olen vielakin katkera siita, etta lainattuani Remarquen Mustaa obeliskia rinnakkaisluokan kaverille Serjozha Kuznetsoville menetin kirjan lopullisesti Serjozhan unohdettua sen jonnekin.

      Kotikirjastoni hyllyt kirjaimellisesti notkuivat mm. Stendhalin, Balzacin, Hugon, Merimeen, Musset’n, Flaubertin, Zolan ja Maupassantin koottuja teoksia. Lasitetulla kirjahyllylla olleiden kovakantisten niteiden joukossa ainoana pehmeakantisena kirjana seisoi Andre Maurois’n kirjoittama Orvokkeja keskiviikkoisin -niminen novellikokoelma, jonka isani pyysi minua hartaasti lukemaan. Siihen mennessa olin jo tutustunut Stendhalin Punaiseen ja mustaan ja Balzacin Inhimilliseen komediaan. Ajattelin silloin, etta jos minusta tulisi joskus kirjailija, kirjoittaisin kuin Andre Maurois. Sittemmin 70-luvulla Inostrannaja literatura -nimisessa kirjallisuuslehdessa julkaistiin Maurois’n Kirjeita tuntemattomalle naiselle, ja olin mennytta.
 
      Sain esiintya myos suurkaupungin ulkopuolella. Narvan 7:nnen vironkielisesen koulun koulubandi halusi ehdottomasti kuulla miten soitan Christien Yellow Riveria. Samoin lahella tatini entista kotikylaa sijaitsevassa Kerstovassa sain esiintya tanssiaisissa vierailevana tahtena paikallisen bandin kanssa. Kaytin vibrana sarmikasta juomalasia, jolla tein vaikutuksen muihin bandin soittajiin ja yleisoon.      

      Yhta paljon kuin rokkiin olimme hurahtaneet aikaamme suosituimpiin trubaduurilauluihin. Idoleinamme olivat Bulat Okudzhava, Juri Kukin, Juri Vizbor, Jevgeni Kljatshkin ja Novella Matvejeva. Soitimme heidan kappaleitaan nuotiolla patikkaretkilla ja kesaleireilla, varsinkin Juri Kukinia ja Bulat Okudzhavaa. Rinnakkaisluokan Lena Kumkova osasi esittaa heidan laulujansa erityisen henkevasti. Samoihin aikoihin tein ensimmaisia savellyskokeilujani. Saveltamani Kaupunki-laulu, jonka toki esitimme bandina, oli selvasti saanut vaikutteita Juri Kukinin samannimisesta laulusta.               

      Hyvin varhain tutustuimme myos venajankieliseen Ruotsin radio -nimiseen radio-ohjelmaan, joka lahetettiin joka sunnuntai keskella paivaa. Tuossa ohjelmassa autenttisella venajan kielella katsasteltiin uusimmat albumit, perehdytettiin kuulijat
viimeisimpiin nuorisomuotitrendeihin ja tutustutettiin suosituimpiin diskoihin. Kuulin ensimmaisen kerran CCR:n I put a spell on you -laulun juuri tuolta radiokanavalta, jolloin se teki unohtumattoman vaikutuksen. Ruotsissa asuvien tatieni ansiosta sain jo pienesta pitaen leikkia oikeilla legoilla, ajaa ruotsalaisella potkulaudalla ja kayttaa varikkaita ruotsalaisia vaatteita. Isan mielesta vaaleansininen vari oli kylla tyttojen vari ja hyvin epakaytollinen sellainen. Omistin jopa oikeat laakerikengat, joiden kayttoa toki vahan ujostelin. Hieno beigevarinen poolopaitani aiheutti oudon reaktion yhdelta opiskelijatytolta harjoitellessamme juhlasalissa kouluteatteriesitysta. – Kyllapas tuo tuoksuu vieraalta…

      Olen hirvean kiitollinen omalle englanninkielipainotteiselle lahiokoululleni nro 525. Ei kaikissa kouluissa lueta alkukielella Chauceria ja Shakespearea, Burnsia ja Wordsworthia, Croninia ja Hemingwayta, Steinbeckia ja Salingeria. Ylaaste- ja lukiovuodet olivat opiskelupainotteiset. Englannin kielta opiskeltiin melkein joka paiva. Luokkamme oli jaettu kolmeen ryhmaan, joista kullakin ryhmalla oli oma englannin opettaja. Oma opettajani Margarita Lvovna oli jopa opiskellut Englannissa. Koska englannin ryhmat olivat pienet, sai jokainen oppilas olla aanessa, ja siksi seuraavan paivan tunnille piti valmistautua kunnolla. Huomiota kiinnitettiin paljon Englannin ja USA:n kirjallisuuteen: Beowulfista William Shakespeareen ja Robert Burnsista – Henry Wadsworth Longfellowiin. Shakespearen ja Burnsin sonetteja piti muistaa ulkoa ja Hamletin yksinpuhelukin piti osata ulkoa. Kerran viikossa Home reading -tunneilla kasittelimme mm. A. J. Cronin kirjoittamaa romaania Shanon's way ja Ernest Hemingwayn kirjoittamaa romaania Farewell To Arms, joita meidan piti lukea kotona alkukielella.
Toisinaan myos matematiikka, fysiikka ja kemia opetettiin englanniksi. Kemian opettaja oli toiminut myos luokanvalvojanamme.   

      Lukion aikana koulussa kavivat varvaajat Moskovasta asti houkuttelemassa oppilaita pyrkimaan koulun jalkeen Sotilastulkkien korkeakouluun ja Kansainvalisten suhteiden instituuttiin. Kaksi poikaa luokastamme – Volodja Galahov ja Vasja Lystsev lahtivat koulun jalkeen Moskovaan. Ainakin edellinen valmistui ja tyoskenteli silla alalla.

      Lukion aikana olin enemman kiinnostunut humanistisista aineista - kielista ja biologiasta. Ensimmainen opettajani Ljudmila Ivanovna Jakusheva soitti meille kotiin ja kertoi eraan luokkakaverini ensimmaisesta luokastani pyrkivan yliopiston biologian laitokselle ja kayvan biologian laitoksen preppauskursseilla, jonka jalkeen paasykokeista selviytyminen naytti todennakoisemmalta. En muista tarkkaan, tapasinko hanet vain soitinko hanelle vain, mutta joka tapauksessa olin hyvin innostunut asiasta. Kun kerroin asiasta isalleni, tama valitti biologien surkeata palkkaustasoa ja suositteli tietojenkasittelytiedetta.

      Nain sitten kavi, etta kesalla 1972 ylioppilaskirjoitusten jalkeen hain N. K. Krupskajalle nimettyyn Kulttuuri-instituuttiin (nykyaan Kulttuuriakatemia), johon oli juuri tullut tietojenkasittelylaitos. Ylioppilaskirjoitusten jalkeen jatkoin puurtamista ja valmistauduin paasykokeisiin, joita oli nelja: englannin kieli, historia, venajan kieli ja essee. Sain kaksi kymppia ja kaksi yhdeksikkoa, kympit kahdesta ensimmaisesta, mutten paassyt vaatimattoman keskiarvoni takia. Yhta aikaa kanssani pyrkineen pojan aiti oli tyossa instituutin valintalautakunnassa paasykokeissa, joten arvata sai paasiko han.   

      Isa pelastyi minua uhkaavaa armeijaan menoa, ja sita etta minulla ei ollut minkaanlaista sotilasammattia, joten han soitti rintamakaverilleen Jevgeni Krivoborskille, jolla oli tuttu opettaja Radioteknisessa opistossa, ja pian minusta tuli sen oppilas kahden vuoden ajaksi. Radiosaatajien linjan oppilaista osa oli jo kaynyt armeijan, osa oli samanikaisia kuin mina tai vahan vanhempia. Tyttoja talla linjalla ei ollut. Saman rakennuksen toisessa paassa sijaitsi Laaketieteellinen opisto, josta valmistui sairaanhoitajia.

      Radioteknisesta opistosta valmistuttuani kahden vuoden kuluttua pyrin taas korkeakouluun  – talla kertaa englannin kielen laitokselle yliopistoon. Paasykokeista sain taas kaksi kymppia ja kaksi yhdeksikkoa samoista aineista. Kun kerroin tehtavapaperiini kuuluneesta Sevastopolin puolustuksesta Krimin sodan aikana muiden tehtavien ohella, sain kuulla selin poistuessani historian kokeesta, etta kyllapas tuo ylioppilas osaa historian erinomaisesti. Kun ei lapipaasseiden luettelosta loytynyt taaskaan nimeani, talutti serkkuni Katri minut Journalistiikan laitokselle ja paasin kuin paasinkin sinne.

      Ehdin suorittaa yhdella kertaa koko englannin kielen oppimaaran ennen armeijaan lahtoa, silla lykkayksen saivat ainoastaan paivalinjalla opiskelevat, enka voinut kuvitella pyytavani seuraavat 5–6 vuotta taskurahaa isalta tai aitipuolelta. Vaikka lahto armeijaan hirvitti, sain voimaa siita, etta paasin yliopistoon vain omilla ansioillani, ilman minkaanlaisia suhteita. Armeijan jalkeen jatkoin yliopisto-opintojani journalismin parissa.


Taalta joku on selviytynyt hengissakin

Olin valmistautunut henkisesti ja fyysisesti kaksi vuotta kestavaan neuvostoarmeijaan. Mutta siihen en ollut valmistautunut, etta joutuisin varuskuntayksikkoon Jamalin niemimaalle, Karanmeren rannalle.

      Marraskuussa 1974 kutsuntalautakunnan haastattelun jalkeen minun oli tultava kokoontumispaikalle mukanani henkilokohtaiset tavarani ja evaat yhdeksi paivaksi. Sielta meidat kuljetettiin tilapaiseen oleskelupaikkaan, jonne tuli kutsunnan saaneita poikia Leningradin kaikista kaupunginosista. Saimme odotella koko paivan taydessa epatietoisuudessa, kukaan ei tiennyt milloin meidat viedaan ja minne. Kersantit, jotka meita valvoivat, eivat osanneet sanoa mika on maaranpaamme.
   
      Vihdoin meidat kuljetettiin Moskovan rautatieasemalle, missa juna jo odottikin. Junan kyltissa luki Leningrad – Vorkuta, mika oli meille varsinainen jarkytys. Jokainen meista tiesi Vorkutan vankileireista, kurjuudesta ja pimeydesta. Lisaksi monilla pojilla oli vain syysvaatteet yllaan ja evaatkin olivat odotellessa huvenneet.
   
      Kolme vuorokautta kestava junamatka uuvutti. WC-kaynnitkin olivat luvallisia vain vartijan seurassa. Muutamaa tappelua ja salaviinanhankintakeikkaa lukuun ottamatta matka kului ahdistavan alakulon vallassa.

Iltamarssilla tulipalopakkasessa

Vorkutassa talvi oli jo pitkalla. Rakennukset ja ajoneuvot olivat paksussa huurteessa.
Meidat kuljetettiin suoraan sotilassaunaan, jossa omat siviilivaatteet ja muut ylimaaraiset tavarat piti jattaa yhteiseen kasaan. Ennen saunaan menoa jokaisen pojan paa ajettiin kaljuksi. Saunan jalkeen saimme ohuet ja paksut pitkat alushousut ja jalkaratit, arki- ja juhlavaatteet, saappaat ja kengat.      
    
      Varuskunnassa oli koko alueen radioteknisten joukkojen hallintokeskus paaesikuntineen, laitekorjaamoineen, teehuoneineen ja klubeineen. Minut kiinnitettiin muutaman muun alokkaan kanssa laitekorjaamoon, jossa vaadittiin elektroniikan tuntemusta. Oleskelu sisalla oli suorastaan mukavaa, lammin ja valoisa korjaamo tuntui kodikkaalta, verrattuna pakolliseen ulkona olemiseen.
Paivat kuluivat toistensa kaltaisina. Pakkanen poltti hengitystorvea, korvat, kadet ja jalat palelivat marssiessa pitkin sileaksi putsattua varuskunnan paatieta. Marssiessa oli jokaisen pakko laulaa vaikka pakkasta oli reilusti yli 40 astetta.

Rangaistus tehottomuudesta
 
Ihminen voi oppia asioita, joista ei ole koskaan ollut kiinnostunut. Opin, miten puretaan, kootaan ja kasitellaan kivaaria, miten suojanaamaria kaytetaan, ja miten vannotaan sotilasvala.
   
      Armeijan arkirutiiniin tuli piristysta, kun sain aloittaa valotaulun tekemisen varuskuntaa varten Vorkuta-kaupungin nuorisotalon tyopajassa. Monet kadehtivat minua kun sain liikkua itsekseni siviiliymparistossa, matkustaa julkisilla kulkuvalineilla ja herkutella kaupungin kahviloissa sotamiehen 3,60 ruplan suuruisella kuukausipalkalla. Tata ”juhlaa” kesti muutaman viikon, kunnes minun piti esitella tyoni tulokset. Vaapelin mielesta en ollut saanut riittavasti tulosta aikaiseksi, joten kayntini kaupungissa loppuivat silta seisomalta.
    
      Pian kuulin huhuja, etta rangaistukseksi tehottomuudestani minut lahetettaisiin kaikkein etaisimpaan ilmavalvontayksikkoon Karanmeren rannalle Novaja Zemljan valittomaan laheisyyteen. Huhuista tuli totta, kun paavaruskuntaamme saapuivat uudet alokkaat ja minut komennettiin heidan kanssaan varuskuntamme yhteen sen pohjoisimmista yksikoista. Olin pettynyt, mutta en pelannyt enaa, koska armeijaa oli takana jo puolen vuoden verran.
    
      Mutta puolitoistavuotta olisi yha edessa, paikassa josta en tiennyt muuta, kuin etta siella olisi viela kylmempaa.

Jamalin niemimaalle

Lahdimme junalla Vorkutasta Uralin yli Labytnangi-kaupunkiin, josta jatkoimme matkaa Ob-joen yli Salehardiin. Sielta lensimme JAK-40 matkustajakoneella Kamennyi-niemimaalle, missa viivyimme muutaman paivan huonon lentosaan vuoksi. Paikka oli sivilisaation viimeisia keitaita. Asustimme muutaman paivan paikallisessa siviilihotellissa, kodikkaassa puutalossa. Kavimme syomassa samassa kahvilassa geologien seka oljy- ja kaasumiesten kanssa. Ateriat poikkesivat armeijan tylsasta ruuasta, ne olivat maukkaita ja runsaita.
   
      Nautin suunnattomasti tasta levahdyshetkesta ja pienesta siemauksesta siviilielamaa. Viimeisen kerran puoleentoista vuoteen saimme nahda meille hymyilevia tyttoja ja lentokoneella Moskovasta asti saapuneita upseereiden ja geologien vaimoja, joilla oli mukanaan tuoreita hedelmia ja kukkia.   
   
      Edessa oli taas suuri tuntemattomuus. Pian nousimme MI-8 -helikopterilla ilmaan paamaaranamme 5. valvontayksikko Jamalin niemimaalla Novaja Zemljaa vastapaata. Helikopteri lensi matalalla ja allamme nakyi loputtomasti jaan peitossa olevia lampia, joita oli niin tiheasti, etta koko maan pinta naytti repaleiselta. Joidenkin lampien rannalla nakyi poroja ja nenetsi-vaestoa kotojensa aarella. Missaan ei nakynyt minkaanlaista kasvillisuutta.
   
      Kun helikopteri alkoi laskeutua emme alussa nahneet mitaan, koska kaikki oli lumen peitossa, joka oli niin valkoista, etta maa muistutti valtavaa pilvea, johon piti laskeutua.
Vahitellen silma alkoi erottaa hirsisiltoja, joiden paalla pyorivat tutka-antennit. Helikopteri laskeutui neliomaiselle alustalle, ja me olimme perilla. Luonnottoman kirkas auringon valo  haikaisi, ja hengitys salpaantui pakkasesta ja jannityksesta.
   
      Kavelimme lumeen kaivettua kaytavaa pitkin, joka johti kasarmiin. Astuessamme sisaan paallemme laskeutui hamara, joka kirkkaan auringon valon ja lumen jalkeen tuntui taydelta pimeydelta. Tasta pimeydesta alkoi vahitellen erottua meita uteliaasti tarkkailevia nuoria miehia, joista useilla oli parta ajamatta. Monilta puuttui takistaan myos valkoinen sisakaulus, joka paavaruskunnassa piti joka ilta pesta, silittaa ja ommella takaisin takkiin ennen iltatarkastusta.
   
      Nama ”vanhat” alkoivat innokkaasti tiedustella oliko ketaan Liettuasta, Keski-Aasiasta, Leningradista. He halusivat heti kuulla jos joku osaisi soittaa kitaraa, johon mina vastasin myontavasti. Me naytimme ”vanhojen” mielesta varmaan hyvin pelastyneilta, koska heista eras sympaattisen oloinen rauhoitteli meita todeten, etta kylla taalta moni on hengissakin kotiin lahtenyt.
    
Vaativa tyo simputuksen varjossa

Minut komennettiin niin vaativaan tehtavaan, johon en koskaan olisi uskonut paasevani. Tehtavanani oli muutaman muun sotilaan kanssa seurata Alaskan ja Norjan valista Naton lentoliikennetta. Jos huomasimme tutkassa vieraan lentokoneen tunkeutuneen maan ilmatilaan taytyi meidan halyttaa omat havittajamme ja ohjata ne kohteeseen. Nama lensivat kohteen valittomaan laheisyyteen ja pakottivat sen poistumaan. Automaattinen ohjausjarjestelma oli silloin huippuluokkaa, ja me olimme yksikkomme aatelia, tyotamme arvostettiin.

      Mutta arvostetusta tyosta huolimatta elama Jamalin niemimaalla oli rankkaa. Mieleeni on syopynyt muistikuva lumen sahaamisesta valtaviksi kuutioiksi, josta sulatettiin juomavetta. Kivennais- ja hivenaineiden puutteesta moni nuori mies sai pahan ihottuman, ja useilla lahtivat hiuksetkin.
   
      Sateilyltakaan emme valttyneet. Joskus upseerit kaskivat kiiveta toiminnassa olevaan tutkaan korjaustoimenpiteita varten vailla minkaanlaisia suojavarusteita.
   
      Lyhyen kesanavigaation aikana oli kiire saada tehtya kaikki purkaus-, kuljetus- ja varastointityot. Lyhyt ja viilea kesa kesti korkeintaan kaksi kuukautta, jolloin laivat toivat elintarvikkeita ja muita varusteita. Ruuat paatyivat varastoon ja me saimme syoda vanhat muonat alta pois, kunnes uudet taas ennattivat vanhentua. Voi oli yleensa paksun keltaisen tai sinertavan kuoren peittamaa ja leipa oli puoliraakaa ja kosteaa, koska ”leipuri” oli kayttanyt hiivan sahdin valmistamiseen.   
    
      Sotamiehet oppivat nopeasti, ettei kohteliaisuus ja hyvat tavat ole taalla arvossaan. ”Vanhat” sanelivat miten yksikossa elellaan, vahemman palvelleiden kersanttien oli turha edes yrittaa maarailla.
Usein herasimme kylmyydesta jaykistyneina, koska kattilahuoneessa lammittajana ollut ”vanha” meni yolla mukavasti nukkumaan sen sijaan, etta olisi saannollisesti lisannyt hiilia lammitysuuniin. Nuoria pakotettiin luuttuamaan markia lattioita, joihin johdettiin sahkoa. Kesken younien jotkut saattoivat joutua yllattaen kiillottamaan ”vanhojen” saappaita, silittamaan heidan paitojaan tai lapioimaan jaatynytta kivihiilta hiilivarastossa.   
   
      Vakivalta ei ollut vierasta. Muistan kun kieltaydyin kauluksen kiinniompelemisesta ”vanhalle” ja pelkasin, etta yolla minut heratetaan ja hakataan joukolla pesutilassa ilman yhtaan mustelmaa, tata sanottiin ”munuaisten irtilyomiseksi”. Pelastuksekseni koitui kitaransoittotaitoni. Kerran meille luettiin ilmoitus, etta jossakin yksikossa eras alokas ei ollut kestanyt kiusaamista ja oli ampunut simputtajansa hengilta.
   
Arktista elamaa

Upseeristolla naytti olevan mukavat olot. He huvittelivat ampumalla merilintuja, naaleja, riekkoja ja muita elaimia. Rannikolla viihtyi kymmenia tuhansia muuttolintuja, ja kalaa oli yllin kyllin jokaisen upseeriperheen makuun.
   
      Paikallisvaki eli nenetsit elivat taysin omaa elamaansa poroineen ja sukuriitoineen. En ole ollenkaan varma ulottuiko silloinen Kremlin valta heidan kotoihinsa. He hoitivat asiansa omalla tavallaan. Usein nenetseja nakyi yksikkomme alueella hieromassa turkiskauppoja.
   
      Lahella yksikkoamme sijaitsi oljyn- tai kaasunporaustorni, jossa paloi yota paivaa kirkas soihtu. Se oli ainoa valo ymparillamme pimean tullen, ja ainoa muistutus muun maailman olemassaolosta.
   
      Posti kavi todella harvoin. Usein saimme odotella useita viikkoja kunnes postihelikopteri ilmestyi tutkan kuvaruutuun ja iloisena saimme valittaa viestin puhelinlinjaa pitkin eteenpain. Postin saapuminen merkitsi aarettoman paljon meille kaikille. Sensuurista huolimatta se oli ainoa toimiva ja elava yhteyskanava siviilielamaan. Mina kirjoitin kirjeita kotiin, sukulaisilleni ja ystavilleni. Kirjoittaminen auttoi selviytymaan henkisesti. 
   
      Kerran herasimme halytykseen. Eras Murmanskista kotoisin oleva sotamies oli jattanyt asemansa ja karannut ilmeisesti simputuksen takia. Ihmettelimme minne han halusi paeta. Eloonjaaminen ei naissa olosuhteissa olisi ollut yksikon ulkopuolella ollenkaan varmaa. Onneksi hanet loydettiin ja lennatettiin tutkittavaksi sairaalaan. Eras sotamies puolestaan teeskenteli sairastavansa vakavaa vatsahaavaa. Han oli nielaissut metalliesineen, joka nakyi rontgenkuvissa tummana varjostumana. Totuutta han ei kertonut edes leikkaussalissa ennen nukutusta.
   
      Eras sotamies joi puolestaan ahdistukseensa jaanestoainetta, johon han menehtyi.

Armeijan parasta aikaa

Syksylla 1975 minut siirrettiin takaisin paavaruskuntaan Vorkutaan tulossa olevan leikkauksen vuoksi. Vorkutasta minut lahetettiin sotilaslaakarin ja -valskarin seurassa junalla sotilassairaalaan, joka sijaitsi Vologdassa. Leikkauksen suorittanut kirurgi tuntui luotettavalta ja patevalta, mutta kolmena perattaisena yona herasin verenvuotoon, ja kolme kertaa minut kiidatettiin uudelleen leikattavaksi ja ommeltavaksi.
   
      Kaikesta huolimatta tama oli armeijan parasta aikaa. Sain jutella viehattavien sairaanhoitajien kanssa, lukea rauhassa ja ennen kaikkea sain soittaa kotiin ensimmaista kertaa, vaikka armeijassa olin ollut jo kokonaisen vuoden.
   
      Sairaalassa sain levata lahes kuukauden, jonka jalkeen minut siirrettiin takaisin Vorkutan varuskuntaan. Minut komennettiin tutkaoperaattoriksi lahella paavaruskuntaa sijaitsevaan yksikkoon. Edessa oli viela kokonainen vuosi.

      Viimeisen palvelusvuoteni parhaita hetkia olivat rauhalliset yot paivystysasemalla, jossa oli tilaisuus lukea ja kuunnella salaa ulkomaisia radioasemia. Kerran paivystava upseeri sai minut radion kuuntelusta kiinni ja jouduin puhutteluun. Myohemmin samainen majuri yritti varvata minut KGB:n tiedonantajaksi.

      730 paivaa kestanyt ”kunniavelvollisuuteni” paattyi puolustusministeri marsalkka Ustinovin kotiuttamiskaskyyn. En unohda milloinkaan sita hetkea, jolloin paivystaja soitti tutka-asemalleni ja ilmoitti: ”Sotamies Andrei Tarsalainen, heti juoksujalkaa kasarmiin, tanaan te lahdette kotiin!”
   
      Saavuttuamme vihdoin Leningradin Moskovan-rautatieasemalle me heittaydyimme maahan ja suutelimme marraskuun sateen kastelemaa markaa asfalttia.
Palatessani armeijasta jarkytyin sita, kuinka paljon isani oli vanhentunut. Uusi elama nuoren vaimon ja pienen vilkkaan lapsen, velipuoleni, kanssa oli vaatinut veronsa. Isa oli ehtinyt toimia radiotekniikan opettajana muutaman vuoden ajan, ja sekin oli varmaan vaikuttanut kuluttavasti. Isa kuoli 17. toukokuuta 1977 sairastuttuaan keuhkokuumeeseen, mutta perimmainen syy oli tietysti sydan, jonka piti kestaa liikaa: yli kuusi vuotta sotaa, puolison menetys ja paljon muutakin.   

      Edessani oli muutto aitipuolen luota, asettuminen uuteen asuntoon Tipanova-kadulla ja tyoskentely Intouristin matkaoppaana yliopisto-opintojeni ohella. Silloin en voinut edes kuvitella, etta viiden vuoden kuluttua menen naimisiin, muutan esi-isieni maahan, perustan oman firman ja asetun omaan Kuunlaaksooni.


Paaskysen Pesa

Armeijan paras anti oli se, etta sen jalkeen tiesin varmasti ainakin sen, mita en halunnut jatkossa tehda. Ja sellaista ihmisluonteiden kirjoa kuin neuvostoarmeijassa en ole sen koommin kohdannut. Saman katon alle joutui niin erilaisia ihmisia koko valtavan maan monista kolkista, joiden piti tulla toimeen keskenaan.

      Palattuani siviiliin tein lasnaoloilmoituksen Leningradin yliopiston journalistiikan laitokselle ja aloin opiskella. Halusin kuitenkin tyoskennella opiskelun ohella, joten pidin silmani ja korvani auki. Entiselta kurssikaveriltani sain kuulla tyovoimapoliittisesta matkaopaskurssista, jonka jarjesti valtakunnallinen matkatoimisto Intourist. Tehokas opiskelu olisi kestanyt puoli vuotta ja tapahtuisi kohdallani paakielellani eli englannilla ja siita viela kaiken lisaksi maksettaisiin kuukausipalkka niin kuin tyosta. Kielikouluni pohjan ansiosta paasin kurssille helposti ja aloin viettaa Leningradin ja sen esikaupunkien museoissa seka palatseissa kahdeksantuntiset 'tyopaivat' ja iltaisin jatkoin viela opiskelua yliopistossa. Olin ainoa miespuolinen opiskelija kurssillamme, ja mukana oli myos minua nuorempia ja vanhempia naisopiskelijoita. Armeija oli vienyt viimeisetkin itsetuntoni rippeet ja tunsin itseni jotenkin tolvanaksi nuorten tyttoopiskelijoiden seurassa. Sopeutuminen naisvaltaiseen tyoyhteisoon kesti jonkin aikaa. Nautin kuitenkin suunnattomasti siita, etta sain opiskella kaikki paivat taidetta, joka tuki mainiosti laitokseni antiikkikirjallisuuden opetusohjelmaa.            

      Toukokuussa sain jo ensimmaisen tyomaarayksen. Matkaoppaan tyo oli vaihtelevaa ja kiehtovaa. Sain myos aterioida turistieni kanssa tyopaikkani kustannuksella ja maksaa myos omista aterioistani shekkivihollani, joten poikamieselamaani tuli helpotusta silta osin. Tarjolla oli yksityisturisteja ja turistiryhmia, edelliset olivat usein saapuneet Leningradiin  loistoristeilijoilla, kuten Britaniksella. Sain tyoskennella muun muassa Australian hiippakunnan oppaana, Britaniksen ym. risteilymatkustajien seka Lontoossa kokoontuneiden ja sielta Pohjoismaiden kautta Leningradiin busseilla saapuneiden camping-ryhmien kanssa. Perheelliset naisoppaat eivat mielellaan lahteneet kahden viikon kiertueelle naiden paaasiassa Australiasta ja Uudesta Seelannista tulleiden turistien kanssa, koska ne olivat aika rankkoja jo pelkan motelli- tai leirintaaluemajoituksenkin takia. Minulle se oli lastenleikkia armeijan jalkeen. Mieluisimpia kansainvalisia matkatoimistoja olivat muun muassa Sundowners, Transit Travel, Top Dec Travel, Kontiki Travel, Globus Gateway ja Trafalgar. Niissa oli aina mukana keittiotraileri ja kokki, matkan varrella taydensimme varastoja kauppatoreilta. Saimme olla yhdessa kaikki paivat, uida, pelata futista tai lentopalloa, laulaa tai runoilla. Hauskuutta riitti. Joskus camping-ryhmat olivat valinneet kuninkaansa ja kuningattarensa. Ja jos joku oli tehnyt jonkun nolon tai hassun jutun, sai varautua kantamaan kaulassaan suurkokoista tuttia muutaman paivan ajan.               
Oli aina yhta suloista palata kotikaupunkiin tyomatkoilta tai melontareissuilta Vuokselta, jossa olin ruokkinut hyttysia viikkokausia. Annoin todella arvoa lampimalle suihkulle ja poikamiesboksilleni Tipanova-kadulla (ul. Tipanova, d. 7, kv. 13).   

      Kaytin toissa Intourist-matkatoimistossa talvella maiharia ja kuukenkia ja kesalla farkkuja ja Playboy-kenkia, vaikka oppaan kuului kayttaa beige virkapukua. Kaikki luulivat, etta sain suhteillani "erikoisluvan" siihen.

      Kesan paatyttya toita riitti vain englanninkielisen osaston vakituisille tyontekijoille, joten sain keskittya taas yliopisto-opiskeluuni. Opeteltuani myohemmin kohtalaisesti myos suomen kielta sain toimia matkaoppaana myos suomalaisten ryhmien kanssa. Meilla oli erittain hyva suomen kielen opettaja Mikko Silvan, joka oli aiemmin johtanut matkatoimisto Intouristin suomenkielista osastoa, ja sittemmin siirtynyt Lokakuun rautateiden palvelukseen. Saimme opiskella suomen kielta useampana iltana viikossa kahden vuoden ajan hotelli Jevropeiskajassa, jonka toisessa kerroksessa kaytettavissamme oli kodikas kielistudio tarvittavine laitteineen.
               
      Marraskuussa 1980 minua pyydettiin suomalaisten matkaoppaaksi Jaltalle koko kuukaudeksi, johon suostuin hyvin vastahakoisesti johtuen siita, etta halusin viettaa synttareitani mieluummin kotona kuin komennuksella. Toivoin kuitenkin palaavani takaisin ennen syntymapaivaani.
”Sametti-marraskuussa” Jalta oli parhaimmillaan. Tukikohtanani oli hotelli Jalta. Samassa hotellissa asui muun muassa Etu-, Ystavyys- ja Finnsov-matkojen edustajia.

      Sain vetaa Suur-Jalta-, Vorontsovin palatsi- ja Livadia-kierroksia kuten myos pidempia retkia Nikitskin kasvitieteelliseen puutarhaan ja entisen Krimin kaanikunnan eksoottiseen Bahtshisarai paakaupunkiin. Isannoin mielellani myos teetilaisuuksia ja laksiaisillallisia.
Paikallinen esimiesopas sai puhuttua minut ympari, joten jain Jaltalle viela syntymapaivaviikoksi.

      Muutaman paivan kuluttua Suur-Jalta -kierroksella pienen Paaskysenpesa-linnan kohdalla tapasin ensimmaisen kerran tulevan vaimoni Anne Hakkisen, joka kuului vasta saapuneeseen uuteen ryhmaani. Syntymapaivanani olin palaamassa turistien kanssa kokopaivaretkelta kun tormasin taas haneen hotellin hississa. Pyysin hanta  syntymapaivakahville. Tapailimme Annen lomaviikolla vapaa-aikanani ja varoimme joutumasta hankaluksiin, silla Intouristin matkaoppaana minulla ei saanut tietenkaan olla henkilokohtaisia kontakteja turisteihini enka saanut kayda heidan hotellihuoneissaan. Eritoten piti varoa kerrospaivystajia, joita oli istumassa jokaisessa hissiaulassa. Niin kuin jokaisessa hotellissa myos Jalta-hotellissa oli toiminut ”erikoispalvelu”, joka kavi kerran hakemassa valuuttabaaripoydassani istuneen Intouristin ruotsinkielisen matkaoppaan.   

      Palattuamme Annen kanssa kukin omaan kotiimme ryhdyimme kirjeenvaihtoon. Soitettuani kerran Annen tyopaikalle kirjastoon, sovimme hanen tulostaan jouluksi luokseni. En ollut koskaan aiemmin soittanut ulkomaille, joten jannitysta riitti. Vaati rohkeutta menna Leningradin paapostiin ja tilata ulkomaanpuhelun sielta. Kauhukseni tilauksen yhteydessa piti ilmoittaa seka nimeni etta osoitteeni, joten keksin jonkun ensimmaisena mieleeni juolahtaneen nimen ja osoitteen ja jain kiltisti odottamaan vuoroani. Tasta soitosta alkoi kahden vuoden seurustelu, jolloin Anne kavi tiheasti katsomassa minua Leningradissa tuhlaten kaikki rahansa matkoihin. Seuraavana vuonna menimme kihloihin ja sita seuraavana naimisiin.   

      Naimisiinmenooni asti sain tyoskennella ja valmistua rauhassa, ja potkut matkatoimistostani tulivat vasta vietyamme Annen kanssa vihki-ilmoituksemme Petra Lavrova -kadulla sijainneeseen avioliittopalatsiin. Ehdin kayda Bakussa, Tbilisissa ja Keski-Aasiassa - Tashkentissa, Buharassa ja Samarkandissa - lahella Afganistanin rajaa, johon olisin joutunut varmasti kertausharjoituksiin, jollen olisi "mennyt naimisiin ulkomaalaisen kanssa". Se olisi vasta hauskaa Jamalin niemimaalla viettamani kahden vuoden lisaksi!   

      Vihkimisemme jalkeen Annen piti palata Suomeen, ja minulla alkoi varsinainen piina-aika, silla en ollut ollenkaan varma siita, etta paasen lahtemaan maasta. Maastamuuttolupaa ei valttamatta olisi tullut, koska armeijasta oli kuulunut vain kuusi vuotta, ja muutenkin saatoin olla niin sanottu ulkomaille matkustuskiellossa oleva henkilo aidinpuolisen isoisani kohtalon tai isani salaisen tyopaikan takia. Syyna saattoi olla myos naimisiinmenoni ulkomaalaisen naisen kanssa. Naihin syyllistynyt ei paassyt milloinkaan matkustamaan ulkomaille. Ja mika on pahinta, hanen tyollistamismahdollisuutensa olivat hyvin heikot, koska jokaisessa tyohonottokaavakkeessa on kohdat: siviilisaaty, vainottuja omaisia yms. Yleensa ulkomaille matkustuskiellossa olleet henkilot joutuivat tyytymaan tyoskentelyyn vahaarvoisissa ja huonosti palkatuissa tehtavissa. 

      Minua hirvitti myos polttaa kaikki sillat takanani, koska valmistumiseni myota edessa olivat auenneet lukuisat tyonsaantimahdollisuudet. Olin saanut tyotarjouksen arvostetulta APN tietotoimistolta seka kutsun jaada journalistiikan laitokseeni jatko-opiskelijaksi. Moskovalaiset sukulaiseni houkuttelivat minua kaikin voimin myos Moskovaan Kansainvalisten suhteiden instituuttiin (MGIMO). Siella asuivat Zina-tatini miehensa Fedjan kanssa seka heidan poikansa Igor ja Juri perheineen. Juriin minulla oli ikaeroa kuusitoista vuotta ja Igoriin yhdeksan. Kapellimestariksi valmistunut Julia, nuorin sisaruksista, oli minulle kaikkein laheisin.
Armeijassa ollessani sain jarkyttavan uutisen. Julia menehtyi lento-onnettomuudessa matkalla Moskovasta Jerevaniin.
Igor teki merkittavan uran diplomaattina ja Juri insinoorina myos kaupallisella alalla.   


      Aloin kerata tarvittavia papereita Viisumi- ja rekisterointitoimisto OVIRille pysyvaa maastamuuttoa varten. Ja niita olikin aikamoinen liuta: todistuksia velattomuudesta kaupungin sahko-, vesi- ja puhelinlaitoksille, todistus asunnon luovuttamisesta kaupungille korvauksetta, ammattiyhdistyksen jasenkirjan seka sotilaspassin palauttaminen yms. Sotilaspassini palauttaminen osui kreivin aikaan, koska lahioni sotakomissariaatti oli lahettanyt minulle kutsun kertausharjoituksiin, ja olisin muuten saattanut joutua vaikka mihin kriisipesakkeeseen, jonka jalkeen maastamuuttoni olisi ollut vielakin hankalampaa.

      Jotta OVIR olisi ottanut paperini kasiteltavakseen minulla piti olla tyopaikka. Potkuni oli muodollisesti muotoiltu irtisanoutumiseksi omasta tahdostani. Ei auttanut muu, kuin ryhtya vikkelasti tyopaikkaa etsimaan, mika oli vaikeaa, koska ulkomaalaisen kanssa naimisissa oleva henkilo ei paase mihinkaan hyvaan duuniin. Onnistuin hankkimaan jotain hanttihommia ja yritin vieda hakemukseni OVIRiin marraskuussa 1982, L. I. Brezhnevin kuoleman aikoihin, jonka jalkeen maahan julistettiin suruaika. En ollenkaan huomannut ulkomaailman tapahtumia, koska olin niin taynna omia ongelmiani. Piti odottaa valtakunnallisen suruajan paattymista.            

      Siita alkoi varsinainen maastamuuton odottaminen, joka kesti melkein puoli vuotta. Maastapoistumisluvan lisaksi minun piti saada Suomesta maahaansaapumislupa, ja senkin odottaminen kesti. Sain tarpeeksi aikaa hankkiakseni maastaviemisluvan haluamilleni kirjoille. Niita kertyikin kokonainen matkalaukullinen. Kotikirjastomme ei olisi mahtunut edes konttiin, mutta nyt piti valita mita ottaa mukaan ja mita jattaa. Vaikka vanhempani olivat maksaneet jo kertaalleen, joskus jopa oisin jonottamansa kootut teokset, piti Suomeen mukaani ottamat kirjat vieda SNTL:n Kulttuuriministerioon leimauttamista ja vientiluvan saamista varten ylimaaraista maksua vastaan. Onneksi Leningradin Yleisesta kirjastosta loytyi Kulttuuriministerion edustusto, joten Moskovaan asti Suomeen mukaani ottamiani kirjoja ei sentaan tarvinnut vieda. Toiseen matkalaukkuun pakkasin LP-kokoelmani ja kolmanteen henkilokohtaiset vaatteeni.

      Kavin myos Moskovassa SNTL:n Opetusministeriossa vaihtamassa maan sisaiseen kayttoon tarkoitetun journalistin tutkintotodistukseni maasta vietavaan englanninkieliseen DI-sarjalaiseen eli diplomaattisarjan tutkintotodistukseen, joka piti vieda sitten Suomen Moskovan-suurlahetystoon laillistettavaksi. Eika tama ole onnistunut tieteenkaan yhdella kerralla, vaan yhden talven aikana sain kolme kertaa matkustaa Leningradin ja Moskovan valilla, joten Punainen nuoli -junassa viettamiani teehetkia kertyi aikamoinen maara.

      SNTL:n Opetusministerion virkamies piti velvollisuutenaan ilmoittaa minulle hymahtaen, etta joka tapauksessa maittemme valilla ei ole yhteissopimusta tiedotusopista, joten tutkintotodistustani ei voi automaattisesti rinnastaa vastaavaan suomalaiseen tutkintotodistukseen.   

      Maaliskuussa 1983 sain vihdoinkin OVIRilta hartaasti odottamani maastamuuttoluvan, jolloin minun piti poistua Neuvostoliitosta maaratyssa ajassa. Hankin itselleni junalipun, sain vaihtaa vain muutaman sadan markan edesta rahaa ja ilmoitin tohkeissani Annelle saapumispaivamaaran sahkeitse. Unohdin ilmoittaa, milla kulkuvalineella olin tulossa. Koin sitten hauskan yllatyksen nahdessani hanet Helsingin rautatieasemalla.            


Lapsuuteni sillat - Muistoja kaupungista, jota ei enaa ole


Pietari on enemman kuin  kaupunki. Se on puhumisen, asennoitumisen ja elaman tapa. Silla ei ole mitaan tekemista paremmuuden tai ylemmyyden kanssa. Pietari on vain erilainen. Tai on ollut muistoissani.
Elin lapsuuteni ja nuoruuteni Leningradissa, jonka jatin taakseni 1980-luvulla. 

      Siita on vuosia kun kaupungissa sai kuulla omaa paikallista slangia omine aantamisvivahteineen ja nahda kaupunkilaisten maaratietoisesti kiirehtivan omille asioilleen. He, jotka olivat syntyneet ja elaneet ikansa kotikaupungissaan, joutuivat useimmiten asumaan kommunalkoissa, vanhan asuntokannan kosteissa ja pimeissa kellareissa ja ullakoissa. Uudet nukkumalahiot ovat olleet paaasiassa muualta muuttaneiden, tarmokkaiden ja sisukkaiden asuttamia.

      Kaupungin rikas kulttuurielama lukuisine huipputasoisine ammattiteattereineen ja filharmonioineen, konserttisaleineen ja taidenayttelyineen oli vertaansa vailla. Leningradin filharmonikot Jevgeni Mravinskin johdolla (han johti vuodesta 1938 Leningradin filharmonian sinfoniaorkesteria, vuodesta 1963 oli Leningradin konservatorion professorina) olivat tunnettuja ympari maailmaa. Metroasemien alikulkuteiden ilmoitustauluilta ja lippupalvelutoimistojen seinilta sai lukea tulevista musiikkiesityksista. David Oistrah, Maria Grinberg, Emil Gilels, Svjatoslav Richter, Van Cliburn ja monet muut olivat innostuneiden musiikki-ihmisten keskusteluaiheena.

      BDT eli Suuri draamateatteri, MDT eli Pieni draamateatteri, Komissarzhevskajan teatteri, Pieni ooppera- ja balettiteatteri, Teatteri Liteinyj-kadulla ja Jusupovin palatsin englanninkielinen teatteri puhuttelivat seka kaupungin asukkaita etta vieraita. Minkalaisen vaikutuksen jattivatkin Viettelysten vaunu, Varsovan melodia, Hunajan maku. Nuorten katsojien Tjuz-teatterista oli tullut hyvin suosittu – Vapauden siemaus ja Meidan sirkuksemme seka Hamlet olivat aina myyty loppuun. Mieleeni juolahtaa jannittavat tutkimusretket taman valoisan teatterin kulissien taakse eraan teatterissa tyoskennelleen sukulaiseni Irina Perolaisen kanssa. Joskus sain tavata teatterin huippunayttelijoita: Kamornyn, Volkovin, Ivanovin... Teatterin taikamaailma oli niin salaperainen, kiehtova ja saavuttamaton, etta sinne kaipasi usein. Usein kelpasi pelkka paasylippu ilman istumapaikkaa, tai sain tulla teatterin tyontekijan seuraamana takaoven kautta. Kerran onnistuin saamaan ylimaaraisen lipun teatteriin ja ylpeana kutsuin eraan kielitaitoisen helsinkilaisen tuttavani mukaani. Se oli matineaesitys, teatteri oli taynna valoa ja nuoria ihmisia. Elama tuntui ihanalta ja tulevaisuus viela paremmalta, sydamessa kupli jaloja ajatuksia.

      Leningradin filharmonian suuri ja pieni sali seka Kapella tarjosivat unohtumattomia elamyksia sinfonia- ja kuoromusiikin ystaville. Joskus meilla isani kanssa oli onni kayda konservatoriossa eraan sukulaisen Aleksei Mahlajevskin pianokonserteissa. Han opiskeli Leningradin konservatorion rehtorina toimineen professori Serebrjakovin johdolla.

      Kaupunki vaikutti suorastaan satumaiselta, kun hamara oli laskeutunut Nevan upeiden graniittirantakatujen paalle ja pimeassa vedessa heijastuivat lukemattomat lyhdyt. Silloin keskustasta tuli viela juhlallisempi. Kesayot taas tuntuivat liian lyhyilta, kun sai vasymatta kylpea pohjoisessa yovalossa ja ihailla nostettuja paasiltoja Nevan yli, jotka selvasti erottuivat auringonnousun sumuisessa hamarassa.

      Muistan hyvan tuttavani sanoneen pitavansa kavelyista Nevskia pitkin, ja miten omaperaiselta se hanesta tuntui. Hanen mukaansa Nevski kavelypaikkana on hyva tiettyyn aikaan, jolloin muuta vakea ei naykaan kuin syntyperaisia pietarilaisia eika enaa ole turhanpaivaista kiiretta. Siita olin yksiselitteisesti toista mielta, enka sietanyt sita suurin annoksin, paitsi myohaan illalla keskiyon tuntumassa. Eniten pidin Nevskin vanhimmasta eli alkuosasta, siita, joka alkaa Amiraliteetin luota kapeana vaylana ja leviaa vahitellen kohti Moskovan rautatieasemaa. Koko valtakatu ja varsinkin tama osuus on elavaa historiaa: taalla joka ikinen kivi kertoi lukemattomia tarinoita ihmisista ja tapahtumista, jotka ovat taman maan rikasta ja myrskyista historiaa.

      Arkkitehtuuri on aikakirja. Se voi puhutella enemman kuin kirja, koska se on kirjaa vanhempi. Alussa oli arkkitehtuuri. Muutama kortteli Nevskin varrella voi kertoa ajallisesti ja sisallollisesti enemman kuin mika tahansa matkaopas tai taidehistorianoppikirja. Esimerkiksi tuntemattoman arkkitehdin suunnittelemassa pylvastalossa nro 15 vuonna 1923 Aleksandr Grin kirjoitti kuuluisimman pienoisromaaninsa Vaaleanpunaiset purjeet. Liikuttava tarina Assolista! Moni ei tieda, etta neuvostoaikana alakerrassa toimi Barrikada-elokuvateatteri.

      Jos olette koskaan kayneet B. Rastrellin v. 1752–1754 suunnittelemassa Stroganovin palatsin, eli talon nro 17 sisapihalla, tulette varmasti pistaytymaan siella jatkossakin. Nykyaan kiinteistossa toimii mm. vahakabinetti ja suklaamuseo.

      Vahan matkan paassa vastaan tulee Andrei Voronihinin kasialaa oleva Kazanin tuomiokirkko, joka muistuttaa Pyhan Paavalin katedraalia Lontoossa ja Pietarinkirkkoa Roomassa. Vuonna 1921 Kazanin tuomiokirkossa siunattiin haudan lepoon kaksi tunnettua runoilijaa – ensin Aleksandr Blok ja myohemmin samana vuonna Nikolai Gumiljov. Runoilija Anna Ahmatova kavi molempien siunaustilaisuuksissa. Jalkimmainen oli hanen aviomiehensa.

      Nevskin vasemmalla eli parillisella puolella sijaitsevassa arkkitehti Stasovin suunnittelemassa Kotominin talossa nro 18 Moikan puolelta sijaitsi 1800-luvun alussa kaupungin boheemin suosima Wulffin ja Berangerin konditoria. Nykyaan siella toimii kirjallisuuskahvila. Tama on muuten kadun kapein kohta. Aivan lahella tata taloa Moikan rantakatu 12:ssa asusteli elamansa viimeiset kuukaudet Aleksandr Pushkin. Juuri taalta vuoden 1837 tammikuun 27. paivan aamuna Pushkin lahti tavattuaan sekundanttinsa Danzasin kaksintaistelupaikalle Georges d'Anthesin kanssa Mustallejoelle, jolta talla runoilijalla ei enaa ollut paluuta. Niin kuin monet muutkin suuret venalaiset han kuoli liian nuorena, 37-vuotiaana.

      Nevski ja sen ymparisto on pyha monille pietarilaisille, samalla tavalla kuin Aleksanterin pylvas ja Palatsiaukio, Joutsen-kanava ja Kesapuisto, Mikaelin palatsi ja Taiteiden aukio, Vaskiratsastaja ja Senaatintori, Kolomna ja Jelagin saari.

      Kaupungissa on myos paljon intiimimpia ja lyyrisempia paikkoja, joihin harvoin eksyy turisteja tai valtiovieraita. Niita ovat Kolomna, Krjukovin kanavan ymparisto ja Mikaelinlinnan (Insinoorilinna) puistokokonaisuus. Kiinnostavia ovat myos Moika- ja Fontankajokien seka Gribojedovin kanavan (tunnettiin vuoteen 1923 saakka Katariinan kanavana) hiljaiset rantakadut seka Kesapuiston Joutsen-kanava. Romantiikkaa loytyy Slavjanka-joen suiston runollisista paviljongeista Pavlovskissa ja Aleksanterin palatsia ymparoivasta Aleksanterin puistosta Tsarskoje selossa.

      Eremitaasissakin on hiljaisempia hetkia aamuisin, jolloin venetsialaisen Antonio Canovan veistokset Uuden Eremitaasin Leo von Klenzen galleriassa nayttavat epatodellisen elavilta nousevan auringon, marmorin ja lasin synnyttamassa pehmeassa valaistuksessa.

      Museo on syysta ylpea mm. omasta Rembrandtin kokoelmastaan (26 kpl), joka ylittaa laajuudellaan yli kaksi kertaa Amsterdamin oman Rembrandt-kokoelman, Picasson ja Matissen kokoelmistaan. Talvipalatsi, joka on vain yksi viidesta Eremitaasin rakennuksesta, kaikkine 117 porraskaytavineen edustaa B. Rastrellin barokkituotannon loistavimpia saavutuksia.
Pariisissa syntynyt arkkitehti Bartolomeo Francesco Rastrelli (1700–1771) vietti suurimman osan elamastaan Venajalla. Han saapui Pietariin firenzelaissyntyisen kuvanveistajaisansa Bartalomeo Carlo Rastrellin kanssa 16-ikaisena, kun  Pietari I:n oli kutsunut koko perheen Venajalle Aurinkokuninkaan kuoleman jalkeen. Vuonna 1771, vain hieman ennen kuolemaansa, hanesta tuli Keisarillisen Taideakatemian akateemikko.

      Ydinkeskustassa oli lukuisia syntyperaisten leningradilaisten suosimia piirakka- ja jaatelokahvioita, kahviloita ja ravintoloita. Esimerkiksi Sadovaja-kadun ja Nevski-prospektin risteyksessa pohjakerroksessa sijaitsevasta kahviosta seka entisessa Armenialaisessa kirkossa sijaitsevasta pikkupalapaikasta sai epailematta kaupungin parhaita piiraita. Samoilla kulmilla, Nevskin puoleisessa alakerran jaatelohuoneessa tarjottiin herkullisinta jaateloa siirappeineen juomina maustettu hiilihappovesi, kuivaviini tai samppanja. Maistaakseen jaatelolajikkeita kannatti pyytaa lajitelma-annos siirappeineen. Lakomka-kahvilassa pahinkin herkkusuu suli tyytyvaisyydesta. Smaragdin varisessa Akvaario-jaatelohuoneessa kokoontuivat keskustassa liikkuneet nuoret, jotka herkuttelivat, keskustelivat aikansa ja lahtivat sitten jatkoille. Sever- eli Nord-kahvilan sisustus valtavine jaakarhufiguureineen vaikutti niin juhlalliselta ja arvokkaalta. Kahvila tarjosi rikkaita makuelamyksia: siella sai herkutella kaupungin maukkaimmilla kermavaahtokeksilla, pienilla tuulihatuilla suklaakastikkeessa, omilla Appetit-bravuuriletuilla, joiden sisalle oli kaaritty herkullisesti maustettua jauhelihaa. Serkkuni Katri usein jarjesti minulle varsinaiset juhlat kutsumalla minut Severiin ja auttoi nain unohtamaan sisaoppilaitoksen harmaan arjen.

      Fontankajoen ja Nevskin risteyksen lahella kaupungin toimittajilla oli oma talonsa kaikkine tarvittavine tiloineen. Sen kellarissa oli harvinaisen kodikas ja viihtyisa, mutta mahdottoman pieni baari, joka talvi-iltoina paisui rajattomasti huolimatta siita, etta asiattomilta oli paasy kielletty eika aina edes yliopiston journalistisen tiedekunnan ylioppilaskortti riittanyt ankaralle ja tylylle portsarille. Talloin apuun piti kutsua tuttu Gena- tai Tanja-niminen baarimikko, tai hanen apulaisensa, kadun puhelinkopista soittamalla.

      Taiteiden aukion varrelle avattiin Jevropeiskaja-hotellin yhteyteen kahvila, josta sai erilaisia herkkupaloja ja juomia. Hotellin sisalla toimi myos kodikas kahvio, joka oli tarkoitettu vain hotellissa asuville. Sinne kuitenkin aina paasi joko virkapassin tai pienen palkkion avulla. Hotellin ylakerrassa sijaitsi yksi kaupungin suosituimmista ravintoloista Krysha (Katto), jonka lattia myohemmin petti ja ravintola suljettiin korjattavaksi jonkin haajuhlan jalkeen.
Lisaksi Nevskin varrelta loytyi muitakin suosittuja paikkoja: Saigon, Baku, Neva ja Nevski.

      Nevajoen toisella puolella sijaitseva Petrogradin puoli -kaupunginosa (Koivusaari lahisaareineen) oli omaa luokkaansa: taalla kuumat trendipaikat olivat Rooma, Bombay ja Mirani seka Trjum, U Tshvanova ja Kronwerk. 70-luvun lopussa kaupungin parhaimmat diskot loytyivat Sovjetskaja-hotellin Kiekosta, Baku-baarista ja Roomasta eli "Lasinpalasesta". Erityisen suosittuja olivat Donna Summerin Bad girls- and Once upon a time -albumit seka Boney M:n Nightflight to Venus -albumi. Kiekon bravuuricocktailin nimi oli tietysti "Hedelmat kuohuviinissa", ja Baku-baarin "Screwdriver" erottui edukseen tuhtiudellaan.    

      Kauniina paivana Petrogradin puolelta oli hauskaa kavella Kirovin (nykyaan ja alun perin Pyhan Kolminaisuuden) sillan yli Mars-kentalle ja sielta Mikaelinpuiston kautta edelleen Nevski- tai Gostinyi Dvor- lahimetroasemalle. Mikaelinpuistossa toimi maanalainen vinyylilevyjen vaihto- ja ostospaikka, johon miliisi silloin talloin jarjesti ratsioita. Levyjen hinnat olivat pilvissa: yhteen lp:hen saattoi tuhlata puolet kuukausipalkasta. Se oli Yesin, Emerson, Lake and Palmerin, Ten Years Afterin, Jethro Tullin, Uriah Heepin, Sladen, Pink Floydin, Deep Purplen ja Led Zeppelinin aikaa. Valttavassa kunnossa olevat vinyylilevyt kasiteltiin kasvioljylla, jotta naarmut eivat olisi nakyneet niin selvasti. 

      Samoihin aikoihin kaupungin korkeakouluissa esiintyi lukuisia venalaisia undeground-yhtyeita kuten Zemljane, Sankt-Peterburg, Look at yourself, Sasha, Zeljonye muravji jne. Tekstiili-, laivanrakennus-, vesiliikenne- ja polyteknisessa korkeakouluissa pidetyt konsertit eli "sessions" olivat suosituimpia.         

      Vasilinsaareen eli Hirvisaareen liittyvat opiskeluvuodet yliopistossa omine riemuineen ja stresseineen. Muistan liikutuksen, kun kavelin ensimmaista kertaa Kahdentoistakollegion eli yliopiston paarakennuksen loputonta paakaytavaa, jonka seinilta minua katselivat tunnetuimmat tiedemiehet ja yliopiston oppilaat. Yliopiston kirjaston hiljaisen asiallisessa ja melkein intiimissa ilmapiirissa oli kodikasta ja kannustavaa tutkia kirjoja tai kerata tarvittavaa aineistoa. Paikan ilmapiiri toi sisaltoa elamaan ja pani arvot oikeaan jarjestykseen. Kukot -nimisessa kahvilassa kavi ulkopuolisten lisaksi suurin osa yliopiston paarakennuksen ja lahella olevien muiden tiedekuntien opiskelijoista. 

      Nevajoki on aina ollut Pietarin paavaltimo. Nimenomaan se antaa kaupungille ainutlaatuisen omaleimaisuutensa ja viehattavan charminsa. Joki tarjosi aikoinaan italialaisille, ranskalaisille ja kotimaisille arkkitehdeille harvinaiset mahdollisuudet toteuttaa itseaan luomalla jaljittelemattomia arkkitehtonisia kokonaisuuksia, jotka luonnollisesti istuivat jokimaisemaan. Neva antaa kaupungin keskustalle persoonallisen juhlallisuuden ja
pikanttisuuden. Pienesta pituudesta huolimatta (74 km) joki ruokki, juotti ja kuljetti yli kolmen vuosisadan ajan. Ylajuoksulla jokivetta kaytettiin juomavetena monissa kesahuviloissa ja talouksissa. Oman 49 km Leningradista Nevaa pitkin koilliseen sijaitsevan datshamme rakentamisvaiheessa ja kauan sen jalkeenkin ei ollutkaan parempaa juomavetta kuin Nevan vesi. Joessa viihtyi siika ja lohi. Legendaarisella Nevan lohella oli paaosa monen intohimokalastajan kalajutuissa. Hauskempaa uintipaikkaa sai etsia – pitkat matalat hiekkarannat vetivat lapsia puoleensa.

      Aivan kaupungin sydamessa, Janissaarella, pitkin Pietari-Paavalin linnoituksen muuria sijaitsee kaupungin lahin uimaranta, jota kaytetaan ympari vuoden talven viimasta ja kovista pakkasista huolimatta. Sijainti mahdollisti lyhyetkin kaynnit siella vaikka yliopistoluentojen valilla. Siella kukoisti sosiaalinen kanssakayminen – sai tavata tuttavia ja ystavia, pelata lentopalloa, kuunnella musiikkia tai keskittya kaupungin aanien kuuntelemiseen.

      Voi olla, etta rakkaassa kaupungissa kaikki on ennallaan. Tai ei ole. Tarkeinta on kuitenkin se, etta sukupolveni leningradilaisten sydamissa on varattu paikka talle ajalle, sen hengelle ja arvoille, ihmisille ja tapahtumille ja nama jatkavat elamista.


Robyn’s Hill

Syksylla 1995 Sidneyssa asuva ystavani Robyn kirjoitti olevansa vakavasti sairas. Kirjeessaan han kertoi matkustavansa Saksassa sijaitsevaan sairaalaan hoitamaan leukemiaa. Siita lahtien aloin saada hanen kirjeitaan Saksasta, Kornwestheimista.
Kutsuimme Robynin luoksemme lomalle Suomeen, ottamaan vastaan uutta vuotta kanssamme. Han lupasi tulla. Vuoden viimeisena paivana ajoin hanta vastaan satamaan, ja ehdimme kotiin tuntia ennen vuodenvaihtumista.
Robyn oli matkustanut lentokoneella Saksasta Ruotsiin. Tukholmassa hanella oli lentokoneen laskeuduttua vain alle tunti aikaa ehtia laivaan. Hanen onnekseen koitui hurjapainen suomalainen taksikuski, joka silman rapayksessa vei hanet terminaalista toiseen, vaikka Suomen laiva oli jo melkein lahdossa.

      Vietettyaan meilla uudenvuodenaaton lisaksi muutaman paivan, han antoi minulle pantin ennen lahtoaan takaisin sairaalaan Saksaan. Sain Australian dollarin, jonka Robyn pyysi palauttamaan hanelle kun tulen Australiaan. Olin nimittain tulossa helmikuussa kaantajien ja tulkkien kansainvaliseen kongressiin Melbourneen.
Lupaukseni mukaan lahdin palauttamaan panttini Robynille.

      Kun halki Victorian yon matkustanut linja-autoni pysahtyi Sydneyin linja-autoasemalle Robyn oli jo odottamassa, aurinkolasit ja olkihattu paassaan. Jo ennen kuin ehdin tervehtia hanta huomasin, ettei han voinut hyvin. Han oli laihtunut ja vaikutti muutenkin huonovointiselta. Han iloitsi kuitenkin selvasti nakemisestani, halasi minua ja pyysi seuraamaan autolleen. Tyylikas museo-avoauto pujotteli ketterasti suurkaupungin ruuhkassa ja suunnisti kohti rauhallista ja vihreata lahiota valtameren rannalla. Pysahdyimme tiilikattoisen omakotitalon eteen ja ajoimme pihaan.

      Vanhahkon talon sisalla vallitsi ihanan boheemi epajarjestys, joka puolella nakyi lukuisia levyja seka terveystieto- ja taidekirjoja. Huomiotani kiinnittaneen kirjan kannessa luki ”Haluan olla taas terve”. Varsinkin itamaista terveystietoa sisaltavia kirjoja oli siella taalla. Kirjahyllylta pilkisti muutama Mozartin levy.
Minua saapui tervehtimaan George, Robynin pitkaaikainen poikaystava. George oli opettanut hanta sukeltamaan, ja he viettivat yhdessa pitkia aikoja valtamerella suurella koralliriutalla tutustuen merenalaiseen elamaan. George oli myos osallisena Robynin harjoittamassa lentokoneliiketoiminnassa, joka liittyi vanhanaikaisten potkurilentokoneiden hankintaan ja kunnostukseen. He olivat hankkineet yhdessa muun muassa toisen maailman sodan aikaisen USA:n ilmavoimien komentajan Douglas DC-3 VH-ANR –lentokoneen.

      Robyn jarjesti minulle loputtamien elamysten kavalkadin niina muutamina paivina, jotka vietimme yhdessa. Sydneyn oopperaa lahella sijaitsevassa rantaravintolassa han halusi minun ehdottomasti maistavan fish-and-chips australialaisittain valkoviinin kera. Itselleen han tilasi raikasta salaattia. Ravintolassa sain kuulla, etta meille oli liput varattuina Sydneyn oopperan Keskiyon unelmaan 40-vuotisjuhlaa viettavan Australian oopperan esittamana. Benjamin Brittenin kasialaa oleva ooppera oli suurimpia Australian matkani elamyksia! Monikerroksiset lavastukset, tuhti orientaalinen tunnelma upean musiikin ja laulun saestamana, juhlallinen yleiso lampimassa ja pimeassa kesaillassa, vieressa olevan valtameren lempea hengitys tuntuivat suorastaan epatodellisilta.

      Sydneyn ydinkeskustassa, Hyde Parkissa, Robyn jarjesti minulle tilaisuuden tutustua lahemmin opossumeihin. Pienet otukset lahestyivat hiljaa ja varoen erasta miesta, joka naytti vahaosaiselta paikalliselta asukkaalta tai ulkonaostaan piittaamattomalta alykolta. Han oli harjaantunut lahestymaan naita arkoja elaimia. Robyn pyysi miesta antamaan minunkin kokeilla, ja ystavallisena tyyppina tama ojensi minulle muonaa, joka houkutteli paikalle opossumeita, ja sain kuin sainkin nama pikku otukset syomaan kadestani.
Puistoa, jossa elaimetkin viihtyivat, ymparoivat korkeat valaistut pilvenpiirtajat, mika yllatyksekseni tuntui hyvin kodikkaalta.            

      George sai kuulla etten ollut koskaan maistanut ostereita, ja eraana iltana han katosi jonnekin vahaksi aikaa ja palasi mukanaan parhaimmat osterit Sydneyn satamasta. Han alkoi taikoa kastiketta niille, koska hanen mukaansa ostereiden kanssa tarjottava kastike on se tarkein juttu. On kuulemma olemassa lukuisia kastikeresepteja, mutta jokainen kokki pitaa omansa salaisuutenaan. Joka tapauksessa ilta-ateriaksi meilla oli ostereita, hummeria, mangoa ja papaijaa. George katseli minua kun nautin tata gourmet-ateriaa, ja hanen mielestaan mina olin silmiinpistavan eurooppalainen.               

      Henkeasalpaaviin elamyksiin kuului myos paivallinen 305 metria korkean Sydneyn Centrepoint Towerin huipulla pyorivassa ravintolassa. Robyn varasi meille poydan, ja saavuttuamme paikalle ja istuuduttuamme poytaan meista otettiin kuva. Kieltaydyin maistamasta kengurun lihaa, koska pidan kovasti naista elaimista, joten paadyin hyvaan pihviin australialaisen punaviinin kera. Robyn pysytteli kasvislinjalla. Kun tilasin Melbournessa maistamaani Blackwood Ridge Shirazia, tarjoilija katseli minua pitkaan ja sanoi sitten, ettei heilla ole niin erikoisia viineja ja suositteli Jacob’s Creekia.

      Eraana kuumana helmikuun paivana ajoimme Robynin kanssa meriterminaaliin, ostimme aboriginaalin tanssi- ja laulushown saestamana liput ja hyppasimme Manly Beachelle lahtevaan lauttaan. Satamasta pohjoiseen sijaitseva Manly Beach on yksi Sydneyn suosituimmista 52:sta valtamerihiekkarannasta, joka kuuluu Northern Beaches ryhmaan. Manlylla on toissa lukuisia vapaaehtoisia hengenpelastajia.

      Robyn oli pukeutunut vaaleansiniseen farkkupaitaan, ruskeaan liiviin, olkihattuun ja pisaranmuotoisiin aurinkolaseihin. Oikealla kadellaan han piteli hattuaan paassaan. Aurinkolasit estivat minua nakemasta hanen silmiaan, mutta hanen huulensa kaartuivat onnelliseen hymyyn. Parvi merilintuja seurasi laivaamme. Seisoimme koko matkan kannella nauttien auringosta ja raikkaasta merituulesta. Tunsimme ihoillamme vesipisaroiden viileyden. Kun myohemmin kavelimme rantakatua, han osti minulle jaatelon, joka sai veden kielelleni. Iloni oli kuitenkin ennenaikaista, koska en voinut kuvitellakaan miten nopeasti se alkoi sulata kasissani. Jaatelon syonnin australialaisiin erikoisuuksiin kuuluu nakojaan sen hyvin ripea nauttiminen, eika hidas herkuttelu niin kuin voisi kuvitella kauniina aurinkoisena paivana. Robyn jai hiekkarannalle odottamaan kun en enaa voinut vastustaa kiusausta pulahtaa valtamereen. Vesi oli puhdasta ja virkistavaa. Rantakatu pursui matkamuistomyymaloita, joista loytyi viela yksi bumerangi tuliaiseksi pojalleni.   

      Elokuussa 1996 tyopuhelimeni soi – se oli  George, joka ilmoitti, ettei Robynia enaa ollut. Robynin tuhka siroteltaisiin suuren koralliriutan ylapuolelta hanen tahtonsa mukaan. Myohemmin sain tietaa, etta Robynin muistomerkki sijoittui korkealle merenpinnan ylapuolelle hanen kotitilansa kukkulalle, joka kantaa Robynin nimea. Luonnon hautakivia koristaa pieni muistolaatta ja punainen kukka. Muistomerkilta nakyy aareton meri, jonka raja katoaa taivaanrannan taa.

      Nain paattyi melkein kahdenkymmenen vuoden pituinen ystavyys ja kirjeenvaihto. Tapasin Robynin 1970-luvun loppupuolella Varsovan rautatieasemalla Leningradissa, jossa silloin asuin. Robyn oli matkalla maapallon ympari ja lahdossa yojunalla Tallinnaan. Keskustelimme vain hetken ennen junan lahtoa ja vaihdoimme osoitteitamme. Taman jalkeen kirjoitimme toisillemme melkein kaksi vuosikymmenta ennen kuin han tuli kaymaan luonani Suomessa, jonne olin muuttanut vuonna 1983.    

      Robynin kuoleman jalkeen jatkoimme kirjeenvaihtoa Robynin vanhempien Gwenin ja Jimin kanssa, joiden luona olin viettanyt Australiassa myos muutaman paivan. He olisivat halunneet ottaa minut omaksi pojakseen. Pian Jim jai leskeksi, mutta jaksoi silti hoitaa tilaansa. Jimin yksinaisyytta lievensivat hyvat suhteet lapsiin ja lapsenlapsiin, oman tilan hoito ja puheenjohtajuus paikallisessa petankkiseurassa. Vuonna 2006 sain Jimilta kirjeen, jossa han ilmoitti vasyneensa vuokraamaan omaa tilaansa siina maarin, etta paatti myyda sen, jolloin myos Robynin kukkulalla sijaitsevat laidunmaat siirtyisivat kahdelle eri omistajalle. Robynin kukkulan huipulla olevalla haudalla han kuitenkin saa kayda vapaasti milloin vain kysymatta lupaa uusilta omistajilta.      


Russian River

Sausalito

Elokuisena aamuna, kun Golden Gate viela peittyi usvaansa, suunnistimme ystavani Lolin kanssa autolla kohti San Franciscon satamaa. Tahan viehattavaan, itseani parikymmenta vuotta vanhempaan psykologiin olin tutustunut vuosia aikaisemmin laivamatkalla Pietariin. Olimme aloittaneet kirjeenvaihdon, ja kerran Loli viipyi meilla viikon. Vaimoni kanssa halusimme esitella Lolille kaikki suosikkinahtavyydet, ja nyt han puolestaan halusi esitella minulle osavaltionsa kauneimmat ja kiinnostavimmat paikat.
Loli pyysi minua ostamaan laivalipun Sausalitoon, jonka jalkeen sovimme tapaamisestamme siella puolentoista tunnin kuluttua, jotta han ehtisi ajaa sinne rantatieta pitkin. Minua hieman jannitti lahtea yksin seilaamaan tuntemattomaan vain muutama tunti USA:han saapumiseni jalkeen.
Kavin ostamassa lipun ja varmistin muutaman kerran oliko laiva varmasti oikea. Keskikokoinen laiva, jonka peraa koristi Amerikan lippu, oli taynna paikallisia ja turisteja. Merimatkan aikana sain ihailla takana nakyvaa uskomattoman pitkaa Oakland Bay Bridgea ja etuvasemmalla hamarasti erottuvaa Golden Gatea. Napakka tuuli ja Golden Gatea ymparoiva sumu toivat mukavaa piristysta muuten helteiseen kesapaivaan. Matka meni rattoisasti ja kohta horisontissa selvasti erottui maaranpaani – italialaiselta kuulostava Sausalito.   

      Laiva purki ihmislastinsa vehmaaseen rantaan ja kavellessani kohti laituria huomasin Lolin jo vilkuttavan minulle. Han piteli kadessaan evaskoria ja ilmoitti, etta pian paasemme syomaan. Paikka oli suorastaan lumoava. Idylli toi heti mieleeni pienen italialaisen kylan. Istuuduimme lahelle rantaa puiden alle ja Loli otti koristaan viinia, patonkia, juustoa ja omenan. Han leikkasi omenan ja juuston  viipaleiksi ja kaatoi lasiini viinia. Joka puolella nakyi puiden varjossa evaitaan syovia tai siestaansa viettavia ihmisia, lammin ilma tuoksui valtamerelle, auringon paahtamille lehdille ja kukille. Kapeita katuja pitkin matelevat autot kohtelivat jalankulkijoita korostetun kunnioittavasti antaen kadunylitystieta pyytamattakin.
Valtavasta paivamatkalaisten ja lahjatavarakauppojen maarasta huolimatta paikka ei tuntunut ylikansoitetulta vaan pikemminkin viehattavalta. Sausoliton korkeimmilta paikoilta avautuivat maalauksellisen kauniit nakymat San Franciscoon. Nautittuamme kylliksi tasta paikasta, haimme automme ja jatkoimme rannikkoa pitkin etelaan kohti Half Moon Bayta, jonka Loli halusi nayttaa minulle.               

Half Moon Bay

Half Mood Bay osoittautui nimensa veroiseksi. Kuin saavuimme perille hammastyin tuhansia pelikaaneja, jotka tayttivat koko lahden ja pitivat kovaa aanta. Niita oli joka puolella vedessa, ja lapset olivat innoissaan ruokkiessaan naita hauskoja lintuja. Rannalla oli paljon erilaista aktiviteettia – paikoitusalueita, kahviloita ja ruokapaikkoja. Me keskustelimme Lolin kanssa Joseph Brodskysta, Anna Ahmatovasta ja Marina Tsvetajevasta, ja sain Lolia kiinnostumaan Brodskyn esseekokoelmasta nimelta Less Than One. Keskustelu siirtyi jotenkin itsestaan viineihin ja sain kuulla, etta Kaliforniassa on vastoin yleista mielipidetta erittain hyvia Chardonnay-viineja. Paatimme kayda jossain rannalla sijaitsevassa viinituvassa maistamassa paikallista Chardonnayta. Pian piipahdimme eraaseen kuppilaan ja tilasimme baaritiskilta kaksi lasillista hyvaa paikallista Chardonnayta, ja pakko myontaa: se maistui ihanan taytelaiselta, raikkaalta, sateili auringon valossa ja tuoksui tuoreilta meren antimilta.               

Pacifica

Ollessamme Half Mood Bayssa Loli ilmoitti haluavansa tutustuttaa minut omiin ystaviinsa. Yksi heista asui Pacificassa. Pysahdyimme kerran matkan varrella kaydaksemme ruokakaupassa ostamassa savustettua valtamerilohta tuliaiseksi. Paikka naytti tavalliselta marketilta, mutta pursui yllatyksekseni pelkastaan luomutuotteita. Suurimman vaikutuksen teki luomusalaattivalikoima ja kalatiski. Illalla olimme menossa illastamaan nayttelija Don Westin luo, joka harrasti muun muassa viineja. Hanen viinikokoelmansa oli kuulemma vertaansa vailla, joten viinia ei kannattanut ostaa. Hankimme sen sijaan lohta alkupalaksi.
Ajettuamme jonkin aikaa kiemurteleva tieta pitkin silmiemme edessa avautui henkeasalpaava maisema: silmankantamattomiin ulottuva poukama, joka muistutti valtaisaa lahtea, oli taynna kiehuvaa aaltojen vaahtoa ja auringonvaloa. Olimme saapuneet Pacificaan – kaksi- tai kolmekerroksista rivitaloista koostuvaan nukkumalahioon, joka muistutti muodoltaan puolikuuta. Pysakoimme auton lahion parkkipaikalle ja menimme Don Westin asunnolle. Han oli ollut pitkaan teatterinayttelijana kunnes kyllastyi koyhyyteensa ja rupesi tekemaan voice-overeita eli aanittamaan kuunnelmia ja mainoksia. Hanen taloudellinen tilanteensa parani merkittavasti ja pian hanella oli varaa muuttaa lahelta San Franciscoa Pacificaan, johon han oli ihastunut ensi silmayksella.

      Don Westin nayttelijakollegat lakkasivat tervehtimasta hanta. He paheksuivat taman loikkaamista Shakespearen, Tshehovin ja Brechtin parista kaupalliseen maailmaan. 

      Oven avasi pitka kuusissakymmenissa oleva sporttinen ja nuorekas herra, joka toivotti meidat tervetulleiksi ja ohjasi avaraan kaksikerroksiseen asuntoonsa. Han opasti meidat korkeaan saliin, jossa otimme tervetuliaisdrinkit ja jatkoimme hanen tarjoamansa viinin maistiaisia tuomamme lohen kera. Pian isanta ilmoitti hanen tyttoystavansa liittyvan pian seuraamme ja siirtyi baarikeittionsa puolelle kokkaamaan illallista. Salin seinaa koristi intiaaniaiheinen seinamatto. Koko asunnon levea parvi antoi valtamerelle, ikkunat olivat auki ja huone tayttyi meri-ilmasta ja -tuoksusta. Pian asunnolle tuli Don Westin kreikkalaistaustainen tyttoystava ja me istuuduimme poytaan. Donin kokkaamisen tuloksena syntyi maittava pasta ja upea salaatti, ruokajuomaksi han tarjosi hyvaa valkoviinia. Illallinen sujui rattoisasti ja venyi aika myohaan keskustellessamme nayttelijantyosta, teatterista, naytelmista ja venalaisista teatteriklassikoista. Don oli hyvin ylpea omasta alakerrassa sijaitsevasta pikkuruisesta elokuvateatteristaan ja levykokoelmastaan.
               
      Myohemmin illalla han pyysi minua soittamaan kitaraa, ja mina esitin muutaman 60-luvun Juri Kukinin ja Bulat Okudzhavan laulun. Kiitokseksi sain Don Westilta lahjaksi hanen aanittamansa Whalesongin, Valaan laulun, jonka on kirjoittanut Robert Siegel.

      Don West viihtyi oikein hyvin omassa kodissaan. Han kertoi miten han oli etsimassa asuinpaikkaa lahelta San Franciscoa ja nahtyaan Pacifican ihastui siihen heti. Asuntojen hinnat ja vuokrat San Franciscossa olivat hanelle liian kalliita. Taalla hanella on varaa asua valtameren rannalla ja nauttia kaikin puolin elamasta. Ja han kylla osasi tehda sen! Nuorekas Don West vaikutti elamaansa erittain tyytyvaiselta.

      Suunnittelimme jatkavamme Lolin kanssa matkaamme seuraavana paivana, joten aamulla meidan piti lahtea jo varhain, ennen helletta. Don ilmoitti, etta han on unikeko, ja me saamme olla kuin kotonamme hanen keittiossaan. Joten seuraavana aamuna paasimme lahtemaan jo aamupaivalla syotyamme raikasta jogurttia tuoreiden hedelmien kanssa ja juotuamme kupit kahvia.   

Wine Country               

Noin tunnin ajon jalkeen San Franciscosta saavuimme Wine Countryyn. Auringon paahtama kumpuileva maalaismaisema valloitti heti sydameni. Sonoma- ja Napa-laaksot ovat taynna viinitarhoja ja viehattavia pikkukaupunkeja. Suurimman osan viinitarhoista perustivat aikoinaan italialaiset maahanmuuttajat. Tana paivana viinitiloja on noin 300 ja kavijamaara niissa vuositasolla noin kolme miljoonaa ihmista.
Sonoma Valley on yhta kuin Valley of the Moon, Kuunlaakso, joka sai nimensa intiaaneilta, ja jonka ikuisti maineikas kirjailija Jack London samannimisessa romaanissaan. Sonoma Valleyssa sijaitsee myos kirjailijan entinen karjatila, jonne han muutti vuonna 1905.

      Vasemmalla puolella tieta nakyi silmankantamattomiin viinitarhoja ja viljapeltoja. Oikealla puolella oli puolestaan viinitilojen sisaankaynteja, joiden edustat olivat taynna linja- ja henkiloautoja. Pysahdymme eraan viinitarhan portin eteen ja kavimme maistelemassa
paikallisia valko- ja punaviineja. Viinien laatu oli erittain korkea. Loli kertoi minun olevan
ulkomaalainen, ja saimme maistella erilaisia viineja pyytamattakin. Suurimman vaikutuksen tekivat Chardonney-valkoviinit, mutta Zinfandel-punaviinitkin olivat hyvin tasokkaita. Saman katon alla sai maistella ja ostaa myos muita tilan tuotteita, kuten muun muassa maustettuja oliivioljyja.               

Russian River ja Fort Ross

Uskomatonta kylla, mutta Pohjois-Kaliforniassa on useita paikkoja, jotka liittyvat venalaisyyteen. Tiesin, etta Alaska oli aikoinaan kuulunut Venajalle ja etta se myytiin amerikkalaisille hyvin edullisesti, mutta tama tuli taydellisena yllatyksena. Venalainen joki kuulosti todella erikoiselta.

      Lahdimme ajamaan Lolin, Christinen ja taman siskon Blake-pojan kanssa Fort Braggista piknikille Russian Riverille. Meilla oli retkievaiden lisaksi mukana uimapuvutkin silta varalta, etta pulahtaisimme mereen tai jokeen. Kun tulimme perille hammastyin nahdessani kauniisti kiemurtelevan joen, joka laski vetensa valtamereen kiven heiton paassa. Joen pohjoisrannalla oli loputon hiekkaranta, joka oli leveampi kuin itse joki. Vastakkaisella rannalla nakyi kanoottien vuokrauspiste. Kun kokeilin kadellani vetta, haluni uida katosi saman tien: kirkas vesi oli jaakylmaa. Paatimme Blaken kanssa ensin
juosta jokea pitkin lammitaksemme ja sen jalkeen pulahtaa veteen. Jatimme naiset rannalle juttelemaan keskenaan ja lahdimme juoksemaan. Juostuamme yhteensa muutaman kilometrin ja lammitettyamme tarpeeksi hyppasimme veteen. Vesi melkein poltti ihoni niin, etten uskaltanut enaa sukeltaa vaan tulin uituani hetken nopeasti rannalle. Kukaan muu ei uskaltanut edes kahlata jaatavassa vedessa, ja ihmiset rannalla katselivat huvittuneina miten poika ja aikuinen mies yrittivat uida Russian Riverissa!      

      Toinen venalaisyyteen liittyva paikka dramaattisella Pohjois-Kalifornian rannikolla on Fort Ross - entisoity 1800-luvun venalaisuudisasukkaiden linnake. Vuonna 1812 tahan paikkaan, joka sijaitsee 32 kilometria pohjoiseen Point Reyesista, saapui venalainen laiva kannellaan vajaat 100 venalaista uudisasukasta, jotka rakensivat punapuusta linnakkeen tavoitteenaan kayda kauppaa alkuasukkaiden kanssa. He halusivat metsastaa, seka kasvattaa viljaa ja karjaa Alaskassa metsastaville maanmiehilleen. Aikoina, jolloin ei tarvittu viisumeita eika tyolupia, tama venalainen siirtokunta toimi taalla vain 30 vuotta, mutta nimi jai Amerikan historiaan. Iltapaivalla kello kolmelta laukauksensa ampuva venalainen tykki muistuttaa kavijoita Kalifornian tapahtumarikkaasta historiasta.       

Juliette White

Tunnettu sellonsoittaja Juliette White on asunut jo pitkaan keskella villia luontoa Pohjois-Kaliforniassa, lahella Fort Bragg -kylaa. Hanen kotinaan on maalamattomista laudoista rakennettu entinen tyovaja. Sen sisalta loytyy kuitenkin tyylikas, mutta vaatimaton keittokomero, olo- ja makuuhuone seka terassi. Vajaa ymparoi suloinen puutarha kukkineen ja hyotykasveineen, joita koristavat kauniit yksityiskohdat: saviruukut, vanha puukanto, patinoitunut pienoisveistos ja pitkospuut. Julietten asumismuoto ei johdu hanen varattomuudestaan, vaan pikemminkin harkitusta asenteesta. Talla viiden lapsen aidilla oli komea talo ja auto, mutta lasten muutettua maailmalle han antoi kaiken pois. Julietten vanhassa talossa asuu nyt taman poika perheineen. Juliette on yli 80-vuotias, taysin terve ja pystyy kuulemma nukkumaan vaikka seisten. Hanen tyttarensa on toissa Delta-lentoyhtiolla ja hanelta Juliette saa bonuskuponkeja, joilla han matkustaa tiuhaan tahtiin ympari maailmaa. Han yopyy yleensa ystavien tai tuttavien luona tai hostelleissa. Han ei halua minkaanlaista omaisuutta taakakseen, ja nain han sanoo mielensakin pysyvan virkeana ja positiivisena.

      Menimme Lolin kanssa taman naapurikylassa asuvaa Juliettea tervehtimaan. Tuokion verran keskusteltuamme, han siirtyi keittokomeron puolelle, halkaisi suurella veitsella kurpitsan ja kuutioi yhden puolikkaan. Kaadettuaan paistinpannulle tilkan oliivioljya han paistoi kevyesti kurpitsakuutiot, lisasi mausteita, valkoviinia ja siirsi taman kaiken kattilaan muhimaan. Pian Juliette, naapurissa asuva naistimpuri, Loli ja mina istuuduimme terassille poytaan, joka notkui herkkuja: tarjolla oli savulohta, leipaa, viinia ja kurpitsakeittoa. Aika pysahtyi, me jatkoimme varikasta keskusteluamme kunnes paiva painui mailleen.


Vihrea Kalifornia

Loli Sergo aloitti 23 vuotta sitten talonsa rakentamisen Fort Bragg -kylan laitamille. Hanella oli 16 vanhaa, komeaa ikkunaa, joiden pohjalta talo suunniteltiin. Rakennushanke kesti kauan, silla kierratystavaran kaytto kuuluu ekologiseen elamantapaan.

      Pieni Fort Bragg sijaitsee Tyynenmeren rannalla 200 kilometria San Franciscosta pohjoiseen. Psykologian opettajan Loli Sergon puutalo on metsan keskella, meren valittomassa laheisyydessa.

      Loli oli ikansa haaveillut asumisesta meren rannalla, koska meri liittyy kiinteasti perheensa menneisyyteen. Hanen virolaisella isallaan oli 1920-luvalla kolme matkustaja-alusta, jotka seilasivat Kuressaaren, Tallinnan, Helsingin ja Koopenhaminan valia.
    
      Sittemmin isa-Sergo pakeni toista maailmansotaa pienella moottoriveneella ensin Virosta Ruotsiin ja sielta edelleen Amerikkaan. Loli oli syntynyt Kaliforniassa, mutta yhteydet Viroon ovat edelleen olemassa.
    
      Loli rakastaa maailmankirjallisuutta, musiikkia, maalausta ja vanhojen tavaroiden entistamista. Talonsa han halusi sellaiseksi, jossa olisi tilaisuus toteuttaa kaikkia harrastuksia. Sellonsoitto vaatii myos oman tilansa. Tarvittiin siis paljon valoa ja hyva akustiikka, seka tilaa kaikille lempikirjoille.
    
      Ensin Loli hankki 16 ikkunaa, joiden mukaan koko talo suunniteltiin. Han loysi 150-vuotiaan itavaltalaisen oven, jonka lasimaalaus tarvitsi entistamista, mihin Loli ryhtyikin innoissaan. Hyva loyto oli myos kaatopaikalta viidella dollarilla hankittu keittion poytalevy tiskialtaineen. Loli on ostanut suurimman osan huonekaluistaan kaytettyina ja kunnostanut ne huolellisesti. Rakkaus olemassa olevaan leimaa Lolin tekemisia. Taidokkaasti, elaman kerrostumia kunnioittaen han korjaa, entistaa ja huoltaa.

      Kalifornian lukuisiin erikoisuuksiin kuuluu Red Wood Tree eli punapuu, joista vanhemmat ovat yli 2 000-vuotiaita. Talon kattopalkit ovat tata erittain lujaa puuta, ja kattopaneelit ja ylakertaan johtavat portaat ovat paikallista mantya. Kalifornialainen manty ja punapuu ovat samanvarisia. Lolin talon sisustuksessa on molempia.
    
      Loli aloitti asumispinta-alaltaan noin sadan nelion talonsa rakentamisen 1980-luvun alussa. Aluksi oli raivattava metsittynyt tontti ja pystytettava myos valiaikaisena asuntona toiminut kasvihuone. Loli osallistui kaikkiin rakennusvaiheisiin, koska leskeksi jaaneella opettajalla ei ollut varaa monen rakennusmiehen palkkaamiseen. Talo pystytettiinkin lahinna talkoovoimin.
    
      Alakerrassa sijaitsevat suuri olohuone, makuualkovi ja keittio. Olohuoneesta johtavat portaat ylakerran parvelle ja suureen vierashuoneeseen, jonka alapuolella on autotalli.
Myos Lolin ravinnon taytyy olla luonnonmukaista: yllatyksekseni paikallisten kauppojen hyllyt pursuivat luomutuotteita. Pelkkia luomusalaattejakin oli metrikaupalla, ja kierratys on pitkalle kehiteltya. Tiskipoydan alle on sijoitettu keraysastiat bio-, seka- ja paperijatteille. Kasvihuone tuottaa tuoreet vihannekset ja lahimetsasta voi korjata upean mustikka- ja karhunvatukkasadon.
    - Karhunvatukoiden poimiminen on meditaatiota. Mita enemman katsot, sita enemman naet, Loli toteaa Hucklberry Notebook -runovihkossaan. Han nauttii luonnosta ja nakee merkityksen elaman pienissakin asioissa. Merenkavijan jalkelaisena han arvostaa vanhoja esineita, joilla jokaisella on oma tarinansa kerrottavanaan. Taloon kuuluukin lukuisia tarinoita Virosta ja vanhasta Kaliforniasta.


Lauluja kadonneesta maasta

Se maa, jossa synnyin on kadonnut, mutta laulut jatkavat elamaansa. Nama laulut antoivat meille 1950-luvun lapsille henkista tukea ja rikastuttivat elamaamme. Nyt ne ovat kulttuurihistoriallisesti arvokkaita teoksia. Paaosa lauluista edustaa minulle mieluisaa ”kultaista” 60-lukua, suojasaan aikaa. Naista trubaduurilauluista sateilee rakkaus luontoon, vaellusromantiikka, suurkaupungin urbaanikulttuuri, vahva runollisuus, poeettisuus ja hyvyys. Merkittavinta niissa on valittomyys, jolloin kaikkein tarkeinta ovat sanat eika musiikki. Kyseisilla lauluilla oli suuri vaikutus. Ne kasvattivat kokonaiset sukupolvet romantikkoja, vaeltajia, trubaduureja. Niista ei valttamatta loydy poliittisia kannanottoja, toisinajattelua, mutta ne saivatkin syntya ja kukoistaa aikakaudella, jolloin kirjastoista sai vapaasti lainata muun muassa Solzhenitsynia, Aksjonovia ja Nekrasovia. 1960-luvun trubaduurilaulut ovat hyva esimerkki siita, etta aidon taiteen synty ei ole kiinni yhteiskuntajarjestelmasta, sananvapaudesta tai markkinataloudesta.


SININEN HUIVI

Sav. G. Peterburgski
San. J. Galitski ja I. Maksimov

Sininen, vaatimaton huivi
laskeutui lysahtaneista hartioista.
Puhuit, ettet unohda
lempeita, iloisia tapaamisia.
Yon aikana hyvastelimme toisemme...
              Ei ole enaa naita oita! Missa olet, huivi,
              suloinen, haluttu, oma?
Kirjeitasi saaden, kuulen armaan aanen,
ja rivien valista sininen huivi
nousee taas eteeni.
       Ja mina naen usein unta aamua edeltavassa hetkessa,
kutrit huivissa, siniset yot,
neitosen silmien kipinat.
Muistan kuinka unohtumattomana iltana
laskeutui huivisi hartioista,
kuinka olit saattamassa ja lupaamassa
sailyttaa sinisen huivin.
Ja olkoon, kanssani ei ole rakastettua, armasta,
mutta tiedan, etta rakkaudella
piilotat sinisen huivin paapuolelle.
Kuinka paljon armaita huiveja
kannamme sydamessa mukanamme!
Tapaamisen ilot, neitosen hartiat
muistamme taistelumaassa.
Armaat, rakastetut, niin halutut.
Konekivaarin kayttaja ratisee, sinisen huivin puolesta,
jotta se olisi armaissa hartioissa!

 
KORSUSSA

Sav. K. Listov
San. A. Surkov

Palaa ahtaassa uunissa tuli,
klapien paalla pihkaa, kuin kyynel.
Ja laulaa minulle korsussa haitari
hymystasi ja silmistasi.

Sinusta kuiskailivat minulle pensaat
lumisilla pelloilla Moskovan lahistolla.
Haluan, etta kuulisit,
kuinka ikavoi elava aaneni.

Olet nyt kaukana, kaukana,
valillamme ovat lumet ja lumet...
Minun ei ole helppoa paasta luoksesi,
mutta paasta kuolemaan on vain nelja askelta.

Laula haitari, pyryn kiusaksi,
kutsu eksynyt onni!
Minun on lammin kylmassa korsussa
sammuttamattomasta rakkaudestani johtuen.

 
KUINKA PALJON ONKAAN HYVIA NEITOSIA

Sav. I. Dunajevski
San. V. Lebedev-Kumatsh

Kuinka paljon onkaan hyvia neitosia,
kuinka paljon onkaan lempeita nimia,
mutta vain yksi niista tekee mieleni levottomaksi,
vieden rauhan ja unen, kun on rakastunut.
    Sydan, sina et halua rauhaa,
sydan, kuinka ihanaa on elaa maailmassa!
Sydan, kuinka hyva etta olet sellainen,
Kiitos, sydan, etta osaat niin rakastaa.
Rakkaus tulee odottamattomasti akkiarvaamatta,
kun sita ei osaa ollenkaan odottaa,
ja jokaisesta illasta tulee heti
ihmeellisen hyva, ja sina laulat.
Sydan, sina et halua rauhaa,
sydan, kuinka ihanaa on elaa maailmassa!
Sydan, kuinka hyva, etta olet sellainen,
Kiitos, etta osaat niin rakastaa.

 
MOSKOVAN VALOT 
 
Sav. T. Hrennikov
San. M. Matusovski
 
Kas taas pimenee taivaan laki,
kas taas ikkunat syttyvat palamaan hamarassa.
Taalla asuvat ystavani ja hengitystani pidattaen
tahyilen oisia ikkunoita.
 
Mina pidan haaveilusta ikkunoiden alla.
Mina osaan lukea niita kuin kirjoja.
Hartaan valonsa sailyttaen, liikuttaen ja kiehtoen
ne katsovat minuun kuin ihmiset. 
 
Niin kuin entisina vuosina
olen mina taas
valmis seisomaan ikkunasi alla.
Ja sen valoa kohti mina kiirehdin aina nopeammin
aivan kuin sovitulle tapaamiselle nuoruuteni kanssa.
 
Ikkunat, mina ihailen teita oisin,
mina toivotan teille onnea.
Tama kaikki on rakasta minulle kaukaa menneisyydesta asti
ja sita kirkkaampaa ei ole  – 
Moskovan ikkunoiden sammumatonta valoa.   
 

JALKAVAKI

Sav. B. Okudzhava
San. B. Okudzhava

Antakaa anteeksi jalkavaelle, kun se on usein niin ajattelematon.
Me lahdemme aina, kun maan ylapuolella myllertaa kevat.
Ja ei ole pelastusta, kun me askelein epavarmoin kuljemme pitkin horjuvia portaita.
Vain pajunkissat kuin valkoiset sairaanhoitajat katselevat peraasi.

Alkaa luottako saahan, kun se vuodattaa pitkaaikaisia sateita.
Alkaa luottako jalkavakeen,  kun se laulaa reippaita lauluja.
Alkaa luottako, alkaa luottako, kun puutarhoissa alkavat huutaa satakielet.
Elama ja kuolema eivat ole viela selvittaneet omia laskujaan.

Aika opetti meille: ela levahdysluonteisesti ovi avaten.
Mies, toveri, on sinulla kuitenkin kadehdittava virkasi.
Olet aina marssilla, ja on vain yksi asia joka keskeyttaa unen –
Miksi lahdemme, kun maan ylapuolella myllertaa kevat?..
Minne lahdemme, kun maan ylapuolella myllertaa kevat?..

 
NAINEN

Sav. B. Okudzhava
San. B. Okudzhava

Pimeys taalla verhoaa kaiken,
ja hiljaisuus kuin pohjassa...
Teidan Majesteettinne, Nainen,
etteko te tosiaan ole tulossa luokseni?

Sahkot ovat taalla himmeat,
katolta tihkuu vesi,
Nainen, Teidan Majesteettinne,
kuinka uskalsitte tanne?

Оi, tulonne on kuin tulipalon jaljet,
on savuista ja vaikeaa hengittaa,
No, tulkaa peremmalle, olkaa hyva,
minka takia seisoa kynnyksella.

Kuka Te olette, mista Te olette?
Voi, mina olen hassu ihminen...
Te yksinkertaisesti erehdyitte ovesta,
kadusta, kaupungista ja vuosisadasta.


VIINIRYPALEEN SIEMEN

Sav. B. Okudzhava
San. B. Okudzhava

Kaivan lampimaan multaan viinirypaleen siemenen,
suutelen lehvan ja katkon kypsat tertut,
kutsun ystavia ja viritan sydamessani rakkauden  –
miksi muuten elaisin talla ikuisella maalla?

Kokoontukaa vieraani kestitykseeni,
sanokaa vasten naamaani, missa maineessa olen edessanne.
taivaan valtias lahettaa minulle anteeksiannon erheistani,
miksi muuten elaisin talla ikuisella maalla?

Tummanpunaisissaan tulee laulamaan minulle Dalini,
mustavalkoisissani painan paani alas eteensa,
ja jaan kuuntelemaan, ja kuolen rakkauteen ja suruun,
miksi muuten elaisin talla ikuisella maalla?

Ja kun nurkissa laikehtii auringonlasku,
uikoot jalleen kerran edessani.
Sininen puhveli, valkoinen kotka ja kultainen taimen,
miksi muuten elaisin talla ikuisella maalla.
 

NOUSKAA YLOS, KREIVI

Sav. J. Vizbor
San. J. Vizbor

Nouskaa ylos, kreivi, aamunkoitto jo lepattaa,
kurkkien jarven vedesta.
Ja muuten tuo, eilinen maidonmyyjatar,
herasi jo taynna huolta.
Han oli ujo ja hiljainen,
mutta, teidan ylhaisyytenne, en salaa Teilta:
olette epailematta tehnyt onnelliseksi
itse hanet ja koko hanen perheensa.

Nouskaa ylos, kreivi, jo ystavat aseineen
satuloivat hevosia ulkoportaiden vieressa.
Ja kaupunkilaiset iloisin aanin,
ovat valmiit tervehtimaan Teissa isaa.
Alkaa rypistako otsaanne, jos oli erhe,
aikaa tulee olemaan kaiken unohtamiseen.
Nouskaa ylos, maailma odottaa paatostanne:
Ollako vai eiko olla, rakastaako vai eiko rakastaa.

Ja kreivi nousee, lyo kammenella heratyskelloa,
ottaa voimistelupunnukset, katselee taloja
ja penkoo toivottomasti jaakaappia,
mutta siella on talvi, autio talvi.
Han lahtee ulos kaupunkiin, muistelee viime iltaa,
missa oli, mita soi, kuka haki juotavaa.
Kadunristeyksessa han odottaa kaveria,
odottaa pysakilla naista.

Nainen tulee ja vilkaisee ohimennen,
mita oli yolla, aamulla han viis veisaa mistaan:
– Hei!
– Hei! On kaunis paiva.
Olet menossa metroon, mutta mina ratikkaan.
Ja kadunristeyksissa myydaan luumuja,
ja kiertaa kansa liikennepoliisit.
Astelee kreivi, han haluaa olla onnellinen,
eika han halua, etta olisi painvastoin. 

 
NELJAS VUOSIKYMMEN

Sav. J. Vizbor
San. J. Vizbor

Musiikilla on meidan kasvomme,
kohtalomme kulkevat nuottien mukaan,
jotka on kirjoitettu haihtuville sivuille, 
jotka on sekoittanut Fagotti.
Niissa nuoteissa on elavia hahmoja,
ja niita, jotka jattavat hyvastit pois lentaen,
mutta aivan keskella partituuria
on meidan kanssamme yksinkertainen laulu.

Havahtukaa soittamaan
silloin, kun on huono ilma,
vaikka mina tahansa vuoden aikana,
jotta yhdessa kokisimme tuon hetken.
Havahtukaa, olemaan hiljaa,
kun sininen taivas syoksyy,
jotta ajatus kohdata toisemme sattumalta
juolahtaisi meidan molempien mieleen   
yhtaaikaa. 

Talla vuosisadalla kaikelle yksinkertaiselle on vahan tilaa -
vanhoista esineista muodikas on vain vanha sormus.
Olen jazzorkestereiden ihailija,
mutta uskon seitsenkieliseen kitaraan.
Ja uskon, etta eroaminen on menetys,
etta kunnia on pelastettava silmanrapayksessa.
Mina rakastan sinua – uskon myos siihen,
vaikka sanotaan ette se on epamodernia.

Mita on ollut, se tuskin unohtuu.
Neljas vuosikymmenen, sen olemme ottaneet keskikohdaksi,
seisomme hetken talla solalla
ja hiljaa  lahdemme uuteen laaksoon.
Siella jokainen askel on tasan kaksi kertaa kalliimpi,
siella lasketaan se mita aiemmin el laskettu.
Siella meille, rakas, kanssasi
on viela toinen nuoruus jaljella. 
 

KULTASENI

Sav. J. Vizbor
San. J. Vizbor

Kaikki kohtaamisemme on tuomittu eroamisiin,
puro on hiljainen ja surullinen meripihkamannyn luona.
Nuotion hiilet peittyivat arkaillen tuhkalla,
Kaikki on paattynyt – on aika hyvastella.

Kultaseni, metsaaurinkoni,
missa, missa
kohtaat minut?

Teltat laskivat siipensa – niiden lento on paattynyt,
siipensa on levittanyt lentokone,
ja hiljaa laskuportaat vetaytyvat taaksepain siiven luota,
Ja valillemme on tullut syva juopa.

Kultaseni, metsaaurinkoni,
missa, missa
kohtaat minut?

Alkaa lohduttako minua, en tarvitse sanoja.
Jos vain loytaisin tuon puron meripihkamannyn luona,
jossa sumun lavitse punertuu palanen tulta,
ja enta jos tulen luona odotetaan, kuvitelkaa, minua.   

Kultaseni, metsaaurinkoni,
missa, missa
kohtaat minut?

 
KAUPUNKI

Sav. J. Kukin
San. J. Kukin

Vuoret kaukaiset, vuoret sumuiset, vuoret,
ja pois lentava, kuoleva lumi.
Jos tiedatte, jossain on kaupunki.
Jos muistatte, se ei ole kaikkia varten.
Kummalliset ihmiset tayttivat koko tuon kaupungin:
heidan ajatuksensa ja sanansa ovat poikittain,
keskusteluista he tunnustavat vain vaittelyt,
eika sielta lahde minnekaan teita.

Talojen sijaan tuon kaupungin ihmisilla on taivas,
rakkaiden kadet on heilla asuntojen sijaan.
En ole koskaan, koskaan kaynyt tuossa kaupungissa,
etsin sita yha, mutta en millaan loyda.
Jos heihin sattuu, he eivat itke, vaan nauravat.
Jos heilla on hauskaa, he laulavat surullisia lauluja.
Naisten hiukset aaltoilevat,
ja epajarjestys korvaa heille kodikkuuden.

Olen joskus kulkenut tuon kaupungin kautta.
Minun olisi pitanyt nahda, mutta en huomannut sita.
Ja hiljaisena tai jutellessani
kuljin pitkin kaupunkia,
jota lahdettyani en kohdannut.
Junalla, ei. Junalla en paase,
enka varsinkaan lentokoneella sita saavuta.
Se alkaa varista kangastuksena, se vastaa kaiulla.
Ja mina loydan, mina tahdon ja minun taytyy tahtoa.
 

SUMUA HAKEMAAN

Sav. J. Kukin
San. J. Kukin

Ymmarratkos, se on kummallista, hyvin kummallista,
mutta tallainen mina olen parantumaton hupsu:
mina metsastelen sumua, sumua,
enka voi hillita itseani millaan.

Ihmiset ovat asioiden karkottamia,
ihmiset ovat menossa hakemaan rahaa,
pakenevat mielipahaa, ikavaa…
Mutta mina matkustan, mina matkustan unelmia hakemaan,
sumua ja taigan tuoksua hakemaan.

Ymmarratkos, se on yksinkertaista, hyvin yksinkertaista
sille, joka vaikka kerran lahti.
Kuvittelepas, se on vakevaa, hyvin vakevaa:
vuoret, aurinko, jalokuuset, laulut ja sateet.

Ja olkoon aariaan myoten taynna
matkalaukut matkaani:
muisto, suru, takaisin maksamatta jaaneet velat...
Mutta mina matkustan, mina matkustan sumua hakemaan,
unelmia ja taigan tuoksua hakemaan.
 

SANOT, ETTA JAISIN

Sav. J. Kukin
San. J. Kukin

Sanot, etta jaisin,
etten taas kiertaisi maailmaa,
etta auringonnousut ja -laskut
seuraisin ikkunasta,
mutta mieleni tekee kaukaisille teille
ja reiteille vaikeille.
Ja laulua tiella ollessani
tarvitsen kuin ilmaa.

Jotta elaisi kilometrein,
eika neliometrein,
kylmyys, sade, makarat, kuumuus –
ei ole niin pikkujuttu!
Ja jotta vasyisi vasymykseensa,
eika omaan vanhuuteensa,
ja surra niita, jotka ovat jaaneet,
itseaan surematta.

Metsan Venuksen tapaan
piiskatkoon jalokuusi hermoja lehvallaan,
ei nayttelyissa, vaan taivaalla
tutkia varisavyja.
Ja jotta taigan tuoksuja,
eika ummehtuneita huoneita…
Eika polttaa elamaa kapakoissa –
vaan hihaa nuotiossa.

Mutta jankutat, etta jaisin,
etten taas kiertaisi maailmaa,
etta auringonnousut ja -laskut
seuraisin ikkunasta,
mutta mieleni tekee kaukaisille teille
ja reiteille vaikeille.
Ja laulua tiella ollessani
tarvitsen kuin ilmaa.

 
JUNA

Sav. J. Kukin
San. J. Kukin

Taigassa on aamuisin sumua –
savukkeittesi savua.
Jos haluat tulla hulluksi,
ei ole parempaa tapaa.
Juna, pitka huvittava hupsu,
merkkia piirtaen jankuttaa kysymysta:
– Mika, mika on vinossa, vinossa,
mika ei onnistunut?..

Mutta juna, pitka huvittava hupsu,
kiemurrellen jankuttaa kysymysta:
– Mika, mika on vinossa, vinossa,
mika ei onnistunut?..

Suruni on eksynyt
jalokuusien ja koivujen valiin,
eika oisin toimi
valimatkan puudutus.
Hyvasteltaessa kuiskailin: «Pikkujuttu,
Ethan nae lavitseni!
Jokin vain on vinossa, vinossa,
jokin ei onnistunut.»

Mutta juna, pitka huvittava hupsu,
valmiina kuin Melperi sotaan jankuttaa kysymysta:
– Mika, mika on vinossa, vinossa,
mika ei onnistunut?..

Halusin lentaa Arielina –
ilman rakkautta, ilman huolia.
Tai lahtea vuoristoon kuten Alitet,
lahtea joka vuosi.
Hakkaa polveen kaipuu, nyrkki,
pidata tarpeettomat kyyneleet.
Jokin on vain vinossa, vinossa,
jokin ei onnistunut.

Mutta juna, pitka huvittava hupsu,
miten veikaan kaikki voimani kysymys:
– Mika, mika on vinossa, vinossa,
mika ei onnistunut?..
 

MYOHAISEN OHIKULKIJAN LAULU

Sav. J. Kukin
San. J. Kukin

Mina palasin, heitin
odotuksen kantamuksen hartioiltani maahan.
Mina sanon: «Terve syksy!»
Mina sanon: «Terve haikeus!»
Ikkunoita lasken katseellani,
ikaan kuin laskisin paivia,
noita, jotka vierivat vieressa,
ja ovat myos aivan yksin.

Vain ohikulkijoiden varjot katukiveyksella...
miten, miten sinun kay?..

Putoavat keltaiset lehdet
piilottavat jalkiani.
Ne putoavat kuin ajatukset –
miten voi valttaa hataa.
Tuuli sekoittaa lehdet,
ihmiset tallaavat ne kuraan.
Ja se, ettei ole ikuisia totuuksia,
tulee mieleen jalleen kerran.

Vain ohikulkijoiden varjot katukiveyksella...
Miten, miten sinun kay?..

 
NO, LAHDETAAN

Sav. J. Kukin
San. J. Kukin

No, lahdetaan minun kanssani, no, lahdetaan
unohdettuun lasten unen maahan.
Orava odottaa kultaisine pahkinoineen,
Lumikki katsoo ikkunasta.
Joudumme tuoksuvaiseen korpeen,
samoamme varhaiseen aamusumuun
ja kaverin tai vain matkaseuralaisen kanssa
tulemme laulamaan rakkaudesta ja petoksesta.

Siella missa kaste hymyilee lehtien paalta,
laulaen auringolle omaa savelta,
missa vanhenevat miehet ilman kirjeita
ja eivat vastaa pitkaan niita saatuaan.
Kaupunkiliikenteen hermostuneen jyrinan,
turbiinien ulvonnan sen ylapuolella
korvaa meille kimalaisen surina
auton tuulilasilla.

Vuoret piilottivat paansa maahan,
sulkien ne syliinsa teiden kasilla,
tummat selat valkoisine laiskineen,
kuin laiskoilla lihavilla lehmilla.
Eivat aukiot pitele meita kasista,
eivat rautatieasemat palauta meita takaisin...
Vain muisto tyttaren kadella
silittaa varovasti silmia.

Me lahdemme vihreille hakatuille linjoille
ruohottuja teita pitkin.
Me lahdemme, turhaan pyydatte meita.
Me palaamme, vannon paani kautta!
 

KOLMEKYMMENTA VUOTTA

Sav. J. Kukin
San. J. Kukin

Kolmekymmenta vuotta – se on tekojen aika,
Kolmekymmenta vuotta – se on vuorenhuipun ika,
Kolmekymmenta vuotta – se on niiden kukistamisen aika,
jotka ennen olivat henkisina johtajina.

Mutta sitten alkaa laskeminen,
jokaisen askelen varovainen punnitseminen:
viisikymmenta – se on sama kuin kaksikymmenta,
ja seitsemankymmenta – sama kuin kymmenen.

Kolmekymmenta vuotta – se on hymyjen aika,
ei itkun, eika naurun kyynelten lapi,
Kolmekymmenta vuotta – se on erehdysten aika,
joista ei ole rangaistuksia.

Kolmekymmenta vuotta – se on siniset vuoret,
loydon maku ja menetyksen kauhu.
Kolmekymmenta vuotta – se on ilo ja suru,
kolmekymmenta vuotta – se on elama aarirajoilla.

Kolmekymmenta vuotta – se on laulut ja ajatukset,
Kolmekymmenta vuotta – se on meri ja kalliot.
Kolmekymmenta vuotta – se on tarkoituksen etsinnat…
Kolmekymmenta vuotta – se on kuitenkin vahan...
 

EI SE MITAAN

Sav. J. Kukin
San. J. Kukin

Ei se mitaan, ei se mitaan, kaikki menee ohi, lopeta,
sinahan hillitsit itsesi jopa kaukaisilla teilla,
olet vain vanhentunut ja vasynyt,
et laula sumuista ja jonkun rakkaudesta.

Katso, kuinka puut pudottavat lehtensa,
olet ruvennut ottamaan liian lahelle sydantasi
seka sateen murinaa, etta vieraiden sanoja.
Elama jatkuu, alahan meneta jarkeasi.

Sytyta savuke, jaloittele sateen alla
kuten ennenkin, ala kutsu apuun.
Ihmiset itse tulevat. Mutta toistaiseksi odotamme.
Kuten ystavat vitsailivat, ”sellainen on c’est la vie.”

Ole hiljaa hiljentyneen yollisen Nevan ylla.
Sade lakkasi. Valo - joku ei myoskaan nuku.
Siina kaikki. Hiljaa aloita laulu.
Palaa kotiin. Kaikki menee ohi. Koeta kestaa.
 

KOMPILATIIVINEN ROMANSSI

Sav. J. Kukin
San. J. Kukin

En pistaydy myohaan vaan ehka taas kahdeksalta,
mina saavun, ajan partani, tulen, halaan ja hieman myohemmin
mina kerron sinulle kuinka painautuen minua vasten hiljaa itki syksy
halaten lehvistolla ja pudottaen sateen kyyneleita.

Kuinka pensaat syvanteen vieressa pitelevat kasista pihlajaa,
kuinka kilisee kissankellojen lapsuudesta tuttu savel.
Mina kerron sinulle, kuinka vanhenevat ilman kirjeita miehet
ja kuinka aamuauringossa pitaa kulkea jalkaisin pitka matka.

Ja siita, kuinka yha kristallin kirkasta vetta
join metsapurosta, jonka luona kavimme yhdessa.
Ja siita, kuinka uskottuani sinuun sain itkea kaikki vuodet,
mutta kanssani on vain kitara, kanssani on vain kitarani.

Mina kerron sinulle, kuinka joskus yksinaisyys painaa,
painaa takaiskujen haikeus ja hokevat mielipahoista sateet.
Mina kerron sinulle, kuinka juuri tanne smaragdikaukaisuuksiin
taikurini kaski minua pystyttamaan kaupunkiani.

Kaiken kertoisin sinulle jattamatta mitaan itselleni –
lintujen lauluista, satunnaisesta rohkeudesta ja saikahdyksesta.
Mina kertoisin sinulle ja saisin sinutkin uskomaan,
mutta sitten mina lahtisin kavelemaan ikuisten erojen tieta.



YSTAVAN LAULU

Sav. V. Vysotski
San. V. Vysotski

Jos ystava osoittautuu yhtakkia
ei ystavaksi, eika vihamieheksi,
vaan kaveriksi muuten vaan,
ja jos et heti paase selville,
onko se huono vai hyva, –
houkuttele kaveri vuoristoon – ota riski!
Ala jata hanta yksin,
olkoon han kanssasi kimpassa,
ja siella kasitat, minkalainen han on.

Jos vuoristossa kaveri ei ole haavi,
jos han heti veltostui ja – alas,
jaatikolle teki askeleen ja tuli alakuloiseksi,
astui harhaan ja alkoi parkua, –
on vierellasi siis vieras,
Ala hauku hanta – vaan aja pois:
Ylos tallaisia ei oteta, eika taalla
lauleta tallaisista.

Mutta jos han ei valittanut, ei ruikuttanut,
vaikka olikin nyrea ja vihainen, mutta kiipesi.
Ja kun putosit kallioilta,
han vaikeroi, mutta piti kiinni.
Jos han kulki perassasi, kuin taisteluun,
seisoi huipulla paihtyneena, –
voit siis luottaa haneen kuin itseesi.
 

TUULELLA EI OLE YSTAVAA   
 
Sav. A. Petrov
San. G. Pozhenjan
 
Jos ilo on kaikille yhteinen,
on yhteista myos hata.
Meri nousee uhkaavana aalto aallon jalkeen,
mutta selkaa tukee toinen selka.
Taalla laivan laidoilla
ystavaa suojaa ystava,
Han on aina valmis luovuttamaan
oman paikkansa pelastusveneessa ja pelastusrenkaansa.
 
Ystavalta ei tarvitse pyytaa mitaan,
hanen kanssaan ei hata pelota.
Han on minun kolmas olkapaani,
ja tulee olemaan kanssani aina.
Mutta, jos kay niin, etta han on rakastunut,
ja mina olen hanen tiellaan, mina poistun.
Laki on sellainen, etta kolmannen taytyy lahtea. 

 
MINA KEVAISESSA METSASSA…

Sav. M. Nozhkin
San. J. Agranovitsh

Kevaisessa metsassa mina join mahlaa,
armaan laulunlyomani kanssa heinasuovassa yovyin,
mita omistin en saanut varjelluksi, mita rakastin menetin.
Olin rohkea ja menestyksekas, mutta en tuntenut onnea.
 
Ja kuljetti minua kuin syksyn lehtea,
mina vaihtelin kaupunkeja, mina vaihtelin nimia.
Ja laskeuduin merentakaisten teiden polyna,
missa kukat eivat tuoksuneet, kuu ei loistanut.
 
Ja mina heittelin tumppeja laivankaiteen yli valtamereen,
kirosin saarten ja merten kauneutta.
Ja brasilialaisten soiden malariasumua,
ja kapakoiden viinia, ja leirien ikavaa.
 
Tekisi mieli yliviivata koko elama ja aloittaa alusta,
lentaa armaan laulunlyomani luokse,
mutta tunnistaako aiti-synnyinmaa
yhden kadonneista pojistaan?


 
PIKKU PRINSSI

Sav. M. Tariverdijev 
San. N. Dobronravov

Kuka on sinut keksinyt,
Tahtimaa?
Olen nahnyt siita unta ammoisista ajoista,
olen nahnyt siita unta. 
Astun kotoa,
astun kotoa, ja
suoraan laiturin takana
aalto lyo rantaan.

Tuulisena iltana
hiljenevat lintujen aanet.
Ripsien alta huomaan tahtivalon.
Hiljaa minua vastaan,
hiljaa minua vastaan,
tulee luottavainen
Pikku prinssi.

Kaikkein tarkeinta on
olla saikahtamatta satua,
avata ikkunat
rajattomalle maailmalle.
Kiitaa purjelaivani,
kiitaa purjelaivani,
satumatkalle. 

Missa olette, missa olette,
Onnen saaret?
Missa olette valon ja hyvyyden rannikot?
Siella, missa toivon kanssa,
siella, missa toivon kanssa
hellimmat sanat ovat ystavia.

Lapsuuteen on jatetty
vanhat ystavat.
Elama on purjehdus
etaisille seuduille.
Jaahyvaislaulut,
kaukaiset satamat,
elamassa jokaisella
on oma satunsa.   



ON VAIN HETKI

Sav. A. Zatsepin
San. L. Derbenjov

Aavemaista on kaikki tassa myrskyavassa maailmassa,
On vain hetki – pidathan kiinni siita!
On vain hetki menneisyyden ja tulevaisuuden valilla –
Nimenomaan sita kutsutaan elamaksi.

Ikuinen rauha ei ilahduta sydanta,
Ikuinen rauha - on hamaria pyramideja varten.
Mutta tahdelle, joka on syoksynyt alas ja putoaa
On vain hetki, haikaiseva hetki.

Kiitakoon tama maailma vuosisatojen halki,
Vaikka mina en aina kuljekaan samaan suuntaan,
Mita mina arvostan, minka mina riskeeraan tassa maailmassa?
Vain hetken, yhden ainoan hetken.

En tieda saanko viela kohdata onnen vai hadan
On vain hetki – pidathan kiinni siita!
On vain hetki menneisyyden ja tulevaisuuden valilla –
Nimenomaan sita kutsutaan elamaksi.
 

PIDAN SIITA

Sav. M. Tariverdijev
San. M. Tsvetajeva

Pidan siita, etta te ette ole heikkona minuun,
pidan siita, etta en ole heikkona teihin,
ettei koskaan painava maapallo
luisu jalkojemme alta.
Pidan siita, etta saa olla naurettava –
holtittomana – ja olla leikkimatta sanoilla,
ja olla punastumatta tukahduttavana aaltona,
hihojen kevyesti koskettaessa toinen toista. 

Kiitos teille sydamella ja kadella
siita, etta te tuntematta minua –
niin rakastatte: oisesta rauhastani,
harvoista tapaamisista auringon laskun aikaan,
siita, etta me emme kavele kuun alla,
auringosta, joka ei loista paidemme ylla,
siita, etta te ette ole valitettavasti heikkona minuun,
siita, etta en ole valitettavasti heikkona teihin.    

 
KELLOT (ET TULLUT TANAANKAAN)

Sav. G. Starkov
San. V. Sulema

Et tullut tanaankaan,
mutta mina niin odotin, toivoin ja uskoin,
etta kellot soivat taas,
ja sina astut lennahtaneisiin oviin.

Kasineet riisut suoraan oven vieressa,
sitten laitat ne ikkunalaudalle,
Minua niin palelee, - sanot, lammita,
ja ojennat minulle palelevat kammenesi.

Mina otan ne ja jokaisen kynnen
suutelen vuorotellen sydamellani lammittaen,
Oi, jos astuisit kynnykselle,
mutta halleille menivat jo viimeiset raitiovaunut.

Et tullut tanaankaan,
mutta mina niin odotin, toivoin ja uskoin,
etta kellot soivat taas,
ja sina astut lennahtaneisiin oviin.

Laulujen sanat kaantanyt Andrei Tarsalainen

© Andrei Tarsalainen 2013
© Interword Oy 2013

ISBN 978-952-93-2562-7

Kannen suunnittelu ja taitto: Hansaprint Oy
Painopaikka: Hansaprint Oy, Vantaa